Äiti vainajani otti, niinkuin jo olen sanonut, sydämmellisesti vastaan
Martin Petrovitsh'iä; hän tiesi kuinka syvästi tämä naapuri häntä
kunnioitti. "Emäntä hyvä! Rouva kulta! Meidän ahon mansikkainen!" näin
hän äitiäni nimitteli. Hyväntekijäkseen hän äitiäni ylisteli, ja äitini
puolestaan näki hänessä uskollisen jättiläisen, joka milloin hyvänsä
olisi ypö yksinään mennyt hänen edestänsä taistelemaan vaikka olisikin
hänellä ollut vastassa kokonainen parvi talonpoikia. Tämmöiseen
rytäkkään tosin ei ollut pienintäkään mahdollisuutta; mutta äitini
arveli, ettei leskivaimon (isäni oli kuollut jo varhain) sovi hylkiä
mointa puolustajaa kuin Martin Petrovitsh. Ja olihan tämä naapuri
muutoinkin suora mies, joka ei imarrellut ketään, ei ottanut rahoja
velaksi keltään, ei juonut viinaa, eikä ollut tyhmäkään, vaikk'ei ollut
mitään sivistystäkään saanut.
Äitini luotti Martin Petrovitsh'iin. Tämän hän kutsui vieraaksi
mieheksi testamenttia tehdessään, ja Martin Petrovitsh se varta vasten
ajoi kotiansa noutamaan rautasankaisia silmälaseja, sillä ilman niitä
ei hän osannut kirjoittaa. Ja silmälasitkin nenälleen pantuaan, oli
hänellä tuossa täysi tekeminen: neljänneksen tuntia piti ukon ähkiä ja
puhkia, ennenkuin sai piirretyksi arvonsa, ristimänimensä, isänsä nimen
ja sukunimensä, laitettuaan kirjaimet hyvin suuriksi, nelikolkkaisiksi
ja koristeltuaan ne sakaroilla ja lyhennysmerkeillä, ja vihdoin,
täytettyänsä tämän raskaan työn, ilmoitti olevansa väsynyt: hänestä
muka ruveta kirjoittamaan tahi kirppuja jahtaamaan -- yksi hyvä.
Pitipä äitini häntä oikein arvossakin ... vaikk'ei häntä meillä sentään
ruokasalia kauemmaksi päästetty. Kovin näet levisi hänestä ankara
tuoksu: hänessä asui aina tuommoinen sammalen tahi rämeen haju. "Ihan
niinkuin metsän ukko itse!" puheli hänestä meidän vanha amma.
Päivälliseksi asetettiin Martin Petrovitsh'ille aina eri pöytä
nurkkaan, eikä hän tuota pahaksensa pannutkaan, tietäen kyllä, ett'ei
kenenkään ollut mukava istua hänen vieressään, ja mukavampi oli
hänenkin syödä yksinänsä. -- Ja mitä syömiseen tulee, niin en luule
vielä kenenkään syöneen niin paljo hamasta Polyfemon ajasta saakka.
Aina aterian alussa pantiin, kaikiksi varoiksi, hänen osallensa
vadillinen puuroa, noin kuuden naulan verran.
-- "Muutoinhan sinä jätät minut perheen vatsaksi", oli äitini tapa
sanoa.
-- "Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi myhähtäin Martin Petrovitsh.
Äitini kuunteli mielellänsä hänen mielipiteitänsä talouden asioissa,
mutta ei jaksanut kauan kestää hänen ääntänsä.
-- "No mutta hyvä ystävä!" huudahteli hän; "kävisit edes lääkärin
luona, tai muuta koettaisit. Ihanhan sinä huudat minulta korvat
lukkoon. Mokomakin pasuna."
-- "Natalia Niholajewna! Hyvä ja armollinen rouva!" vastaili Martin
Petrovitsh. "Enhän minä kulkulleni mitä mahda. Ja mitäs ne rohdot
sitten minulle saisivat? Ajatelkaa toki itsekin! Paras on, että minä
taas olen vaiti pikkuruisen."
En minäkään luule, että mikään lääke olisi voinut olla Martin
Petrovitsh'issa tehoisa. Eikä hän kipeänäkään ollut milloinkaan.
Tarinoida hän ei osannut, eikä se ollut hänen mieleensäkään.
-- "Pitkistä puheista vaan henkeä rupeaa ahdistamaan", muistutteli hän
pisteliäästi. Silloin vaan kuin saatiin puhe kääntymään suureen
kahdenteentoista vuoteen[4] (hän oli palvellut nostoväessä ja saanut
pronsisen mitalin, jota hän pyhäpäivinä kantoi Wladimirin nauhassa), ja
häneltä kyseltiin Franskalaisesta, kertoi hän moniaan tunnin vakuuttaen
sen ohella kumminkin ett'ei oikeita Franskalaisia Venäjälle ole
milloinkaan tullut; olipahan vaan tuommoisia näljistyneitä
marodöri-roistoja, ja tuolta roskaväeltä hän metsissä pehmitti selkää
hyvin monesti.