Lähettilään rouvana, _ambassadricena_, joksi häntä yleisesti
nimitetään, alkaa vasta rva de Staëlin oikea nuoruuden ja vapauden,
työn ja maineen loistokausi. Hänen kirjallinen ensi-esiintymisensä
julkisuudessa tapahtuu v. 1789, jolloin hän julkaisee jo edellisenä
vuonna painetun tutkielmansa _Lettres sur les écrits et le caractère
de Jean Jacques Rousseau_ (»Kirjeitä Jean-Jacques Rousseaun luonteesta
ja kirjoitelmista») tehden siinä kunniaa ensimäiselle kirjalliselle
oppi-isälleen. Etenkin kiinnittää hänen mieltään tämän tuotannossa
_La nouvelle Héloïse_, jonka sankarittaren kohtalossa hän epäilemättä
vainuaa sukulaisuuspiirteitä omansa kanssa. Hän säälittelee naisia,
joiden täytyy mennä naimisiin ilman rakkautta, ja Rousseaun sankaritar
on hänestä etenkin siksi niin surkuteltava, että hän elää maalla eikä
»suurmaailman pyörteessä, joka saa naisen unohtamaan sekä miehensä että
rakastajansa.»
Rva de Staël ei itse ehdi suuriakaan suremaan onnetonta avioliittoaan.
Hän lääkitsee nuoren sydämensä tyydyttämättömät tunteet seura-elämän
huumauksella, joka tempaa hänet kokonaan mukaansa. Kaikkialla, hovissa,
äitinsä salongissa ja omassaan, rue du Bac'in varrella herättää
hän mitä suurinta huomiota. Tällöin, vallankumouksen kynnyksellä,
tyynessä ennen myrskyä, elävät Ranskan vanhat salonki-yhteiskunnat
vielä viimeiset, henkevimmät ja nautintorikkaimmat hetkensä. »Joka
ei ole elänyt noina vuosina, ei tiedä mitä elämänilo on», sanoi
myöhemmin Talleyrand. Ajateltiin puhuakseen, puhuttiin herättääkseen
suosiota ja suosittiin kaikkia niitä onnen ja vapauden unelmia, joita
Amerikan vapaussodasta palailevat vapaaehtoiset kylvivät mieliin.
Vanhat muodot saivat uutta sisältöä, ja uusi sisältö puolestaan
särki vanhoja sovintatapoja. »Parisi ei enää ole Europan salonki,
vaan Europan kahvila», sanoo tähän viitaten eräs aikalainen.
Missään ei seura-elämä ollut loistavampaa ja vakavampaa, henkinen
äly räiskyvämpää, mielipiteiden vaihto ennakkoluulottomampaa ja
sisältörikkaampaa kuin juuri rva de Staëlin ympärillä, josta pian
tuli kaikkien valtion uudistajien ja utopistien runotar. Hän oli
tulevan Ranskan kuningatar, niinkuin Marie-Antoinette oli menevän.
Ollen vapaamielisen valistuksen intomielinen lapsi, antautui hän
koko sielullaan yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin harrastuksiin ja
pysyi koko elämän-ikänsä vapaamielisille aatteille uskollisena. Mutta
vallankumous, johon hän ensin niin suurella ihastuksella suhtautui, oli
tuottava hänelle, samoin kuin yleensäkin koko politiikka, lukemattomia
pettymyksiä ja kärsimyksiä. Kun vallankumous alkoi, oli aatelisia
sen puolesta puhumassa ja taistelemassa, pappeja sitä järjestämässä,
piispoja siunaamassa, ruhtinaita maksamassa, kuningas, joka salli
kaiken tapahtua. Kaikki uskoivat, että uusi järjen valta oli alkamassa.
Mutta näiden idealistien laskelmat rikkoi kerrassaan kaksi suurta
tuntematonta, joita he eivät olleet osanneet ottaa lukuun. Ensimäinen
oli kansanvalta ja toinen oli Napoleon. Rva de Staëlkin kuului siihen
maltilliseen keskustaan, niihin tasavaltalaisiin aristokraatteihin,
jotka ihailivat brittiläistä hallitusmuotoa ja valistunutta ruhtinas-
ja aatelisvaltaa ja jotka vallankumouksen esitaistelijoista piankin
joutuivat sen uhreiksi. Sitä paitsi oli hänellä liiaksi paljon
naisellisia ja inhimillisiä ominaisuuksia ollakseen johdonmukainen
poliitikko. Yli kaiken rakasti hän vapautta, mutta sitäkin enemmän —
ihmisiä. Hän ei tuntenut sellaista oikeuskäsitettä, joka olisi voinut
vaientaa hänessä ihmisrakkauden äänen. Ei ollut sitä aatteellista
päämäärää, jota hän ei olisi syrjäyttänyt auttaakseen jotakin ystävää
ja sellaisiakin, jotka eivät olleet sitä. Ja niitäkin oli paljon.
Rouva de Staël oli suuri lumoojatar, mutta ihmisten suosiota hän ei
suinkaan saanut ilmaiseksi. Lakkaamatta sai hän voittaa ennakkoluuloja
ja taistella vihamielistä suhtautumista vastaan. Hänen porvarillinen
syntyperänsä ja epäsovinnainen käytöksensä herättivät alun pitäen
pahennusta vanhoillisissa ylimyspiireissä. Hän oli erikoisolento,
mutta karsain silmin todettiin, että hän sen myös itse tiesi ja salli
itselleen neron vapauksia, jotka olisivat olleet anteeksiantamattomia
tavalliselle kuolevaiselle. Tahallaan hän ei tahtonut loukata ketään.
Hän oli sitä mieltä, että henkinen ylemmyys tuli paremmin näkyviin
hyväksymisen kuin kielteisen arvostelun kautta, ja toteutti yleensä
tätä sääntöä myös käytännössä, mutta vilkkaan, suoran ja väkevän
temperamenttinsa vuoksi ei hän aina tullut tarpeeksi ottaneeksi
huomioon ympäristönsä hermoviritystä: hänen tapanaan oli virittää se
itse. »Tässä seurustelukykyisessä hengessä oli omituinen anomalia,
häneltä puuttui tahdikkaisuutta», kirjoittaa rva de Staëlista hänen
rococokulttuurin läpitunkema ystävättärensä, kreivitär de Boigne
muistelmissaan. »Hän kauhisti naisia ja loukkasi miehiä», sanoo
hänestä muuan pahansuopainen naishuomioija. Ja myöhemmän ajan
kirjailijoista ovat etenkin Goncourt-veljekset lainanneet elävän
taiteilija-siveltimensä mitalin nurjan puolen esittämiseen. Kas tässä
eräs sellainen pienoiskuva rouva Neckerin salongista: »Kaikkien
keskellä nähdään punakka nainen, jalopeuran harjaa muistuttava
tukkalaite päässä ja ihonyppylöitä kasvoissa. Hän kävelee edestakaisin
kuivin huulin, yhtä kulmikkain liikkein kuin aattein, miesmäisin elein,
ja linkoaa silloin tällöin pojan äänellä jonkun voimaperäisen tai onton
lauseen — se on rouva de Staël.» Ylläoleva kuvaus ei tietenkään ole
aivan hyväntahtoisesta mielenlaadusta lähtenyt, mutta siinä kohden se
on paikkansa pitävä, että rva de Staël kylmästi katsottuna oli ruma.
Se on kaikkien ensi vaikutelma hänestä. Kuitenkin se jo seuraavassa
silmänräpäyksessä unohtuu, ja nähdessään hänen kauniin katseensa,
kuullessaan hänen äänensä soinnun, seuratessaan hänen kasvonilmeittensä
leikkiä ja hänen ajatustensa vaihtelevaa virtaa joutuvat
tavallisesti vastahakoisimmatkin hänen henkensä vastustamattoman
vetovoiman valtoihin ja palkitsevat häntä siitä liioittelevan
ihastelevin mainesanoin. Ei kunnian, vaan sydämien ja sympatiojen
voittaminen olikin rva de Staëlille tärkeintä. Mutta vaikka hänen
viehättämisenhalussaan täten itse asiassa oli enemmän vaistomaista
rakkauden kaipausta kuin varsinaista turhamaisuutta, oli tämä hänen
rumuutensa hänelle koko elämän ijän salaisen kärsimyksen aiheena. Ja
muihinkin nähden oli hän tässä suhteessa erittäin hienotunteinen. Jos
hänelle sanottiin, että joku oli ruma, tuotti se hänelle mielipahaa.
Itse hän aina asetti sanansa niin, ettei hänen tarvinnut käyttää tuota
sanaa, hän puhui vain ulkonaisista etuuksista tai niiden puutteesta.
Missään tapauksessa ei rva de Staël voinut valittaa sitä, että
»ulkonaisten etuuksien» puute olisi tuominnut hänet osattomaksi
rakkaudesta ja ihailusta. Hänen aikansa henkinen ylimystö oli
polvillaan hänen edessään. Ranskan hienoimmat, hurmaavimmat ja
älykkäimmät seuramiehet kurkoittivat hänelle rakkauttaan, joka seikka
ei suinkaan ollut hänelle epämieluista. Sillä sitä mies-ihannetta, jota
hän ei löytänyt avioliitostaan, etsi hän kernaasti sen ulkopuolelta,
maailmanmiesten, menestyssankarien, salonkileijonain joukosta. Hän
tahtoi loistaa ollakseen rakastettu ja rakastaa itseään loistavampaa
ja voimakkaampaa miestä. Tämä hemmoiteltu, itsehillintään tottumaton,
nerokas lapsi olisi tarvinnut rakkaudessa herran, elämässä johtajan,
»un guide fort et doux», kuten hän itse sanoo; sellaista hän ei
koskaan saanut ja hänen onnettomuutensa alkoi siitä, että hän luuli
sellaisen löytäneensä. »Narbonne, Talleyrand ja Mathieu de Montmorency
ovat ne kolme miestä, joita eniten olen rakastanut», sanoo rouva
de Staël myöhemmin puhuessaan näistä nuoruusvuosistaan. Paitsi
viimemainittua suhdetta, joka koko ajan pysyi pelkän ystävyyden
rajoissa, tuottivat molemmat edellämainitut herrat, jotka keskenään
kilpailivat sekä Ranskan salonkimaailman ensimäisestä sijasta että
rouva de Staëlin suosiosta, hänelle yhtämittaisia pettymyksiä. Hänen
ensimäisen todellisen sydänsurunsa aiheutti kreivi Narbonne ja monta
kovaa sisäistä taistelua sai hän käydä tämän kiintymyksensä vuoksi,
kunnes sekin, kuten kaikki intohimot hänen sydämessään, vaimentui
epäitsekkääksi ja palvelevaksi ystävyydeksi.
Sellaista pian tarvittiinkin. Vallankumous kaikkine hirmuineen oli
tullut ja kehittyi yhä väkivaltaisemmaksi ja aivan toisenlaiseksi kuin
mitä rva de Staël ensi innostuksessaan oli kuvitellut. Alkutapaukset
olivat kylläkin lupaavia ja niiden ensi vaiheet tuottivat hänelle
pelkkiä iloisia ja ylpeitä hetkiä. Hänen jumaloidun isänsä lyhyen
valtiomies-onnen aurinko huikaisi hänet. Necker, joka v. 1787 oli
kadottanut ministeripaikkansa ja karkoitettu maasta, kutsuttiin
nimittäin takaisin elokuussa v. 1788 pelastamaan vararikon partaalla
olevaa maata. Seuraavan vuoden heinäkuussa kuitenkin kuningas erotti
hänet, mutta kutsutti heti uudelleen kolmannen kerran takaisin, jolloin
Neckeriä tervehdittiin Ranskan pelastajana ja jolloin hänet tyttärineen
vietiin riemusaatossa Versailles'iin lippujen liehuessa ja soiton
pauhatessa, ihmisten vetäessä heitä ja naisten polvistuessa heidän
eteensä maantiellä. Tämä oli Neckerin poliittisen keskinkertaisuuden
viimeinen voitto ja samalla viimeinen täysin onnellinen päivä hänen
tyttärensä elämässä. V. 1790 syyskuussa asustaa Necker jo julkisesta
elämästä lopullisesti syrjäytettynä maatilallaan Coppet'ssa, joka
oli hänen ja josta oli tuleva myös hänen tyttärensä vakituinen
maanpakopaikka.
Toistaiseksi on rva de Staël vielä Parisissa. »Hänen kotinsa on»,
kirjoittaa amerikalainen ministeri Morris Washingtonille, »jonkinlainen
muusain temppeli, jonne henkevä ja ylhäinen maailma kokoontuu kaksi
kertaa viikossa illalliselle, kerran tai useammin päivälliselle.» Hänen
maineensa kasvaa päivä päivältä, sitä häväistään yhtä paljon kuin
kunnioitetaan. Vallankumouksen lietsoessa kaikkia intohimoja herättivät
välittävät mielipiteet, joita rva de Staël edusti, juuri eniten
pahaa verta kummassakin vastapuolueessa. Vastavallankumoukselliset
painattivat hänestä suorastaan häväistyskirjoitelmia, joissa hänen
yksityisestä elämästään ja politiikastaan tehdään mitä verisintä pilaa.
Kuuluisin näistä lentokirjasista on Rivarolin _Actes des Apôtres_
(»Apostolien teot»). Tätä vainoa jatkui vielä senkin jälkeen, kun
rva de Staël oli pelastanut lukemattomia rojalisteja pyövelin piilun
alta. Vielä v. 1797 omistaa »Le Thé» hänelle tällaisen kiitospuheen:
»Älkää sekaantuko julkisiin asioihin. Ruotsi vaatii teitä takaisin.
Teidän aviolliset velvollisuutenne odottavat teitä. Jos kuitenkin,
kuten pimeyden tyttäret, olette saanut alkunne Acheronista ja yöstä,
niin palatkaa varjojen valtakuntaan. Teidän paikkanne on Raivottarien
rinnalla.»
Hänen suhteensa Narbonneen oli julkinen salaisuus ja kun tämä v. 1791
rva de Staëlin toimesta sai sotaministerin paikan, virkahti kuningatar
hieman pisteliäästi: »Mikä kunnia rouva de Staëlille, jolla nyt on koko
armeija käytettävänään.» Mutta elettiin nopeain muodonvaihdosten aikaa;
jo seuraavana vuonna erotettiin Narbonne ja siitä lähtien asettaa aika
rva de Staëlin älylle ja hyvyydelle yhä suurempia koettelemuksia.
Hänen lähin valtiollinen toimintansa keskittyy tästä alkaen melkein
yksinomaan vallankumouksen onnettomain uhrien pelastamiseen. Henkensä
kaupalla auttoi hän valtion pannahisia pakenemaan syyskuun murhien
aikana, m.m. saivat Narbonne ja Talleyrand kiittää häntä hengestään.
Tutut ja tuntemattomat, ystävät ja viholliset, kaikki mikä eli
ja kärsi, mahtui hänen sydämeensä. Ja vasta viimeisessä tingassa
pelastautui hän itse Sveitsiin, jossa hänen toinen poikansa Albert
syntyi samana syksynä.
Tulee kysyneeksi: miten oli rva de Staëlin koti- ja avioelämän
laita näinä aikoina? Mitä osaa näytteli parooni de Staël vaimonsa
moniharrastuksellisessa elämässä? Täytyy vastata: sangen vähäistä,
vähempää kuin moni muu, heidän avioliittonsa kun yleensä oli aivan
virallista laatua. Heidän perhetapahtumistaan voidaan mainita, että
v. 1787 heille syntyi tytär, joka kuoli heti syntymän jälkeen, ja v.
1790 syntyi vanhin poika August. Tiedetään myös, että rva de Staël
jonkun verran auttoi miestään tämän poliittisessa kirjevaihdossa, mutta
tämä tapahtui tietenkin vain ulkonaisista ja yhteisistä etusyistä,
joita rva de Staël aina piti silmällä, joskin voi olla eri mieltä
siitä, kuinka sopivaa ja edullista oli tehdä juuri Ruotsin lähettilään
talo koko Europan valtiollisten juonien ahjoksi. Niinpä väittääkin
professori Schuck, että Staël aina voitti, kun hän oli yksin, ja
aina kärsi tappion, kun hänen levoton rouvansa oli mukana pelissä;
mutta ainakin sai Staël sekä aluksi että lopuksi kiittää rouvaansa
lähettilästoimestaan.
Yhtä vähän kuin rouva de Staëlin isällä oli hänen miehellään
valtiollisella uralla mitään erikoisempaa menestystä. Kustaa III ei
luottanut häneen ja koko lähettiläsaikansa oli Staëlilla Ruotsin
hallituksen vakooja lähettyvillään. Hänet kutsuttiin takaisin v. 1792,
mutta pääsi hän Kustaa III:n kuoltua holhoojahallituksen aikana yhdessä
Reuterholmin ja Bonden kanssa taas määräävään asemaan Ruotsissa. V.
1795 tuli hän uudestaan Ruotsin lähettilääksi Parisiin ja erotettiin
siitä virasta jälleen v. 1796. Vielä kolmannen kerran v. 1797 sai hän
rouvansa välityksellä lähettilään toimen, jossa hän oli vuoteen 1799.
Tällöin oli hänellä jälleen niskoillaan noin 150 000 livren velat,
valtiollisiin ja henkilökohtaisiin tarpeisiin hankittuja, ja hänen
valtiomies-maineensa lopullisesti menetetty. Vielä murheellisempi oli
hänen sisäinen kehitysviivansa. Epäilemättä ei rouva de Staël ollut
mikään ihanteellinen aviovaimo, eikä hänen mukanaan tullut raha- ja
valta-asema näytä korvanneen Staëlille kotoisen rauhan menetystä,
vaikkakin tämä puolestaan haki itselleen lohdutusta teatterinaisien
parista. Hän tuli yhä raskasmielisemmäksi, muuttui uskonnolliseksi
ja kun v. 1789 ruotsalaisen mystiikan apostoli Reuterholm saapui
Ranskaan, joutui hän tämän vaikutuksesta kokonaan illuminaattein ja
vapaamuurariliikkeen valtoihin. Osittain salaisista perheasioista
johtunee, että hän v. 1791 kirjoittelee epätoivoisia kirjeitä
ystävälleen Rosensteinille: »Olen niin onneton kuin järkevä ihminen
yleensä voi olla», sanoo hän. V. 1799 tapahtui avioparin välillä
vihdoin virallinen ero. Loppuijällään tuli Staël tylsäksi, kadotti
muistinsa ja kuoli henkisesti ja aineellisesti murtuneena miehenä v.
1802, samoihin aikoihin, jolloin rva de Staëlin varsinainen voimakausi
vasta alkaa.
Rva de Staëlin viholliset väittävät hänen suurella itsekkäisyydellään
myrkyttäneen miehensä elämän, ja mahtavin näistä vihollisista,
Napoleon, kirjoittaa v. 1800 veljelleen Josephille seuraavan raskaan
syytöslauselman: »Herra de Staël elää syvimmässä kurjuudessa,
sill'aikaa kuin hänen vaimonsa pitää päivällisiä ja tanssiaisia.
Arvosteltakoon kernaasti rouva de Staëlia saman mittapuun mukaan kuin
miestä; mutta jos jokin mies, joka olisi perinyt Neckerin omaisuuden ja
joka niin kauan olisi käyttänyt hyväkseen niitä etuuksia, mitä kuuluisa
nimi suo, jättäisi vaimonsa kurjuuteen ja eläisi itse ylellisyydessä,
niin suvaittaisiinko sellaista miestä seuraelämässä?»
Tämä totuus rouva de Staëlin julmuudesta miestään kohtaan on
epäilemättä mitä suurimmassa määrin harhaanviepä. Sillä kaikki, jotka
rouva de Staëlin tunsivat, todistavat yksimielisesti, että hänen
luonteensa pohjapiirre oli hyvyys ja auttavaisuus. Myöskin miestään
hän riensi holhoamaan saatuaan tietää tämän avuttomasta tilasta.
Mutta tietenkin oli hän jo tämän ajan kuluessa, saatuaan suurempia
elämäntehtäviä kuin aviovaimon, ehtinyt kasvaa avioliittotragediansa
herraksi, joka ei koskaan ollut ollutkaan hänen elämänsä suurimpia.
Mutta älkäämme ehättäkö asioiden edelle. Kauhun vuonna 1792 jätimme
siis tuon kovasydämisyydestä ja vallankumouksellisesta hurjuudesta
syytetyn rva de Staëlin pelastamaan vainottuja emigrantteja. Useimmat
näistä, m.m. Talleyrand ja Narbonne, pakenivat Englantiin ja sinne
kiiruhti rva de Staëlkin heti v. 1793 alussa. Tämän päätäpahkaisen
matkan pohjimmaisena syynä oli onneton rakkaus Narbonneen, jonka
keveälle seuramiesluonteelle rva de Staël oli ollut vain ohimenevä
eikä aivan laskelmista vapaa ihastus ja jonka kanssa tällä vielä
oli viimeiset tuskalliset erokohtaukset suorittamatta. Se tapahtui
Englannissa, Micklehamissa, jossa ranskalaiset emigrantit asustivat.
Neljä kuukautta viipyi hän Juniper Hallissa, tuon pienen siirtolan
keskipisteenä, herättäin täälläkin huomiota nerokkaisuudellaan ja
epäsovinnaisuudellaan, ihastusta ja pahastusta kuten aina. »Rouva de
Staël on nero», kirjoittaa hänestä tohtori Bollman, »epätavallinen
nainen kaikessa, mitä hän tekee. Hän nukkuu ainoastaan pari tuntia
ja on herkeämättömän, hirvittävän työteliäs koko muun ajan. Hänen
puheensa on täynnä hyvää tuulta ja leikinlaskua. Arki-ihmisiä hän ei
suvaitse. Hän kirjoittaa istuessaan kammattavana, aamiaista syödessään,
sanalla sanoen kolmannen osan päivästä, mutta hänellä ei ole malttia
tarkastaa mitä hän on kirjoittanut.» Kerrotaan niinkin, että rva
de Staël olisi antanut Narbonnelle kirjoitelmansa korjattaviksi ja
puhtaaksikirjoitettaviksi ja että tämä kova koetus olisi tehnyt lopun
ritarin rakkaudesta. Mitä oikeastaan heidän välillään tapahtui, sitä
ei tiedetä. Rouva Récamier, rouva de Staëlin läheinen ystävä ja
uskottu, vakuuttaa, että »herra Narbonne käyttäytyi hyvin pahoin, kuten
menestyksen hemmoittelemat miehet usein tekevät.» Siitä huolimatta
ei rva de Staël katkaissut välejään Narbonneen. Hänessä oli ainainen
tyhjyyden kammo ja enemmän kuin mitään karttoi hän elämässä tuota
hirvittävää sanaa »irreparable», Ehjentää, parantaa, kääntää kaikki
parhain päin, se oli hänen luonnollinen asenteensa kohtalon iskuja
vastaan. »Ei kukaan ole mennyt pitemmälle ystävyyden uskonnossa kuin
minä», saattoi hän itsestään sanoa täydellä syyllä.
Mutta hän kärsii. Hän palaa Englannista Coppet'hen epätoivoisena,
ystävättömänä, haaksirikkoutuneena. Tuska ja levottomuus isänmaansa
ja ystäväinsä kohtalosta ja omat sydänsurut ovat murtaa hänet.
Kaikki näyttää epäonnistuvan, kaikki syöksyvän kohti perikatoaan,
ihmisyyden asia ja yksityinen onni! Turhaan on hän Englannista pitäin
kirjoitelmallaan _Reflexions sur le procès de la reine_ (»Mietteitä
oikeudenkäynnistä kuningatarta vastaan») yrittänyt pelastaa Ranskan
kuningatarta, turhaan ajanut takaa pakenevaa lemmenunelmaansa.
Narbonne on hyljännyt hänet, Talleyrand paennut Amerikaan; koko hänen
hengenheimolaispiirinsä on hajalla, häneltä itseltään tie Parisiin
tukossa. Tällöin hän myös ensi kerran tuntee katkeran maanpaon tuskan
esimakua ja häneen iskee kyntensä ikävyys, »l'ennuie», joka on hänen
elämänsä painajainen ja kirous. Samoin kuin Byron ja Chateaubriand on
rva de Staëlkin pilannut elämänsä ja myllertänyt maailman ylösalaisin
vain paetakseen ikävää, ikävää ja yksinäisyyttä. Yksinäisyys on
ainoa, jota hän pelkää! Hän suunnittelee Amerikaan lähtöä, Sveitsin
»helvetillinen rauha» hermostuttaa häntä. Luonto ei voi antaa
lohdutusta hänelle, Parisin salonkien helmalapselle, joka löytää ilonsa
vain henkisestä vuorovaikutuksesta ihmisten välillä ja jonka mielestä
rue du Bac'in katuojatkin ovat kauniimmat kuin kaikki Sveitsin alpit.
Tämä ensimäinen ankara murroskausi rva de Staëlin elämässä tekee
hänestä kirjailijan. Löytääkseen itsensä, päästäkseen vapaaksi
tunteittensa orjuudesta ja merkitäkseen kantansa ajan suurissa
kysymyksissä antautuu hän nyt täydellä todella kirjailemaan, samalla
kun hän edelleen yhdessä miehensä kanssa, joka vuoden loppuun asti
oleskeli Coppet'ssa, jatkaa emigranttien avustamista, etsien täten
herkeämättömästä toimeliaisuudesta viihdytystä kalvavalle kaipuulleen.
Jo Englannissa ollessaan oli hän pannut alulle teoksen intohimoista,
_De l'influence des passions sur le bonheur des individus et des
nations_ (»Intohimojen vaikutuksesta yksilöjen ja kansakuntien
onneen»), joka ilmestyi v. 1796 ja herätti silloin melkoista huomiota.
Saattaa helposti havaita, että ne personalliset mielenliikkeet,
jotka ovat tämän kirjasen alkutyöntöinä ja jotka siinä ovat saaneet
pessimistisen yleistämisen osakseen, ovat lähtöisin Narbonne-suhteen
rikkoutumisesta. Alkusanassa perustelee tekijä kirjan syntyä
seuraavasti: »Ollen tuomittu kuuluisuuteen, olematta silti tunnettu,
tunnen tarvetta saattaa itseni oikeaan valoon kirjoitusteni kautta.
Ollen lakkaamatta panettelun alaisena ja pitäen itseäni liian
vähäpätöisenä pulmakseni itsestäni täytyy minun panna toivoni siihen,
että julkaistessani nämä mietelmäini tulokset annan vähän oikeamman
käsityksen elämäntavoistani ja luonteeni laadusta.» Teos jakautuu
kolmeen eri osastoon, joista ensimäisessä käsitellään yksityisiä
intohimoja, kuten kunnianhimoa, turhamaisuutta, rakkautta, pelihimoa,
ahneutta, juoppoutta, kostonhimoa, puoluekiihkoa, toisessa erilaisia
sielunkykyjä ja -tiloja, kuten ystävyyttä ja lapsen- ja vanhempien
rakkautta, kolmannessa ihmisessä itsessään löytyviä vastustuskeinoja
intohimoja vastaan. Ollen itse kunnianhimolla ja turhamaisuudella
ruokittu, rakkauden elinkautisvanki ja irralleen päästettyjen
intohimojen silminnäkijä maailmanhistoriallisessa luhistumisessa,
on luonnollista, että tekijä käyttää vakuuttavampaa kieltä silloin,
kun hän puhuu noiden synkeiden mahtien vastustamattomasta tuhotyöstä
kuin silloin, kun hän suosittelee keinoja niiden voittamiseksi,
kuten ystävyyttä, opintoja, filosofiaa, uskontoa. Luku rakkauden
kohtalokkaisuudesta on teoksen mielenkiintoisin, hehkuvin ja
runollisin. Sen yllä lepää henkäys oikeaa Chateaubriandilaista
melankoliaa, jossa kuoleman ajatus erottamattomasti yhtyy yksin
rakkauden onneenkin. Rakkaus on aina murheellinen, murheellisin
sille, jolle se on kaikki, naiselle. »Rakkaus on naisten koko elämä,
miehille vain sivuseikka. Naiset ovat sydämen siteillä sidotut,
miehet eivät.» »On sisäinen vakaumus siitä, että kaikki, mikä seuraa
rakkautta, on tyhjyyttä, ja tämä vakaumus johtaa ajatukset kuolemaan
rakkauden onnellisimpinakin hetkinä.» Luku loppuu huudahdukseen:
»Mitä antaisikaan siitä, ettei olisi koskaan rakastanut, ei koskaan
tuntenut tuota hävittävää tunnetta, joka kuten Afrikan hehkuva tuuli
kuivaa uhrinsa kukassaan, kaataa parhaassa voimassaan, painaa maahan
pystyn varren, jonka oli määrä kasvaa ja varttua.» Alkuaan oli teokseen
suunniteltu vielä toinen osa, jonka piti käsitellä muinaisten ja
nykyaikaisten hallitusmuotojen osuutta intohimojen historiassa ja joka
jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Näiden mietelmien lopputulos on: tulee
pelätä ja paeta intohimoja, noita sielun orjuuttajia, vapautua niistä
särkeytymisen hinnallakin, talttua ottamaan elämä vastaan pisare
pisarelta. Hallitusten tulee pyrkiä tekemään kaikki onnellisiksi,
moralistien opetettava yksilöjä tulemaan toimeen ilmankin onnea.
Tämä teos, joka sisältää joukon teräviä huomioita ja hienoja
havaintoja, on mielenkiintoinen etupäässä valonheittäjänä rva de
Staëlin omaan sielunelämään tänä taitekohtana. Myöskin löysi se
kiitollisimmat lukijansa samanlaisista kokemuspiireistä. M.m. Rahel
Varnhagen, jolle Ruotsin lähetystön sihteeri Brinkman oli lähettänyt
kirjan ja joka juuri oli käynyt läpi ankaran eroottisen kriisin,
kirjoitti tälle, että rva de Staël oli »tullut hänelle avuksi kuin
Jumala.»
Niihin aikoihin alottaa rva de Staël myös valtiollisten kirjoitelmiensa
sarjan. Ensimäiset teokset tältä alalta ovat v. 1794 julkaistu
_Réflexions sur la paix adressées à M. Pitt et aux Français_
(»Mietelmiä rauhasta, omistettuja hra Pittille ja ranskalaisille»)
sekä vuotta myöhemmin julkaistu _Reflexions sur la paix intérieure_
(»Mietelmiä sisäisestä rauhasta»), joissa hän ajaa ulkonaisen rauhan
ja sisäisen järjestyksen ja suvaitsevaisuuden asiaa. Tasavalta on
ainoa mahdollinen hallitusmuoto, sanoo hän, mutta mitään eroa ei itse
asiassa ole järjestystä rakastavain tasavaltalaisten ja vapautta
rakastavain monarkistien välillä. Tässä kuten hänen poliittisessa
suhtautumisessaan yleensä tulee näkyviin tuo sama oikeudentunnosta ja
urhoudesta johtuva sisäinen ryhti esiintyä tasavaltalaisena ylimysten
ja ylimyksenä tasavaltalaisten kanssa, mikä ei suinkaan ollut omiaan
juuri helpoittamaan hänen elämäntaisteluaan.
Vaikeimmat taistelut ovatkin vasta edessä päin. Vuonna 1794 kuolee
hänen äitinsä, ja se on muutenkin erittäin kohtalokas vuosi rouva
de Staëlin elämässä. Eräänä syyskuun päivänä, kun rouva de Staël
on Lausannessa ajelemassa, tulee häntä vastaan nuori mies, joka
pysähdyttää vaunut ja esittää itsensä: Benjamin Constant. Rouva
de Staël pyytää häntä nousemaan vaunuihin ja vie hänet luokseen
illalliselle. Siitä alkaa uusi kausi hänen elämässään, rakkaustarina,
joka kestää hautaan saakka.