Benjamin Constantissa, josta on sanottu, että hän oli »le plus grand
des hommes distingués» ja samalla »le plus perverse des hommes avant
trente ans» ja joka itse on sanonut tunnussanansa olevan »sola
inconstantia constans», löysi rouva de Staël, joskaan ei itseään
voimakkaampaa luonnetta elämänsä ankkuriksi, kuitenkin sen vertaisensa
hengenheimolaisen, jota hän siihen asti oli turhaan etsinyt.
Heissä on muuten paljonkin yhteisiä piirteitä. Ollen vanhempainsa
ainoa lapsi oli Benjamin Constant samoin kuin rva de Staël erinomaisen
varhaiskehittynyt, hemmoiteltu ja lahjakas, täysi-ikäinen jo lapsena.
Hänen isänsä, Hollannin palveluksessa oleva upseeri, tahtoi antaa
pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen kouluutuksen, ja
jo kolmentoista ikäisenä aloitti pikkuvanha maailmanmies opintonsa
Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, oksastaen
täten ranskalaiseen rotuunsa ja sveitsiläiseen syntyperäänsä
täysin kosmopoliittisen kasvatuksen. Mutta tässä rikassieluisessa
nuorukaisessa, josta myöhemmin oli tuleva itse-erittelevän romaanin
mestari ja uranuurtaja, kehittyi älyn ja tunne-elämän herkkyys
tuntuvasti tahdon kustannuksella. Hänessä oli nautinnonhimoa, jota oli
mahdoton tyydyttää, maailmantuskaista kaipausta, jota ei mikään onni
elämässä, ei parhain nainen eikä suurin rakkaus voinut viihdyttää,
epämääräistä toimintahalua, jota este kiihoitti, mutta jonka menestys
kuihdutti, hienoa itse-ivaa ja herkkähermoista vastaanottavaisuutta,
ainaista sisäistä levottomuutta, joka laadultaan ei ollut vähemmän
kohtalokasta kuin rouva de Staëlin. Huudahdus tällainen: »Minä raivoan,
minä kadotan järkeni raivosta, mutta oikeastaan on koko asia minulle
yhdentekevä», kuvaa hyvin hänen puoliluonnettaan.
Kohdatessaan toisensa olivat molemmat 26-vuotiaita, molemmat
kokeneita rakkausasioissa; Constant monessa suhteessa jo elähtänyt
kyynikko, mutta samalla huvitettu naisista ja politiikasta, täynnä
uutuuden janoa ja kunnianhimoa, terävä havainnoitsija, sukkela
väittelijä ja älyniekka, suuri talentti, ei mikään luonne; rouva
de Staël poliittisilta elämyksiltään hänestä edellä, ulkonaisesti
vaikutusvaltaisempi, sisäisesti sekä särkyneempi että lujempi, kypsä
suureen rakkauteen ja suureen kärsimykseen. _Corinne_ -romaanissaan hän
sanoo tähän elämänsä merkitsevimpään tapahtumaan viitaten: »Ce n'est
pas le premier amour qui est ineffaçable, il vient du besoin d'aimer,
mais lorsqu'après avoir connu la vie et dans toute la force de son
jugement, on rencontre l'esprit et l'âme que l'on avait jusqu'alors
vainement cherchés, l'imagination est subjuguée par la vérité et l'on a
raison d'être malheureuse.»
Heti alun pitäen tunsivat nämä molemmat poikkeusolennot vastustamatonta
vetovoimaa toisiinsa, eikä kestä kauankaan, ennenkuin he liittyvät
yhteen mitä läheisimmin sitein. Joskaan nämä siteet eivät koskaan
muuttuneet muodollisesti sitoviksi, olivat ne kuitenkin niin
voimakkaita, etteivät mitkään esteet voineet niitä murtaa, ei edes
rakastavien oma tahtokaan, kun he kahleitaan vastaan kapinoiden
pyrkivät niistä vapaiksi, ei uudet avioliitot toisten kanssa. He
tarvitsivat toisiaan henkensä hedelmöittäjiksi, sointuivat yhteen
erinomaisesti, rasittivat, vaivasivat toisiaan, pitivät myrskyisiä
kohtauksia, mutta eivät voineet riistäytyä irti toisistaan. Heidän
keskustelunsa oli loistavinta, mitä saattoi kuulla. »Se, joka ei
ole nähnyt rouva de Staëlia Benjamin Constantin seurassa» todistaa
historioitsija Sismondi, »ei ole häntä tuntenut, sillä vain hänen
henkisellä yksilöllisyydellään oli voimaa päästää rouva de Staëlin
olemus täysiin oikeuksiinsa. Myös Constant oli ainoastaan Coppet'ssa
itseään. Kun näin hänet rouva de Staëlin kuoleman jälkeen, oli hän niin
sisäisesti murtunut, etten ollut entistä Constantia enää tuntea.»
Mutta jo niin aikaiseen kuin v. 1797 osoittaa Constant kyllästymisen
merkkejä siihen levottomasti heittelehtivään elämään, jota rouva de
Staël vietti, siihen kuumeiseen jännitystilaan, joka aina vallitsi
hänen ympärillään. Yhä enemmän ja enemmän alkaa häntä myös vaivata
olla suhteessa naiseen, jolle hän omien sanojensa mukaan »aina oli
välttämätön eikä koskaan riittävä». Hän kuvittelee kaipaavansa
hiljaista kotionnea, ja myöskin hänen sukunsa toivoo, että hän luopuisi
nöyryyttävästä kantapoika-asemastaan rouva de Staëlin hovisaatossa
ja menisi naimisiin joko tämän tai jonkun muun kanssa. Constant
lienee tehnytkin avioliittotarjoumuksen rva de Staëlille, mutta siitä
huolimatta, että tämä v. 1797 oli synnyttänyt hänelle tyttären,
Albertinen, joka ulkomuodoltaankin, m.m. hiustensa punervan värin
puolesta, oli ilmetty isänsä ja josta oli tuleva äitinsä elämänilo,
ei hän ollut halukas aviolliseen riippuvaisuuteen eikä liioin valmis
vaihtamaan kuuluisaa nimeään uuteen, vielä senkään jälkeen, kun parooni
de Staël oli kuollut. Vasta myöhemmin, kun epävakainen Constant toden
teolla oli iskenyt silmänsä erääseen »todelliseen naiseen», saa tämä
avioliittokysymys toisen käänteen, mutta yhtä huonolla tuloksella.
Kärsimyskin tuntui liittävän heitä vain yhä syvemmin yhteen. He
kärsivät, mutta kuten yleensä on laita kohtalokkaiden intohimojen
luomassa elämäntunnossa, oli tässäkin suhteessa elämänsisällön panos
niin suuri, että lienee vaikea päättää, kohtasivatko he toisensa
onnekseen vai onnettomuudekseen.
»Mietelmät rauhasta» sekä hänen miehensä uudistettu lähettilään asema
helpottivat rva de Staëlin palausta Parisiin. Vuodesta 1795 on hänen
valtiollinen vaikutusvaltansa taas kasvamaan päin. Hän avaa jälleen
kotinsa direktorio-ajan kirjavalle yleisölle ja on toimeliaampi kuin
milloinkaan; hänen elämänsä on yhtämittaista aatteiden ja ihmisten
ajometsästystä. Hänellä on sormet mukana jok'ikisessä poliittisessa
juonessa, hän pitää salonkia milloin Parisissa, milloin Coppet'ssa,
ja Constant on nyt niiden vakituinen vieras ja emännän ylin
ystävä. Tapansa mukaan on rouva de Staël päättänyt luoda tällekin
ystävälleen loistavan tulevaisuuden, sentähden esittää hän hänet
vaikutusvaltaisille suosijoilleen harvinaisen lupaavana poliittisena
kirjailijana ja puhujana, jota paitsi Constantin julkaisema pieni
valtiollinen lentokirjanen ja hänen säkenöivän henkevä keskustelunsa
ja terävä kielensä puhuvat nekin puolestaan samaan suuntaan. Vanhoja
ystäviäänkään ei rva de Staël silti unohda: Narbonnen hän auttaa
Parisiin ja Talleyrandille hän toimittaa pääsyn Philadelphiasta
takaisin isänmaahan sekä puuhaa hänelle ulkoministerin paikkaa. Samalla
hän tekee uutterasti kirjallista työtä, kokoaa aineksia romaaniin
_Delphine_ sekä valmistaa painokuntoon laajan 600-sivuisen teoksen
»Kirjallisuudesta», _De la littérature considérée dans ses rapports
avec les institutions sociales_, joka ilmestyy v. 1800.
Tämä teos, joka on älykäs ja epätasainen kuten koko rva de Staëlin
tuotanto, kypsinkin osa siitä, on tavallaan uraa-uurtava uudelle
kirjalliselle katsantokannalle. Ensi kerran sanotaan siinä julki se
ajatus, että jonkun kansan kirjallisuuden on oltava sopusoinnussa
kansan sisäisen ja ulkonaisen kehityksen kanssa. Kirjallisuuden
on myös tultava yhteelliseksi poliittisten vakaumusten kanssa;
tasavaltalaiselle kansalle siis tasavaltalainen kirjallisuus.
Vallankumouksesta tulee kasvaa uusi vapaampi ja inhimillisempi
runous. Välitön vuorovaikutus todellisen elämän ja muiden maiden
kirjallisuuden kanssa on avaava arvaamattomia kehitysmahdollisuuksia
kansalliskirjallisuudelle ja tekevä tulevaisuudessa mahdolliseksi
yleis-europalaisen kirjallisuuden, johon kukin kansa tuo oman
yksilöllisen lisänsä. Mutta luonnehtiessaan eri maiden kirjallisuutta
ja rientäessään pikamarssissa läpi kaikkien aikojen ajaa tekijä samalla
erästä aatetta, joka hänelle parantumattomana optimistina on erittäin
rakas: ihmissuvun ikuisen täydellistymisen eli edistyksen aatetta.
Hän koettaa todistaa, että kirjallisuuskin koko ajan edistyy, että
seuraava kausi aina on arvokkaampi kuin edellinen, ei edes keskiaika
muodosta poikkeusta, sivistys tekee työtään lakkaamatta. Niinpä
kreikkalaiset kaukaisessa muinaisuudessaan jäävät hyvin takapajulle,
Aiskhylos ja Sophokles tuskin ylettyvät Racinen pitsikalvostimiin.
Ja koko maailmankirjallisuus saa lopultakin kumartaa Ranskan XVIII:n
vuosisadan filosofeille. Kirjallisuus on rva de Staëlin mielestä ase
yhteiskunnallisia ennakkoluuloja ja vääryyksiä vastaan, ajatuksen
mahti, joka »tuomitsee kansoja ja kuninkaita», ja tämä utilitaristinen
käsitys kirjallisuudesta vaikuttaa sen, että tekijän silmäteränä
on filosofinen kirjallisuus. Lapsipuolen asemaan sensijaan jättää
hän runouden, jota useammin on käytetty ylistämään kuin vitsomaan
itsevaltiutta. »Jos hän olisi elänyt pari vuosikymmentä myöhemmin,
olisi hänestä, älyllisestä mukautumiskyvystään huolimatta, tullut
l'art — pour l'art teorian leppymätön vastustaja», sanoo rva de
Staëlista Johannes Wickman yliopistollisessa väitöskirjassaan. Lisäksi
käsittelee rva de Staël teoksessaan pohjoismaisen ja etelämaisen hengen
eroavaisuutta. Pohjoismaisiin kansoihin lukee hän englantilaiset,
saksalaiset, skandinaavit, etelämaisiin kreikkalaiset, roomalaiset,
italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, edellisiä edustaa Ossian,
jälkimmäisiä Homeros. Tekijä ymmärtää hyvin vähän Dantea, eikä yhtään
Cervantes'ia, mutta Ossianin utuista melankoliaa ja raskasmielistä
vakavuutta, Shakespearen traagillista kauneutta ja saksalaisten
metafyysillistä pohjaa hän epämääräisesti ihailee. Tämä itsekohtainen
väritys tekee teoksen mielijohteista hedelmälliseksi, mutta vie pois
siltä sen historiallisen objektiivisuuden. Chateaubriand, joka juuri
valmisteli _Le génie du Christianismeään_, kirjoitti Fontanes'ille
ärtyisästi: »Minun hulluuteni on nähdä Jesus-Kristus kaikkialla aivan
kuin rva de S. näkee kaikkialla edistyksen» Kaiken kaikkiaan oli rva
de Staëlin tutkielma tarmokas vastalause ranskalaisen kirjallisuuden
formalismia ja materialismia vastaan, se kun vaati sopusointua sisällön
ja muodon, kirjallisuuden ja elämän välille ja merkitsi vapauden
kirjallisuuden päämääräksi ja samalla sen kukoistuksen edellytykseksi.
Mutta jättiläisvarjo on par'aikaa kohoamassa sen vapauden
taivaalle, jota rva de Staël ihannoi, ja yrittää tehdä lyhyen
lopun hänen poliittisesta kirjailustaan ja salonkipolitiikastaan.
Tämä uusi vapauden vihollinen on Napoleon. Hänen rautakädellä
ohjatussa valtakunnassaan, jossa ei ollut sijaa paino-, puhe- eikä
kokoontumisvapaudelle, ei ollut myöskään tilaa oppositsionisalongeille
eikä niiden kaunopuhujille. Vaikkakin rva de Staël alussa Napoleonin
ihailijana esiintyy hyvinkin kesysti ja mielittelevästi ensimäistä
konsulia kohtaan, on tämä jo teoksessa »Kirjallisuudesta» vainuavinaan
itseään kohtaan tähdättyjä vihjauksia. Constant merkitsee vielä
selvemmin kantansa. Tribunaatin jäsenenä hän nousee julkisesti
hallitusta vastaan, noudattaen siinä rouva de Staëlin neuvoa, että
kunkin on toimittava vakaumuksensa mukaisesti. Mikään ei kuitenkaan
ollut tällä hetkellä vaarallisempaa kuin Napoleonin-vastainen vakaumus,
sen huomasivat melkein kaikki ja liittyivät Napoleoniin. Mutta niin ei
uppiniskainen rva de Staël. Turhaan koettaa Joseph Bonaparte välittää
sovintoa veljensä ja rva de Staëlin välillä nyt ja myöhemmin. »Miksi
hän ei siis liity minun hallitukseeni» kysyy Napoleon, »mitä hän
oikeastaan tahtoo?» »Eihän ole kysymys siitä, _mitä_ minä tahdon, vaan
siitä, mitä minä ajattelen», vastaa rva de Staël.
Ennen lopullista kukistumistaan viettää hänen salonkinsa Parisissa
v. 1802 vielä viimeisen loistokautensa vieromisen, panettelun ja
sortovaltiaan vihan uhallakin. Sen häikäisevin koristus on nyt tuo
ihanuudestaan kuulu rouva Récamier, josta on sanottu, että hän oli
kauniin naisen täydellinen tyyppi sellaisena kuin se on lähtenyt Luojan
kädestä, olennoitu keimailu nerokkuuteen asti kehitettynä. Lämmin
ystävyys-suhde oli tähän aikaan syntynyt näiden molempien naisten
välille, ystävyys, joka kesti lujana kaikissa kohtalon vaiheissa. Tältä
ensi ajalta kerrotaan m. m. seuraava rva de Staëlin hienoa käytösälyä
kuvaava anekdootti: Mathieu de Montmorency istui pöydässä heidän
välissään ja huomautti ajattelemattomasti, että hänellä oli onni istua
henkevyyden ja kauneuden välissä. Siihen vastasi rva de Staël: »Tämä on
ensimäinen kerta, jolloin minusta sanotaan, että minä olen kaunis.»
V. 1802 julkaisee rva, de Staël viisiosaisen kirjemuotoisen romaanin
_Delphine_, joka on kirjoitettu henkilökohtaisten kokemusten
perusteella _La nouvelle Hèloisen_ malliin, ja paremminkin
järkeilevällä ja tunteilevalla kuin taiteellisella mielikuvituksella.
Mutta kirjassa on vauhtia, innostusta ja elämää, se on personallisin
kaikista rva de Staëlin teoksista ja muistuttaa tavallaan neiti de
Lespinassen kirjeitä, joihin rva de Staël tutustui kuitenkin vasta v.
1809, joten hän ei ole voinut niitä jäljitellä.
_Delphine_ on taisteluhansikas kirkollisia ja yhteiskunnallisia
ennakkoluuloja vastaan. Se julistaa sitä uskonkaavojen vastaista
oppia, että avioliitto on siveellinen vain silloin, kun aviopuolisot
todella ymmärtävät ja rakastavat toisiaan, mutta ei silloin, kun tämä
perustus puuttuu, ja sen pohjalla on se katkera ajatus, että jos nainen
on kerran mennyt naimisiin miehen kanssa, jota hän ei rakasta, on
hänen onnensa mennyttä, että ainoastaan miehen on lupa uhmata yleistä
mielipidettä, mutta että naisen tulee taipua olevien olojen alle.
Teoksen juoni on lyhyesti seuraava: Delphine, nuori leski, hyvä
ja puhdas nainen, välittömästi innostuva, luonnollinen olento,
rakastaa Léoncea. Pelastaakseen onnettomassa avioliitossa olevan
ystävättärensä Thérèse d'Ervinin, jonka salainen rakkaudenkohtaus on
aiheuttanut kaksintaistelun, hän uhraa oman maineensa, ja sovinnaisten
ennakkoluulojen orjana mustasukkainen Léonce menee naimisiin kylmästi
vehkeilevän ja tekopyhän Mathilde de Vernonin kanssa. Huomattuaan
erehdyksensä Léonce pyrkii uudelleen Delphineä kohti, mutta tämä torjuu
hänet pois, kun ei tahdo tuottaa surua Mathildelle. Tämän kuoltua on
Delphine jo nunna. Léonce syöksyy epätoivoissaan v. 1792:n melskeisiin
ja kuolee yhdessä rakastettunsa kanssa, joka ottaa myrkkyä.
Tavallaan on _Delphine_ avainromaani ja aikalaiset olivat sen
henkilökuvissa tuntevinaan piirteitä tekijästä itsestään ja hänen
tuttavapiiristään. Rva de Staëlin suhde mieheensä ja Benjamin
Constantiin onkin antanut teokselle sen todellisuuspohjan.
Päähenkilölle ei ole vaikea löytää vastinetta elämästä. Luonteensa
vaaroja kaihtamattoman ja suloisen välittömyyden puolesta on
Delphine sama henkilö, joka kerran eräässä kirjeessä kirjoittaa rva
Récamier'lle kuuluvansa niihin, joista ei voinut olla erillään ja
joiden kanssa ei voinut olla yhdessä, ei siksi, että he olisivat
pahoja ja itsevaltaisia, vaan siksi, että heissä on muille jotakin
outoa. Tekijä kuvaa Delphinessä omaa nuoruuden-aikaista olemustaan,
sisäisintä, liikuttavinta, epäkirjallista, epävaltiollista
naissieluaan. Kuten tekijän itsensä on Delphinenkin elämässä
erehdyksiä, jaloja varomattomuuksia, jotka tarkoitusperä aateloi.
Delphine sanoo itsestään, että hän ei ollut paha, mutta että hän
sentään varomattomuudellaan ja harkitsemattomalla toiminnallaan oli
saanut pahaa aikaan. »En ole osannut oikein ohjata elämän kulkua ja
niin olen syössyt muita mukanani turmioon.» Hänen suurin vikansa on
hyvyys, hänelle ei ole olemassa mitään hyvettä ilman hyvyyttä, ei
siveellisyyttä ilman myötätuntoa toisten tuskaa kohtaan, mutta kukaan
ei rakasta häntä yhtä paljon kuin hän muita. Léonce ihailee Delphineä,
mutta antaa äitinsä määrätä itselleen vaimon, hän asettaa Delphinen
yläpuolelle kaikkien, mutta kallistaa samalla korvansa panetteluille.
Hän ei ole mikään konna, mutta ei myöskään sankari, hän edustaa
kaikessa rakkaudessaankin sovinnaisuutta, elämän pintapuolisia arvoja
ja luonteen puolinaisuutta, joilla ominaisuuksilla rva de Staël yleensä
varustaa ensimäisen rakastajan tyypit. Ja kun Léonce sanoo: »Miksi
suret kuolemaani? Etkö näe, että tunteemme on häväisty, että minä olen
loukannut sinua, että sinun oikeastaan pitäisi vihata minua, että minä
kiroan heikkouttani, enkä sentään mahda sille mitään», kuuluu siinä
jo selvästi Adolphen äänen värinä. Lukuunottamatta eräitä piirteitä
Guibertistä, joita tähän luonnekuvaan on liitetty, on Léonce Benjamin
Constant varjopuoliltaan valaistuna. Ihannekuva hänestä on sijoitettu
toiseen henkilöön, ennakkoluulottomaan Henri Lebenseihin, joka on
teoksen tendenssin puhetorvena. Hän hyökkää purkamatonta avioliittoa,
ikuisesti sitovaa nunnalupausta ja yleensä kaikkia niitä katolisen
kirkon kuolleita muotoja vastaan, jotka estävät ihmisen omantunnon
vapautta. Vielä on romaanissa eräs huomattava henkilökuva, harkitseva
ja ulkokullaisesti hyveellinen Mathilde, jonka kylmää elämänviisautta
kuvastavat esim. tällaiset lauseet: »Elämässä ei tehdä mitään muuten
kuin laskelmasta tai omaksi huviksi» ja »en liene neljää kertaa
vaivautunut tahtomaan jotakin, mutta jos se kerran tapahtuu, silloin
saatte olla varmat siitä, ettei mikään voi estää minua saavuttamasta
päämäärääni.» Tämä kielenkäyttö on selvästi jälkikaikua rva de Staëlin
entisen ystävän Talleyrandin häikäilemättömästä ja kyynillisestä
maailmankatsomuksesta.
Samoihin aikoihin kuin _Delphine_ ilmestyi, teki Napoleon juuri paavin
kanssa sopimuksen, jonka kautta avioliittosäännökset kiristettiin ja
kirkon valta kasvoi, ja eräällä taholla herätti teos paljon pahaa
verta. Arvostelija Fiévée esim. kirjoittaa siitä seuraavasti: »Ei voi
ajatellakaan vaarallisempaa ja epäsiveellisempää periaatetta kuin mitä
tässä teoksessa ajetaan. Delphine puhuu rakkaudesta kuin bakkhantti,
Jumalasta kuin kveekkari, kuolemasta kuin krenatööri ja moraalista kuin
sofisti.»
Tekijä on _Delphinessä_ uskollisesti noudattanut omia runo-opillisia
ja kirjallisia periaatteitaan, samoja, joita hän lähemmin selostaa
»Kirjallisuudesta» -teoksen laajassa esipuheessa ja tutkielmassaan
_Essai sur les fictions_ (»Tutkielma kuvausvoiman ilmestymismuodoista»)
ja joissa hän liikuttavan ja todenperäisen romaanin esikuviksi asettaa
_La nouvelle Héloïsen, Clarisse Harloven ja Wertherin. Delphinen_
moraalisesta tarkoitusperästä hän lausuu: »En ole koskaan tahtonut
esittää Delphineä minään esikuvana, jota tulisi seurata; teoksen motto
(»Miehen tulee osata uhmata yleistä mielipidettä, naisen alistua
siihen») osoittaa, että en hyväksy Léoncea enempää kuin Delphineäkään,
mutta luulen, että on hyödyllistä ja ankaran siveellistä näyttää, miten
etevämpi henki voi tehdä enemmänkin virheitä kuin keskinkertainen.
Tarvitaan sitä voimakkaampi ohjaus, mitä enemmän tuulta on purjeissa.»
Ja todettuaan, että hyvyys on ensimäinen kaikista ihmisominaisuuksista
hän jatkaa: »Hyvyydessä ja jaloudessa, näissä molemmissa
ominaisuuksissa on inhimillisten tekojen todellinen siveysarvo, osata
vastustaa väkeviä ja suojata heikkoja. _Delphine_ sanoo naisille:
Älkää luottako lahjoihinne tai suloihinne; ellette kunnioita yleistä
mielipidettä, musertaa se teidät. — Se sanoo yhteiskunnalle: Kohdelkaa
hellävaroin hengen ja sielun ylemmyyttä, te ette tiedä, kuinka suurta
pahaa saatte aikaan ja kuinka suurta vääryyttä teette, kun vainoatte
vihallanne tuota ylemmyyttä, sentähden että se ei alistu kaikkiin
teidän lakeihinne; teidän rangaistuskeinonne on suhteeton virheeseen
nähden, te särjette sydämiä, te tuhoatte ihmiskohtaloja, jotka voisivat
koristaa maailmaa, te olette tuhat kertaa syyllisempiä kuin ne, joita
tuomitsette.»
Rva de Staël on erinomainen aatekirjailija, mutta muotoa, tyyliä,
puhtautta, kirkkautta, huoliteltua rakennetta ei häneltä tule pyytää.
Hän luettaa kokonaan sisäisen eleen, haltioitumisen, ajatusryöppynsä
voimaan »Saadakseen hänen teoksensa täydellisemmiksi olisi häneltä
pitänyt riistää pois eräs taito, keskustelutaito» sanoo rva de
Staëlista sattuvasti Chateaubriand. Mutta vanhentuneesta tyylistään
huolimatta laskee m.m. Brandes _Delphinen_ emigranttikirjallisuuden
kaikkein elinvoimaisimpiin tuotteisiin.
_Delphinen_ ilmestyessä oleskeli tekijä Sveitsissä, sillä hän oli jo
korkeimmalta taholta saanut hyvin selviä viittauksia siihen suuntaan,
ettei hänen ollut hyvä kauemmin viipyä Ranskassa. Myöskin pakoili
hän tuota siveellisen suuttumuksen myrskyä, jonka teos, verraten
syyttömästi, herätti. Sillä joskin rva de Staël kapinoi vanhentunutta
tapasiveyttä vastaan ja alottaa yksilön vapaustaistelun yhteiskuntaa
vastaan, ei hän intoile vapaan rakkauden puolesta kuten 30 v. myöhemmin
George Sand, jonka oma aviollinen haaksirikkoutuminen johti taisteluun
avioliittoa vastaan ylipäänsä. Rva de Staëlin sankarittaret eivät ole
vielä emansipeerattuja, mutta he kärsivät kahleistaan tietoisesti.
Syksyllä v. 1803 uskaltaa rva de Staël tulla takaisin Ranskaan asettuen
asumaan kymmenen peninkulman päähän Parisista. Mutta silloin päättää
hallitus, että tämä »ulkomaalainen nainen» ei saa jäädä maahan. Turhaan
koettaa rva de Staël kirjeellisesti hellyttää ensimäistä konsulia
huomauttaen iroonisesti, että tämä vainoamalla häntä valmistaa hänelle
kalliisti maksetun kuuluisuuden päästä pienellä rivillä osalliseksi
hänen historiastaan. Maanpaosta tulee täysi tosi. Vieraalla maalla,
sielläkin joka hetki Napoleonin salaisen poliisin ahdistamana, saa
rva de Staël viettää työstä ja tuskasta täyteläisimmät vuotensa
aina Napoleonin kukistumiseen asti. Vain silloin tällöin hän salaa
40 peninkulman etäisyydestä teostensa painatus hommissa kiertelee
Parisia kuin perho liekkiä. Tähän ajanjaksoon sisältyy rva de
Staëlin varsinainen kirjallinen voimakausi (v. 1800—1811). Haihtuva
nuoruus rakkauden harhakuvitelmineen, lisääntyvä vaino, kalventuvat
ystävyyssuhteet, sairaus kypsyttävät ja syventävät hänen luonnettaan.
Hän huomaa, että suurimmistakaan kärsimyksistä ei kuole, että hengen
kyvyt kasvavat tuskasta. Tähän asti on Parisin seurapiiri ollut hänen
kaikkensa, nyt tulee Europa siksi suureksi näyttämöksi, jolla hän
koettelee voimiaan.
Ensiksi matkustaa hän Saksaan, jonka suuret kirjalliset nimet ja
outo romanttinen lumo jo kauan ovat hänen mielikuvitustaan ja
uteliaisuuttaan askarruttaneet. Matkan päämääränsä on ensi sijassa
»Saksan Ateena», Weimar, jossa kuuluisa kirjailijatar on herttua Karl
Augustin ja herttuatar Louisen kunniavieraana ja tekee tuttavuutta
m.m. Goethen ja Schillerin kanssa. Sieltä jatkuu matka Berliniin,
jonne hän saapuu v. 1804 maaliskuussa. Preussin hovissa otetaan rva
de Staël vastaan yhtä suurin kunnianosoituksin kuin Weimarissa ja hän
jatkaa täällä väsymätöntä löytöretkeilyään Saksan henkisen ylimystön
maailmassa. Muun muassa tutustuu hän Ruotsin lähettilään Brinkmanin
luona Berlinin seura-elämän keskipisteeseen Rahel Varnhageniin, ja nämä
molemmat etevät naiset vaihtavat keskenään henkeviä kohteliaisuuksia.
Lisäksi tekee rva de Staël täällä tärkeän valloituksen: hän saa A. W.
Schlegelin suostumaan poikiensa kasvattajaksi ja liittää hänet täten
elin-ijäkseen kaikkein läheisimpään piiriinsä.
Suuresti katsottuna oli Saksan matka rva de Staëlille siis
yhtenäistä voittokulkua. Tosin aiheuttaa tämä vilkas ranskalainen
salonkikeskustelijatar suurista avuistaan huolimatta monta salaista
hermostumisen hetkeä raskaille saksalaisille. Koettaessaan
pintapuolisessa tiedonjanossaan pusertaa muutamassa minuutissa ulos
kokonaisen filosofisen rakennelman tyrmistyttää hän itse Fichtenkin.
Toiselta puolen tuottavat saksalaiset, myös tuo rouva de Staëlin niin
suuresti ihailema Goethe, hänelle pettymyksiä. Mutta kun eräs ystävä
väittää, ettei rva de Staël kykene ymmärtämään Goetheä, vastaa tämä:
»Minä ymmärrän kaiken, mikä on ymmärtämisen arvoista, ja mitä minä en
ymmärrä, sitä ei ole olemassa».
Tämä matka keskeytyy kuitenkin surullisesti. Rva de Staëlin jumaloitu
isä kuolee 10 p:nä huhtikuuta. Constant rientää ystävätärtään vastaan
Weimariin, jossa »ensimäiset hetket olivat järisyttäviä». Constant,
joka jo vuosikausia on kirjeissään serkulleen ja tädilleen soimannut
onnetonta luonnettaan siitä, ettei se löydä onneaan edes »parhaimman
ja henkevimmän naisen» seurasta, vaikka tämä on »ainukainen olento
korkealla yläpuolella muiden», eikä myöskään jaksa katkoa kahleitaan,
on juuri ennen Saksan matkaa päättänyt erota. »Oltuani niin monta
vuotta sidottu avioliittoakin ankarammin sitein kaipaan hengittää
vapauden ilmaa», kirjoittaa hän. Mutta ratkaisevan hetken tullen
jää hän taas tuon »mies-naisen» lumoihin, vaikkakin toinen nainen,
muuan rouva Dutertre jo viittoo hänelle aviollisen onnen sulottarena.
Niinpä on hän seurannut rouva de Staëlia retken alkupuolella Metziin,
Frankfurtiin ja Weimariin ja jatkaa nyt matkaa hänen kanssaan
Coppet'hen lohduttajana ja myötäkärsijänä. Rva de Staël suunnittelee
Italian matkaa ja tästä toivoo Constant itselleen uutta vapautumisen
tilaisuutta. Hänen päiväkirjassaan luetaan seuraavaa: »Kerrotaan,
että rutto leviää Italiassa. Rouva de Staël ei voi matkustaa sinne,
siis olen pakotettu jäämään tänne. Voi melkein sanoa, että maanpako,
kuolema ja rutto ovat liittoutuneet pitämään minua kahlehdittuna.
Kuinka olisin voinut jättää rouva de Staëlin kaksi vuotta sitten,
kun hänet karkoitettiin maasta? Tai seitsemän kuukautta sitten, kun
hän kadotti isänsä? Tai kuinka voin jättää hänet nyt, kun hän on
luopunut matkastaan? Mitä voin kohtaloa vastaan!» Italian matkasta
tuli kuitenkin tosi. Laadittuaan isästään muistokirjoituksen jätti rva
de Staël suruhuoneen ja Lyonissa sanoivat rakastavaiset toisilleen
jäähyväiset. Ainoastaan Schlegel seurasi mukana Italiaan.
Roomassa valmistettiin rva de Staëlille loistava vastaanotto ja
Arkadinen Akatemia lausui hänet tervetulleeksi lukuisin sonetein.
Lukuunottamatta runoilija Vincenzo Montia, joka seurasi Coppet'n
linnanrouvaa Sveitsiin, eivät italialaiset erikoisemmin innostuta rva
de Staëlia, yhtä vähän Italian luonto. »Jos ei yleinen tapa siihen
velvoittaisi, en viitsisi avata ikkunaani edes ensimäistä kertaa
nähdäkseni Napolin lahtea, jota vastoin voisin matkata kernaasti vaikka
500 peninkulmaa saadakseni keskustella jonkun nerokkaan henkilön
kanssa, jota en tunne», sanoo hän itsestään.
V. 1805 kesäkuussa on hän jälleen Coppet'ssa ja kirjoittaa nyt
kuuluisimman romaaninsa _Corinnen_. Se on intohimoisen lyyrillisyyden
siivittämä autobiografinen ja järkeilevä tendenssiromaani ja samalla
vertaileva tutkielma niistä eri kansallisuuksista, joihin rva de Staël
on tutustunut. Toiminnan kehystänä on Englanti, jossa hän oli käynyt
12 vuotta sitten, ja Italia, josta hän juuri oli palannut. Aineksina
käyttää tekijä omia kokemuksiaan ja tunteitaan, niitä hän erittelee ja
määrittelee, puolustaen intohimon ja innostuksen oikeutta elämässä.
Corinne on ihannekuva tekijästä, aivan kuin Delphine on todellisuuskuva
hänestä hänen nuoruusajoiltaan. Corinne on astunut ulos kodin ahtaasta
piiristä. Hänellä on miehen kanssa yhteistä ei ainoastaan taistelu ja
intohimot, vaan myös maine ja nerous. Corinne on kaunis ja monipuolisen
lahjakas, runoilija, maalaaja, näyttelijä, laulaja, kaikkea yht'aikaa.
Hän on liikuttavan naisellinen ja sentään henkisesti paljon ylempänä
sukupuoltaan. Hänellä on ranskalaisen »esprit» ja italialaisen
loistava mielikuvitus, etelämaalaisen kuuma ja vilkas temperamentti
ja pohjoismaalaisen melankolian surunsuoni sielussaan. Hänessä on
onneen luodun lapsen tiedotonta, itsekästä ilomieltä ja sentään hän on
hyvä, sanan parhaimmassa merkityksessä. Hän on improvisoija, viimeinen
Italian ylevistä sibylloista, riemukulussa viedään hänet Capitoliumille
seppelöitäväksi. Tällöin, elämänsä auringon korkeimmillaan ollessa,
koettaa hän sitoa yhteen neron ja lemmen onnen, myrtin ja laakerin. Hän
rakastuu. Ja pian muuttuu innostunut sibylla yhdeksi noista 19:nnen
vuosisadan monista särkyneistä hengistä, jotka taistelevat onnestaan
yhteiskunnan kanssa. Hän sortuu taiteilijakutsumuksensa ja rakkautensa
ristiriitaan. Kirjan pääajatus tulee esille Corinnen mietteissä: »Miksi
on nero onnettomuus? Miksi on se estänyt minua tulemasta rakastetuksi?
Löytääkö Osvald muissa naisissa enemmän sielua, hellyyttä, enemmän
henkevyyttä kuin minussa? Ei, hän tahtoo löytää vähemmän, sillä hän
tahtoo olla sopusoinnussa yhteiskunnan kanssa. Minä tarkastelen joskus
itseäni kuin vieras ikään ja säälin itseäni. Minä olin henkevä,
suora, hyvä, jalomielinen, tunteellinen, miksi tämä kaikki kääntyy
onnettomuudeksi? Onko maailma todella paha ja riistävätkö toiset
ominaisuudet meiltä aseet kädestä, sensijaan että antaisivat meille
voimaat» Lopulla on Corinne vain lemmentuskissaan kärsivä nainen,
joka huudahtaa: »Jumalani, kuolema tai hänen rakkautensa!» Osvaldia
sitovat kansalliset ennakkoluulot: jää kuolema. Mutta ennen kuolemaansa
virittää Corinne vielä joutsenlaulunsa, jossa ilmenee ylväs kohtaloon
alistuminen, kirkastunut rauha. Hän tunnustaa: »Kaikista sielunkyvyistä
on kärsimyksen kyky ainoa, jonka olen viljellyt huippuunsa. Olisin
täyttänyt tarkoitukseni ja ollut taivaan lahjojen arvoinen, jos olisin
lyyrallani ylistänyt taivaallista hyvyyttä.»
Romaanin rakenne on huono, tilanteet pingoitettuja, sen tragiikka
osaksi vanhentunutta ja tekijän käsitys nerollisuudesta kovin
pintapuolinen. Mutta kaiken suursanaisen näytteille asettamisen alta
kuuluu rehellisesti kärsivän sydämen ja täydellisyyteen kamppailevan
ihmishengen tuskanhuuto. »Italian ja Englannin suhteen hän on usein
oikeassa», näin arvostelee sitä Byron, »useammin vielä väärässä, mutta
siinä, mikä koskee sydäntä, jolla on vain yksi kansallisuus eikä mitään
isänmaata, ei hän erehdy juuri koskaan.»
Brandes nimittää _Corinnea._ runoelmaksi kansallisista
ennakkoluuloista. Lordi Nelvillen ja kreivi d'Erfeuil'in hahmoissa
ruoskii tekijä englantilaisten ja ranskalaisten luonnevikoja. Kun
Oswald, puhuessaan Englannista, kysyy Corinnelta: »Kuinka olette
voinut jättää tuon siveyden ja säädyllisyyden kotimaan ja valita
tuon rappeutuneen Italian toiseksi isänmaaksenne»? vastaa Corinne:
»Tässä maassa me olemme vaatimattomia, emme ylvästeleviä niinkuin
englantilaiset, emmekä itsehyväisiä niinkuin ranskalaiset.» Kuvatessaan
Oswaldia on tekijä muistellut Constantia, mutta yhdistänyt häneen
myös piirteitä itsestään, isästään ja yleisestä englantilaisesta
kansallisluonteesta, sentähden tämän luonnekuva onkin jonkin verran
teoreettinen. Teoreettinen on myös kuva hänestä itsestään Corinnena ja
kuitenkin niin kokonaan häntä itseään. Suhde Constantiin kuultaa läpi
joka kohdasta. »Corinnen kanssa oli hänellä yhteistä ei ainoastaan
Capitolium, vaan myös kärsimysten tuottama kuolema», sanoo rva de
Staëlista kauniisti Sainte-Beuve.
Constant on tehnyt rva de Staëlille samanlaisen vastapalveluksen
v. 1816 julkaisemassaan, syviä sielunpaljastuksia sisältävässä
tunnustusromaanissaan _Adolphe_, joka juuri näihin aikoihin on
kirjoitettu. Ellénore en toisintokuva rva de Staëlista, René'n
hengenheimolainen, Adolphe taas tekijästä itsestään. Mutta rakkauden
runous on tässä teoksessa vain muuttunut todelliseksi rakkauden
psykologiaksi, jonka säälimättömässä ja alasrepivässä sielunerittelyssä
tuntuu uudenaikaisen analyytikon julma, kaunistelematon ote. »Kaikki
tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä nainen», sellainen
on Constantin mainesana ystävättärestään, ja tätä luonnepiirrettä
tehostaa hän myös Ellénoressa. Hän on jonkunlainen nais-Werther, miestä
vanhempi, kokeneempi, voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi
Balzac myöhemmin kernaasti kuvaa sankarittarensa.
Omituista: _Adolphen_ »sens moral» käy aivan yhteen _Delphinen_
ydinajatuksen kanssa: yhteiskunta on liian voimakas, voi sitä naista,
joka etsii tukea tunteesta, jota vastaan yhteiskunta aseistautuu!
_Corinne_ ilmestyi v. 1807 yht'aikaa Parisissa ja Leipzigissä; siitä
tuli tekijän eläessä kuusi painosta ja se innoitti m.m. Grillparzerin
kirjoittamaan kuuluisan _Sapphonsa_. Tämä menestys vakiinnutti
lopullisesti rva de Staëlin kirjallisen maineen. Tästä lähtien
on hän koko Europan tunnustama runotar, toinen Corinne, Coppet'n
ruhtinaallinen valtiatar.