Kauvan oli jo mieleni tehnyt nähdä Martin Petrovitsh'in taloa ja
kotioloja. Tarjouduin sen vuoksi kerran ratsain saattamaan häntä
Jeskovoon, -- se oli hänen tilansa nimi.
-- "Katsopas vaan!" virkkoi hän. "Vai tahdot sinä nähdä minun
valtakuntaani? No olkoon menneeksi! Näytän minä sulle puutarhan, ja
talon ja puimalavan ja kaikki. Kyllä minulla on jos mitä."
Me läksimme. Meiltä oli Jeskovoon kaikkiansa noin kolme virstaa. "Katso
tuossa se on minun valtakuntani!" jymähti äkisti Martin Petrovitsh
turhaan koettaen kääntää päätänsä ja viitaten kädellään puoleen ja
toiseen. "Kaikki tää on minun omaani!"
Harlow'in kartano seisoi loivan mäen törmällä; alempana oli pienen
lammen rannalle liittynyt muutamia huononpäiväisiä talonpojan tupia.
Lammen laiturilla seisoi vanha akka ruudukkaisessa hameessa pyykkiä
karttuamassa. -- "Aksinja!" kiljasi Martin Petrovitsh, ja kiljasi niin,
että varisparvi pyrähti läheiseltä kaurapellolta lentoon... "Housujako
sinä ukollesi peset, vai?"
Akka kääntyi samassa ympäri ja kumarsi syvään.
-- "Housuja pesen, hyvä herra'" -- kuului hänen heikko äänensä.
-- "Sepä se... Katsopas nyt", jatkoi Martin Petrovitsh, ajaen ravia
puoleksi lahonnutta aitaviertä myöten. "Tuoss' on minun hamppupeltoni;
tuolla on talonpojan hamppu, eikös ole eroitusta? Ja kas tuossa on
minun puutarhani; omenapuut olen minä istuttanut; perunapuut -- minun
istuttamiani ne on nekin. Eihän täällä minua ennen ollut vesaakaan.
Niin, näetkös; niin sitä tehdä pitää."
Käänsimme pisteellä ympäröityyn pihaan. Suoraan vastapäätä porttia
seisoi vanha vatturainen rakennus, olkikattoinen, ja edessä pylväillä
seisova kuisti, sivulla seisoi toinen rakennus, vähän uudempi;
varustettu pikkuruisella ullakkokamarilla, mutta kukon pyydyksillä
sekin.
-- "Otappas taas oppia ja ojennusta", virkkoi Harlow. "Meidän esi-isät
elivät näetkös tuommoisissa hökkeleissä, mutta katsos millaiset
palatsit minä olen itselleni rakentanut!"
Niin olivat nämä palatsit kuin talot, joita lapset lastusista
laittelevat.
Viisi kuusi koiraa, yksi toistansa takkuisempaa ja rumempaa, tervehti
meitä haukunnalla.
-- "Lammaskoiria!" huomautti Martin Petrovitsh. "Oikeata Krimin rotua.
Tse; peijakkaat! Hirtätän teidät joka miehen!"
Uuden rakennuksen portaille ilmestyi nuori mies, nankini-nutussa,[6]
Martin Petrovitsh'in vanhimman tyttären mies. Nopeasti hypättyänsä
troskain luokse, hän kohteliaasti auttoi appeansa astumaan alas,
kannattaen häntä käsivarresta, ja oikeinpa oli toisella kädellään
ottavinaan appensa suunnattomaan jalkaan, jota tämä, kumartuen
eteenpäin, koetti heilauttamalla keikauttaa istuimen yli. Sen jälkeen
auttoi hän minuakin astumaan alas ratsun seljasta. -- "Anna!" huusi
Harlow. "Natalia Niholajewnan poika on tullut meille vieraaksi. Pitää
vierasta kestitä. Mutta missäs on Eulampjushka!" (Anna oli vanhemman
tyttären nimi, Eulampia nuoremman).
-- "Ei ole kotona. Hän läksi tästä ruiskukkia käymään", vastasi Anna
näyttäytyen oven viereisessä akkunassa.
-- "Onkos uunimaitoa talossa?" kysyi Harlow.
-- "On."
-- "Onko kermaa kanssa?"
-- "On."
-- "No tuo pöytään sitten; minä sillä aikaa näytän vieraalle oman
huoneeni. Astukaa sisään, olkaa niin hyvä", lisäsi hän, kääntyen minuun
ja viitaten minua etusormellaan mukaansa. "Tänne käykää, tänne näin".
Kotonansa hän teititteli minua: pitäähän näet isännän olla kohtelias.
Hän saattoi minua käytävän kautta.
-- "Kas täällä minä asun", virkkoi hän, harpaten kylki edellä kynnyksen
yli leveästä ovesta sisään, -- "ja tässä se on minun kamarinikin. Olkaa
hyvä!"
Huone, johon olimme tulleet, oli hyvin iso, rappaamaton ja melkein
tyhjä. Seinillä, epäjärjestykseen lyödyissä nauloissa riippui kaksi
kasakinruoskaa, päivän polttama kolmikalkkoinen hattu, yksipiippuinen
pyssy, miekka, jonkinlaiset kummalliset helalänget ja kuva, jossa
tuulet puhaltavat kynttilään. Yhdessä nurkassa seisoi puinen sohva,
katettu kirjavalla matolla. Kärpäsiä hyrisi sadottain katossa, mutta
yleensä oli huone vilpoinen; kovin vaan tuntui siinä tuo omituinen
metsän haju, joka Martin Petrovitsh'illä aina oli mukanaan.
-- "No, eikö tämä ole hyvä huone?" kysäsi Harlow minulta.
-- "Hyvin on hyvä".
-- "Katsopas millaiset minulla on hollantilaiset länget", jatkoi
Harlow, jälleen ruveten sinuttelemaan minua. "Erinomaiset länget!
Juutalaiselta sain vaihdetuksi. Katsopas!"
-- "Hyvät ovat!"
-- "Erittäin mukavat!"
-- "Niin, mutta haistapas ... se sitten on nahkaa se!"
Minä haistoin länkiä. Ne haisivat eltaantuneelta merelliseltä, muuta
merkillistä niissä ei ollut.
-- "No painakaahan puuta, istukaa tuohon tuolille, istukaa", virkkoi
Harlow, laskeutuen itse sohvaan, jossa rupesi melkein torkkumaan, pani
silmät kiinni ja oikein jo rupesi kuorsahtelemaan.
Minä katselin häntä ääneti enkä voinut tarpeekseni kummastella häntä:
vuori mikä vuori. Äkkiä hän havahti.
-- "Anna!" kiljasi hän, ja samassa hänen suunnaton vatsansa kohosi ja
laski kuni meren aalto. "Mitäs sinä vitkailet! Joudu sukkelaan! Voi
etkös sinä kuullut?"
-- "Kaikki on valmiina, isä kulta, olkaa hyvä ja tulkaa", kuului tytär
vastaavan.
Itsekseni minä ihmettelin, kuinka nopeasti Martin Petrovitsh'in käskyjä
toimitettiin, ja läksin hänen perässään vierashuoneesen. Täällä oli
pöytä katettuna punaisella valkokirjaisella liinalla. Pöydälle oli
asetettu uunimaitoa, kermaa, vehnäleipää, jopa sokeriakin ja
inkiväärää. Syödessäni tuossa makeaiseen suuhuni uunimaitoa, mörähti
Martin Petrovitsh ystävällisesti: "syö veikkonen, syö armas ystävä, älä
pane pahaksesi tämmöistä maan herkkua". Sen sanottuansa hän nuukahti
nurkkaansa ja näkyi jälleen rupeavan torkkumaan. Edessäni seisoi
liikahtamatta, silmät maassa, Anna Martinowna, ja ikkunasta minä näin
kuinka hänen miehensä pihalla talutteli ratsuani, omin käsin pyhkien
suitsien häätyjä.