I.

Lapsuuteni ajan ja ensimmäiset nuorukais-ajat hamaan viidenteentoista

ikävuoteeni saakka elelin maalla, äitini, rikkaan tilan-omistajan,

luona X:n läänissä. Luulin kuin luulinkin, että jo näiltä ammoisilta

ajoilta jäi muistooni lähimmäisen naapurimme erään Martin Petrovitsh

Harlow'in kuva. Ja tuskinpa moinen kuva muistosta ottaisi

haihtuakseenkaan; mointa miestä en ole sittemmin elämän päivinäni

nähnyt. Kuvailkaa mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaasen

ruumiisen oli liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi, -- ei kaulan

jälkeäkään; keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko,

alkaen melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkein

kuni kuorittujen kasvojen laajalla tanterella istua jörrötti paksu

pahkanenä; siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä;

siinä myös aukeili suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen,

samaa väriä kuin koko kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä,

mutta erinomaisen kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämää

kuin kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinen

pää letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonosti

kivitettyä katua myöten. Harlow puhui aina niinkuin olisi huutanut

jollekin kovassa vastatuulessa leveän kuopan yli. Vaikea olisi ollut

sanoa, mitä Harlow'in kasvot milloinkin ilmaisivat: niin laajat ne

olivat. Yhdellä silmäyksellä noita kasvoja välistä ei ennättänyt

nähdäkkään. Mutta vastenmieliset ne eivät olleet -- oikein niissä asui

jonkunlainen mahtavuus; hyvin olivat oudot ja kummalliset. Ja millaiset

olivat hänellä kädet -- patjoja nekin! Entä sormet, entä jalat! Muistan

minä vielä, kuinka kunnioittavaa kauhua minä tunsin, katsellessani

Martin Petrovitsh'in kaksi-kyynäräistä selkää ja hartioita leveitä kuin

myllyn kivet. Hänen korvansa ne minun enimmän hämmästyttivät! Rinkilä

mikä rinkilä: siinä laskokset ja palmikot ja kaikki: ja posket ne noin

vaan kannattelivatkin niitä puolelta ja toiselta.

Kesät talvet kävi Martin Petrovitsh viheriästä verasta tehdyssä

kasakinissa,[1] jota kiinnitti vyötäisille tsherkessiläinen vyö;

jalassa oli rasvanahkaiset saappaat. Kaulusta en nähnyt hänellä

milloinkaan, ja mihinpä sen olisi sitonutkaan? Hän hengitti pitkään ja

raskaasti kuin härkä, mutta astui hiljaa. Näytti siltä kuin hän

huoneesen jouduttuaan olisi alin-omaa peljännyt särkevänsä ja

kaatavansa kumoon kaikki, jonka vuoksi hän siirtyelikin paikasta

toiseen varovasti, enimmäkseen vaan kuve edellä, ikäänkuin varkain.

Voimaa hänellä oli todellakin kuin Herkuleella, ja siksi hän olikin

suuressa arvossa pidetty mies paikkakunnalla: sankareita kunnioittaa

meidän kansa vielä tänäkin päivänä. Kulki hänen voimastaan tarujakin

kaikenlaisia. Kerrottiin että hän oli metsässä kerran kohdannut karhun,

ja vähän puuttui ett'ei paiskannut karhua maahan. Kerrotaan kuinka hän

mehiläispesillään kerran oli tavannut vieraan talonpojan, varkaan, ja

heittänyt miehen hevosineen rattaineen päivineen yli aidan, ynnä muuta

semmoista. Itse hän ei koskaan voimillansa kerskaillut.

-- "Jos minun käsivarressani asuu siunaus", näin hän puheli, "niin

Jumalanhan se on tahdosta."

Ylpeä hän oli, ei kumminkaan voimistansa vaan arvostaan,

syntyperästään, älystään.

-- "Meidän suku on ruostalaista alkuperää" (hän ei osannut sanoa

"ruotsalaista"). "Kanta-isä oli Ruostalainen, Harlus", niin hän

vakuutteli. "Hän tuli Venäjälle silloin kuin maata hallitsi ruhtinas

Ivan Wasiljevitsh Synkkä, -- katsopas, silloin jo! Eikä halainnutkaan

tämä ruostalainen Harlus olla suomalaisena kreivinä, mutta tahtoi tulla

venäläiseksi aatelisherraksi ja piirtikin nimensä kultaiseen kirjaan.

Niin, sieltä asti se on Harlovien alku!... Ja siitä samasta syystä me

Harlow'in suvun jäsenet olemmekin kaikki valkoverisiä, vaaleasilmäisiä

ja puhtaita kasvoilta kuin pulmuset."

-- "Mutta kuulkaas Martin Petrovitsh!" yritin minä kerran panna

vastaan. "Ivan Wasiljevitsh Synkkää ei ole koskaan ollutkaan, vaan Ivan

Wasiljevitsh Julma on ollut. Synkäksi sanottiin suurta Wasili

Wasiljevitsh'iä."

-- "Älä valehtele!" vastasi Harlow hyvin tyyneesti. "Kun minä sen

kerran niin sanoin, niin tottahan se niin on!"

Äiti vainaja koetti kerran kiittää häntä hänen todellakin

erin-omaisesta rehellisyydestään.

-- "Olkaa tuossa Natalia Niholajewna!" virkkoi toinen melkein

harmissaan. "Kylläpäs nyt löydettiin kiittelemisen syy! Eihän meidän,

herrasväen, sovi muuta ollakaan, jottei raaka rahvas, työmies,

rahan-alainen mies uskaltaisi meistä pahaa ajatellakaan! Minä, Harlow

-- minä luen sukuni aina sieltä astikka (hän viittasi sormellaan

jonnekin hyvin korkealle lakeen päin), ja ettäkö minä olisin kunniaton

ihminen! Mitenkä se olisi mahdollista?"

Toisen kerran sattui äitini luona olemaan vieraana muuan korkea

virkamies. Tämän teki mieli hieman pilkata Martin Petrovitsh'ia.

Viimeksi mainittu rupesi jälleen kertomaan ruostalaisesta Harlus

herrasta, joka oli tullut Venäjälle...

-- "Abrahamin ja Isakin aikoina, niinkö?" keskeytti korkea herra.

--- "Ei Abrahamin aikoina eikä Iisakinkaan, mutta suuren ruhtinaan Ivan

Wasiljevitsh Julman aikana."

-- "Minäpä luulen", jatkoi korkea herra, "että teidän sukunne on paljoa

vanhempi: sen alkupää menee aina niihin aikoihin, jolloin maailmassa

vielä oli mastodontteja ja megaloterioita..."

Näitä tieteellisiä nimityksiä ei Ivan Petrovitsh ymmärtänyt laisinkaan,

mutta sen verran hän käsitti, että korkea herra tahtoi tehdä hänestä

pilkkaa.

-- "Saattaa niinkin olla" -- tokaisi hän vastaan, -- "kyllähän se

meidän suku on hyvin vanha. Ja niinhän ne kertovat että siihen aikaan,

jolloin meidän kanta-isä muutti Moskovaan, siellä asu muuan pässin-pää,

melkein samanlainen kuin teidän ylhäisyytenne, ja semmoisia pässinpäätä

ei synny ei kuin yksi tuhanteen vuoteen."

Ylhäinen herra vimmastui, mutta Harlow se vaan päätänsä keikautti

taakse päin, työnsi leukansa eteen, rykäsi ja meni pois.

Kahden päivän perästä hän tuli uudestaan. Äitini nuhtelemaan häntä.

-- "Se oli vaan neuvoksi ja ojennukseksi hänelle, hyvä rouva",

keskeytti Harlow. "Älä lennä umpisilmin, kysy ensin kenen kanssa sull'

on tekemistä. Kovin on nuori vielä ja tarvitsee opetusta."

Virkamies oli melkein yhden ikäinen Harlow'in kanssa, mutta tämä

jättiläinen se piti kaikkia ihmisiä keskenkasvuisina. Kovin hän

todellakin luotti omaan itseensä eikä peljännyt ei niin ketään!

-- "Kukas minulle mitä saa? Löytyykös maailmassa ketään semmoista

ihmistä?" kyseli hän, ja ala sitten äkkiä nauramaan lyhyttä, mutta

kajahtelevaa hohotusta.