Äiti oli hyvin tarkka valitessaan ihmisiä, joitten kanssa hän tahtoi
seurustella. Harlow'ia hän kuitenkin otti vastaan erityisellä
sydämellisyydellä, eikä tuominnut häntä niin ankarasti kuin muita. Noin
viisikolmatta vuotta sitten oli Harlow pelastanut äitini hengen,
estettyään hänen vaununsa putoamasta syvään kuoppaan, jonne hevoset jo
olivat pudonneet. Vetohihnat ja mäkivyöt olivat jo katkenneet, mutta
Martin Petrovitsh ei vaan päästänyt kädestään pyörää, johon hän oli
ennättänyt tarttua kiinni, vaikka tirskahtelikin veri hänen kynsiensä
alta. Äiti-vainajahan se oli hänet naittanutkin, toimittaen hänelle
vaimoksi kasvattinsa, seitsentoista vuotiaan orpotytön. Martin
Petrovitsh oli naidessaan alun viidennellä kymmenellä. Hänen vaimonsa
oli ollut kivulloinen ihminen. Martin Petrovitsh kantoi, kuten
kerrotaan, nuoren vaimonsa käsivarrellaan kotiansa. Eikä hän vaimonsa
kanssa kauan elänytkään. Kaksi tytärtä oli hänelle kumminkin jäänyt.
Leskeksikin jäätyänsä oli Martin Petrovitsh edelleen äitini suojeluksen
alla. Hänen vanhimman tyttärensä toimitti äiti läänin pensionatiin,
hankki hänelle sittemmin miehen, ja oli hänellä tiedossa mies
nuorempaakin tytärtä varten.
Harlow oli melkoisen hyvä tilanhoitaja. Maata oli hänellä noin 300
desjatinaa;[2] rakennukset oli hän saanut kuntoon vähitellen. Kuinka
kuuliaiset talonpojat olivat hänelle -- siitä ei maksa puhuakaan!
Lihavuutensa takia Harlow tuskin missään kävi jalkaisin: maa ei
kantanut häntä. Kaikkialla ajeli hän matalissa kilpa-troskissa, itse
ohjaten hevostansa, hinterää, kolmenkymmenen talven vanhaa tammaa,
jolla oli haavan arpi olkapäässä. Tämän haavan oli tamma saanut
Borodinon tappelussa, kantaessaan seljässään hevoskaartin rykmentin
varusmestaria. Tamma ontui alinomaa noin kummallisesti kaikilta
neljältä jalaltaan yhtä haavaa. Astua se ei osannut, pistelihän vaan
jonkinlaista ravia hyppäysten kanssa; marunaa ja koiruohua se syödä
natusteli aitavieriltä, mitä en ole muitten hevosten milloinkaan nähnyt
tekevän. Tätä minä aina kummastelin, mitenkä tämä henkilähtöinen koni
jaksoi vetää tuollaista kauheata kuormaa. En uskalla sanoakaan, kuinka
monta leiviskää naapurissamme laskettiin olevan. Martin Petrovitsh'in
takana istui troskalla hänen tummanaamainen kasakkipoikansa,
Maksimka,[3] siellä hän istui, kasvot ja koko ruumis kiinni herransa
seljässä ja paljaat jalat taka-akselissa, -- ja näyttikin hän lehdeltä
tahi pieneltä toukalta, joka sattumalta oli tarttunut ohitse kulkevan
aimo karjun selkään. Mainittu kasakkipoika se myös kerran viikossa ajoi
Martin Petrovitsh'in partaa. Sanotaan pojan tätä tärkeätä työtä varten
kiipeävän pöydälle seisomaan. Toiset pilkkakirveet vakuuttivat, että
poikasen piti juosta piipotella herransa leuan ympärillä.
Harlow'in ei ollut tapana olla pitkiä aikoja kotosalla, ja senvuoksi
hänet näkikin useanlaiseen ajelemassa samoissa ajopeleissä, ohjakset
toisessa kädessä (toinen oli uljaasti puuskassa polvea vasten),
pikkarainen vanha lakki aivan pään yläpuolella. Reippaasti katseli hän
ympärilleen karhun-omaisilla silmillään, huudellen jyrisevällä
äänellään jokaiselle vastaan tulevalle talonpojalle, porvarille ja
kauppiaalle; pappeja hän ei ensinkään rakastanut, ja jos tiellä milloin
papin kohtasi, niin pani heille karheita terveyksiä mukaan. Kerran
saavutti hän minut maantiellä (olin lähtenyt kävelemään pyssy olalla),
ja tultuansa juuri kohdallen ja huomattuansa tien vieressä jäniksen,
päästi semmoisen peloitushuudon, että koko illan soi korvissani moinen
mölinä ja parku.