Semmoinen oli tämä hämmästymätön ja itseensä luottava jättiläinen.
Mutta pitipä vaan hänelläkin olla alakuloisuuden ja synkkämielisyyden
hetkiä. Ilman mitään nähtävää syytä rupesi hän välistä äkkiä
ikävöimään. Hän sulkihe silloin kammioonsa ja ulisi -- niin ulisikin
kuin kokonainen mehiläisparvi. Tahikka käski hän kasakkipoikansa,
Maksimkan, luokseen ja pani hänet lukemaan ainoata taloon eksynyttä
kirjaa, joka oli osa Nevikovskin "Lepäävästä Työntekijästä". Tahikka
pantiin Maksimka laulamaan. Ja Maksimka, joka ihmeellisen onnenoikun
takia oli oppinut tavaamaan, läksi lukemaan, katkoen, niinkuin
tavallista on, sanoja jos miten päin ja pannen koron milloin päähän
milloin toiseen. Ja tällaista sitä sitten tuli:
-- "mutta se kiihkossa olevai-nén ihmi-nén tulee sen tyhjyyden päälle
kuin hän ylö-setsii luondokappaleista, aivan toisenkaltaisiin
seurauksiin, sanoden, että jokainen luondokappale kohdastansa, ei liene
mahdollinen että minua onnellise-xi tehdä!" j.n.e.[5] Toisin vuoroin
taas Maksimka läksi vetämään venyttämään kaikkein hienoimmalla äänellä
jonkinlaista surullista laulua, josta ei eroittanut muuta kuin:
"Ko-a-u-o-o-o ol-ta Hy-ly-y-y-ka-ä-ä-si--!" Mutta Martin Petrovitsh
pyöritteli päätään, puheli katoavaisuudesta, kuinka kaikki on mullaksi
muuttuva, kaikki kuivettuu kuin kukkainen kedolla; kaikki katoaa, eikä
hänen sijansa enää häntä enää tunne!
Kerran oli hän saanut käsiinsä jonkunlaisen kuvan pahaisen; se kuvasi
palavaa kynttilää johon joka haaralta tuulet puhaltavat, posket
pullollaan; alla oli kirjoitus: "Senkaltainen on ihmisen elämä!" Kovin
miellytti tämä kuva häntä, ja oman huoneensa seinälle hän sen
ripustikin. Tavallisina aikoina kumminkin, jolloin ei alakuloisuus
häntä vaivannut, piti hän kuvaa käännettynä seinään päin, jott'ei muka
tekisi mieltä raskaaksi. Niin -- Harlow, tämä kolossi, pelkäsi
kuolemaa! Uskonnosta, rukouksesta hän sentään harvoin haki lohdutusta,
synkkämielisenäkään ollessaan; enemmän hän siinäkin luotti omaan
älyynsä. Jumalisuutta hänessä ei sanottavaksi ollut; harvanlaiseen hän
kävi kirkossa, sanoen muka syyksi sitä, että hän pelkäsi suurella
ruumiillaan työntävänsä kaikki ihmiset kirkosta ulos.
Synkkämielisyyden puuska päättyi tavallisesti siten, että Martin
Petrovitsh alkaa viheltää ja äkkiä jymisevällä äänellään käskee
valjastaa hevosen troskainsa eteen ja lähtee sitten ajelemaan jonkun
naapurinsa luo, jonkunmoisella reippaudella heilutellen vapaata
kättänsä lakkinsa lipun kohdalla, ikään kuin sanoen että täss' on poika
joka ei huoli mistään!
Venäläinen hän oli.