Tuhansittain matkailijoita käy vieläkin katsomassa tuota Geneve-järven
rannalla, tummien, metsäpeitteisten vuorten keskessä uinuvaa Coppet'n
linnaa, joka puutarhoineen on säilynyt jotensakin samanlaisessa
kunnossa, kuin mitä se oli kuuluisuutensa aikoina, ja joka mykkään
juhlallisuuteensa kätkee niin paljon muistoja ja sielunsalaisuuksia.
Ihana maanpaon paikka! Mutta pakolaiselle itselleen, jota alati vaivasi
parantumaton »pääkaupunkitauti», se oli kidutuskammio, vaikkakin hän
karkoittaakseen ikäväänsä täyttää talonsa vierailla. Silloin vasta
kävi ero Parisista rva de Staëlille todelta sietämättömäksi, kun se
muuttui pakolliseksi. »Ei kukaan voi kuvitellakaan, mitä on maanpako»,
kirjoittaa hän, »se on satapäinen onnettomuuden lohikäärme.» Itse
linnanrouva lieneekin ollut ainoa, joka ei viihtynyt Coppet'ssa.
Ruvetessaan poliisivoimalla taistelemaan kynää ja sanaa vastaan ja
ajaessaan maanpakoon Ranskan voimakkaimman ja lahjakkaimman naisen
oli Napoleon sangen huonosti laskenut tämän toimenpiteen seuraukset.
Sensijaan että jännitys hänen ja rva de Staëlin välillä omassa maassa
olisi jäänyt jonkinlaiseksi nurkkakuntaiseksi kysymykseksi, saavutti
se nyt kansainvälisen kantavuuden. Maanpako on aina antanut siivet
kirjailijan maineelle, vielä enemmän tässä tapauksessa, jossa Europan
itsevaltiaan raakamaisesti vainoama kirjailija oli nainen. Rva de Staël
edustaa tästä lähtien ikäänkuin toista valtiomahtia Europassa.
Coppet'ssa on useinkin mitä kansainvälisin yleisö. Siellä majailee
maanpakolaisia, vierailee ruhtinaita ja runoilijoita eri maista. Rva
de Staëlin tavallisimpaan seurapiiriin kuuluvat, paitsi Constantia
ja Schlegeliä, jotka lukeutuivat kuin kotiväkeen, mutta jotka siitä
huolimatta eivät voineet sietää toisiaan, hänen vanha ystävänsä
Montmorency, historiankirjoittaja Sismondi, kirjailija Bonstetten,
runoilijat Monti, Zacharias Werner, Oehlenschläger, näyttelijä Talma,
Preussin prinssi August ja rva Récamier ihailijaparvineen. Rva de
Staëlilla oli ihailtavassa määrässä kyky yhdistää mitä erilaisimpia
aineksia. »Kaikki nuo miehet hänen ympärillään», kirjoittaa Zacharias
Werner Saksaan, »eivät ole muodostamassa häntä, kuten Saksassa
väärin luullaan, päinvastoin saavat he häneltä yhteiskunnallista
kasvatusta.» Elämä Coppet'ssa on sangen omituista ja epäsäännöllistä,
jouteliasta ja työteliästä yht'aikaa. Tärkeintä kaikille näyttää
olevan filosofinen keskustelu, lausuminen, näytteleminen. Rva de
Staël itse, joka jo nuorena äitinsä salongissa on oppinut lausuntoa
näyttelijätär Claironilta, on etevä, mukaansatempaava näyttelijätär
ja esiintyy mielellään suurissa traagillisissa pääosissa.
Myöskin arkiseurustelussaan pukeutuu linnanrouva näyttämöllisen
koristeellisesti. Hänen hiuksiaan kiertää turbaania muistuttava
päähine, hartioilla on antiikkinen poimuviitta ja kädessä jokin pikku
esine, lehvä, viuhka, hopeinen kynäveitsi tai paperileija, jolla hän
leikittelee puhuessaan. Palvelijan on ruokapöytään aina asetettava
tuore, viheriä oksa hänen lautasensa viereen. Havainnollisimman kuvan
hänestä antanee Gérardin v. 1821 muistista maalaama muotokuva, jossa
rva de Staël esiintyy kaikkine näine tunnusmerkillisine lisäntöineen,
kauniit, täyteläiset käsivarret ja rinta paljaina. Mielivaltaisemmin
runollinen on varmaan rva Vigée Lebrunin v. 1807 maalaama muotokuva rva
de Staëlista Corinnana lyyra kädessä.
Kirjallista työtä tehtiin Coppet'n huvilinnassa ahkerasti. Väliin
saattoi joka nurkassa olla joku teosta kirjoittamassa. Työkyvyssä vei
kuitenkin emäntä itse voiton kaikista vieraistaan. Kirjoituspöytiä
ei ollut. Vasta _Corinnen_ jälkeen sai rva de Staël oikean
kirjoituspöydän. Sitä ennen käytti hän vain pientä sahviaanikantista,
polville asetettavaa tukisalkkua, jossa hän piti käsikirjoituksiaan ja
kirjevaihtoaan ja jota hän kuletteli mukanaan huoneesta toiseen.
Kaikkien seuravelvollisuuksiensa ohella ei rva de Staël laiminlyönyt
lastensakaan kasvatusta. Hän oli erinomainen äiti, niinkuin hän
oli hellä tytär ja uskollinen ystävä. Lapset olivat intohimoisesti
kiintyneitä äitiinsä. Rva de Staël ei tahtonut lapsistaan omaa
kaikuaan, hän oli heidän ystävänsä ja hänellä oli oma sisäinen
tapansa kasvattaa heitä, joka herätti heissä rajatonta luottamusta
ja kunnioitusta. »Jos teette väärin» saattoi hän sanoa heille, »en
ole siitä vain surullinen, vaan tunnen sen olevan omaa syytäni.»
Tämä jalo itsesyytös kannusti lapsia koettamaan parastaan. Vaikkakin
he elivät tässä alituisessa epäjärjestyksessä ja tekivät mitä heitä
halutti, kukin taipumuksiaan noudattaen, oppivat he kuitenkin yhtä
ja toista, etupäässä kieliä, musiikkia, piirustusta, kirjallisuutta,
metafysiikkaa. Mitä neulaan tulee, niin sellaista ei liene löytynyt
koko talossa. Äitinsä lempilapsen, suloisen, enkelimäisen Albertinen
naisellisia hyveitä ei tämä puutos kuitenkaan himmentänyt. Hän oli
pieni, mallikelpoinen olento, ainoa maailmassa, joka ei koskaan
tuottanut rva de Staëlille muuta kuin iloa. Pojista ei tullut mitään
erikoista, heissä oli jotakin sammunutta, kuten tulisieluinen
äiti murhemielin huomautti Schlegelille. Albert kuoli jo v. 1813
kaksintaistelussa Ruotsin Pommerissa.
Talvella v. 1807—1808 matkustaa rva de Staël Schlegelin seurassa
uudestaan Saksaan sen kansallissielua tutkimaan, joka tutkimus
edellisellä kerralla jäi kesken. Hän suunnittelee nyt suurinta
voimannäytettään: tyhjentävää teosta Saksanmaasta. Tällä kertaa hän
ulottaa matkansa aina Wieniin asti.
Mutta ei työ eivätkä matkat voi lauhduttaa hänen kalvavaa
Parisi-kaihoaan. Hän ponnistelee herkeämättä päästäkseen takaisin
Ranskaan. Wienistä pitäin hän kirjoittaa Talleyrandille: »Te
kirjoititte minulle 13 vuotta sitten Amerikasta: 'Jos minun täytyy
olla täällä vielä vuosi, niin kuolen.' Minä voisin sanoa samaa, minä
menehdyn täällä.» Napoleon on heltymätön. Tammikuussa v. 1808 tapahtuu
hänen ja August de Staëlin välillä seuraavanlainen keskustelu: — Missä
on äitinne? — Wienissä, Sire, tai ainakin juuri lähdössä sinne. — No,
siellä hän on oikealla paikallaan ja saa olla tyytyväinen. Siellä hän
oppii saksaa. Äitinne ei ole paha, hän on hyvin älykäs, erinomaisen
älykäs, mutta ei mitään kuria!
Myöskin ruhtinas Metternich koettaa myöhemmin ajaa rva de Staëlin
asiaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Keisari on järkähtämätön
mielipiteessään: »En tahdo häntä Parisiin», sanoo hän. »Jos rva de
Staël olisi rojalisti tai tasavaltalainen, ei minulla olisi mitään sitä
vastaan. Mutta hän on _une machine à mouvement_, joka panee salongit
liikkeelle. Vain Ranskassa on sellainen rouva peloittava ja tänne en
tahdo häntä.»
Rva de Staël saa siis palata kauniisti takaisin Sveitsiin ja täällä
odottaa häntä ankara isku: Benjamin Constant on mennyt naimisiin!
Tämä yllättävä tapa pelastautua rakkautensa orjuudesta, johon Constant
rva de Staëlin poissa ollessa oli turvautunut, ei kuitenkaan ollut
aivan odottamaton. Viimeiset vuodet olivat olleet ylen myrskyisiä
rakastavien elämässä. Rva de Staël oli kyllä edelleen syvästi kiintynyt
Constantiin, mutta hänellä oli samalla toisia tilapäisiä harrastuksia
ja ihastuksia, jotka aina olivat etualalla, eikä hän tahtonut sitoa
itseään. Constant ei myöskään voinut elää ilman rva de Staëlia, mutta
samalla oli hän salaisessa kirjevaihdossa rva Dutertren kanssa ja,
etenkin tuskastumisen hetkinään, erittäin heikko tämän nuoruuden
rakkautensa esineen, syntyisin Charlotte von Hardenbergin suloille,
tämä kun lisäksi oli valmis luopumaan toisesta avioliitostaan
liittyäkseen Constantiin. Saatuaan vihiä tästä asian käänteestä joutuu
rva de Staël pois suunniltaan. Hän heittäytyy Constantin jalkoihin,
lupaa mieluummin naida kuin kadottaa hänet, tai tappaa itsensä. »Mikä
raivotar», huudahtaa Constant päiväkirjassaan, »taivas varjelkoon
meitä toisistamme!» He pitävät keskenään hirvittäviä kohtauksia,
joihin, kuten eräs silminnäkijä todistaa, »kaksi nerokasta ihmistä
käytti enemmän henkevyyttä kuin mitä Jumala vielä koskaan kenellekään
kuolevaiselle on antanut toistensa kiusaamiseksi», ja — sopivat
jälleen. Joku henkevä ja hieno käänne keskustelussa vain, ja sotaiset
puolet rauhoittuvat, rakastuvat toisiinsa jälleen, viettävät hetkisen
sulassa sovinnossa ja sopusoinnussa, alkaakseen vähän ajan päästä
epätoivoisen murhenäytelmänsä uudestaan.
Peläten rva de Staëlin vihaa ei Constant ensin uskaltanut tehdä
avioliittoaan julkiseksi. Hän oli pahemmassa kuin pulassa. Charlotte
vannoi myrkyttävänsä itsensä, ja lienee tehnytkin itsemurhan yrityksen,
jos Constant ei luopuisi rva de Staëlista antamalla uuden avioliittonsa
kaikkien tiedoksi. Toiselta puolen uhkasi rva de Staël iskeä tikarin
sydämeensä, jos se tapahtuisi. Vihdoin tehtiin sellainen sopimus,
että rva de Staël kirjoittaisi rva Constantille, täten osoittaen
tunnustavansa avioliiton, mutta että se tehtäisiin julkiseksi vasta
3 kuukautta sen jälkeen, kun rva de Staël oli lähtenyt Amerikaan.
Constant lähetti vaimonsa matkoille ja jäi itse Coppet'hen kuten
ennenkin. Rva de Staëlin Amerikan matkasta ei tullut mitään ja
Constantin avioliitto vakiintui vähitellen muuttamatta kuitenkaan
oleellisemmin hänen ja rva de Staëlin suhdetta.
Sydämen myrskyt eivät heikontaneet rva de Staëlin älyllistä voimaa
eivätkä hänen työkykyään, pikemmin päinvastoin. V. 1810 ilmestyy
teos »Saksanmaasta», _De l'Allemagne_, jota yleensä sekä sisällön
että muodon puolesta pidetään rva de Staëlin parhaimpana tuotteena.
Tämä vankka tutkimus, jossa tekijä ensi kerran kokonaan itse hukkuu
aiheeseensa, unohtaa oman personallisuutensa, on rva de Staëlin
kypsyysnäyte, hänen kirjallisen maineensa kestävin kulmakivi ja hänen
tärkein lisäyksensä Ranskan kulttuurikehitykseen. Se on kirjoitettu
harvinaisen joustavalla älyllisellä ymmärtämyksellä, lämpimällä
inhimillisellä myötätunnolla, lahjomattomalla puolueettomuudella ja
totuudenrakkaudella ja todistaa se tekijänsä ihmeteltävää henkistä
uudestisyntymisen kykyä. Hän koskettelee tässä teoksessa osittain
samoja asioita kuin tutkielmassaan »Kirjallisuudesta», mutta uudella
tavalla. Hän, XVIII:n vuosisadan valistusfilosofian kasvatti, rikkoo
suhteensa siihen ja asettuu romantiikan, sielun ja luonnon runouden
lipunkantajaksi klassillisuutta ja yhteiskunnallista salonkikultuuria
vastaan. Pohjoismainen rotuhenki edustaa romantiikkaa, eteläinen
klassillisuutta, se on nyt hänen määritelmänsä. Ranskan keisarivallan
muodollista makua ja aineen kulttia vastaan hän asettaa Saksan
spiritualismin, sen idealistisen filosofian ja sen syvän mielikuvitus-
ja aaterikkauden, mikä sen runoudessa ilmenee, innostuksen
säännöistä vapauttavan voiman. Goethe, Schiller ja Shakespeare ovat
näytelmäkirjallisuuden esikuvalliset nimet. Myöskin Wieland, Klopstock,
Lessing, Winckelman ja Kant saavat oman lukunsa tässä teoksessa, joka
jakautuu neljään pääosaan: 1) Saksasta ja saksalaisista, 2) Taiteesta
ja kirjallisuudesta, 3) Filosofia ja siveyskäsitteet, 4) Innostuksen
uskonto.
Kun ajattelee, että rva de Staël teki tämän valtavan yleiskatsauksen
ilman sanottavia lähdekirjoja, ainoastaan oman terveen
arvostelukykynsä ja kirjallisten tuttavuuksiensa pohjalta, täytyy
ihmetellä sitä sattuvaisuutta, millä hän näitä outoja ihmisiä ja
aihepiirejä käsittelee. Vieläkin ovat luvut Schilleristä, Goethestä,
_Wallensteinista_, joka samoihin aikoihin ilmestyi ranskaksi Constantin
kääntämänä, erittäin mielenkiintoisia, hyvin ymmärrettävistä
virheistään huolimatta. Goethekin antoi suuren tunnustuksen tälle
teokselle, joka paljon avarsi ranskalaisten kaunotaiteellista
näkökulmaa ja suuressa määrin auttoi kumoamaan kansallisia
ennakkoluuloja ja kaatamaan sitä Kiinan muuria, mikä oli Saksan ja
Ranskan välillä.
Mutta oli olemassa eräs, jolle nämä uudet näköalat ja tämä ylistyslaulu
voitetusta ja halveksitusta Saksanmaasta eivät olleet mieleen, ja se
oli Napoleon. Hän julmistui, toimi itse sensorina, takavarikoi koko
painoksen, 10.000 kpl, ja hävitytti sen, ennenkuin sitä oli ehditty
yhtään myydä. Toinen painos ilmestyi vasta v. 1813 Lontoossa. Kirje,
jonka poliisiprefekti Savary sen johdosta kirjoitti rva de Staëlille,
on kuvaava: »Te ette saa kirjanne kohtaloon pitää syynä sitä seikkaa,
ettette siinä ole maininnut keisaria; se olisi erehdys, hänelle siinä
ei olisi mitään kylliksi arvokasta sijaa. Mutta teidän karkoituksenne
on luonnollinen seuraus siitä suunnasta, jota viime vuosina olette
yhtä mittaa seuranneet. Minusta tuntuu, että ilma tässä maassa ei ole
teille sopiva, emmekä me onneksi ole vielä joutuneet niin ahtaalle,
että meidän tarvitsisi etsiä esikuvia niistä kansanheimoista, joita te
ihailette. Teidän viimeinen teoksenne ei ole ranskalainen.»
Aivan jälkiä jättämättä eivät elämän kovat kohtalot sentään olleet
vierineet tämän tarmokkaan naisen ylitse, joka juuri vaikeimpina
hetkinään nousee henkisen voimansa huipulle ja maineensa kukkuloille.
Monet merkit osoittavat hänessä jo tähän aikaan suurta sisäistä
väsymystä. Voisi sanoa, että hän jo oikeastaan on murtunut, ellei tämä
murtuminen samalla kehittäisi hänestä esiin uusia, syvempiä, vähemmän
loistavia, mutta siveellisesti arvokkaampia ominaisuuksia, nöyrää
ja ylevää hartautta, joka on ollut hänelle vierasta hänen voimansa
päivinä. Niin, jos on totta, että »talttunut rva de Staël ei ollut enää
oikea rva de Staël», niin oli hän viimeiset elinvuotensa, v. 1811:n
jälkeen, outo itselleen.
Isänsä kuolemasta alkaen oli rva de Staëlia vaivannut unettomuus,
joka vuosien mittaan vain yltyi ja jota hän turhaan koetti lääkitä
yhä suurentuvilla opiumi-annoksilla. Sielulliselle sairaudelleen etsi
hän apua uskonnollisesta maailmankatsomuksesta, joka hiljalleen teki
hänessä työtään. Chateaubriand oli monesti pahoitellut sitä, että
rva de Staël etsi filosofiasta sitä, mitä hänen olisi pitänyt etsiä
uskonnosta: »Kuinka voisi filosofia parantaa sielunne murhemieltä?»
Voiko erämaata hedelmöittää erämaalla?» Nyt tulee todellakin uskonto
rva de Staëlin lohduksi ja taltuttaa vähitellen tuon läpi elämänsä
pyörremyrskynä syöksyneen sielun. Sen väkivaltainen myllerrys
tyyntyy, alistuu rajoihinsa, joista se ei ole koskaan ennen tahtonut
tietää mitään. Yksilöllisen onnen-etsinnän papittaresta muuttuu
rva de Staël itsensä unohtamisen ja uhraamisen, kärsimyksen opin
hiljaiseksi tunnustajaksi. Hänestä tulee toisin sanoen kristitty,
tosin kristitty ulkopuolella kaikkia kirkkoja ja uskontunnustuksia,
mutta kuitenkin sen suuren ja salaisen yhdyskunnan jäsen, jolle ristin
symbooli ja epäitsekkään rakkauden käskyt ovat muuttuneet eläväksi
todellisuudeksi. Viimeiset vuotensa käy hän Damaskuksen kautta kohti
sisäistä kirkastustaan. Iankaikkisempi, jumalallisempi ainesosa voittaa
hänen sielussaan yhä enemmän alaa. Hänelle alkaa aueta perspektiivi
siihen, jota ei voi selittää, ymmärtää, mitata, hän muuttuu nöyräksi
ja äänettömäksi suuren tuntemattoman edessä. Pieni kajastus siitä
ikuisemmasta runoudesta, jonka sielua hän turhaan parhaan ikänsä
oli ajanut takaa liian suursanaisin ja melskeisin näytöksin, ehtii
vielä hieman kirkastaa hänen elämän-iltaansa. Hän suunnittelee teosta
siitä, miten elämä kasvattaa sielua, _L'éducation de l'âme par la
vie_, johon tutkielmaan nähden kaikki hänen entinen tuotantonsa olisi
vain kokeita ja pirstaleita. Tämä kirja jäi kirjoittamatta, mutta
viimeinen osa »Saksanmaasta» ja v. 1813 Ruotsissa ilmestynyt kirjanen
»Mietelmiä itsemurhasta» kantavat jo tämän syventyneen ja kirkastuneen
elämänkäsityksen leimaa.
Luulisi nyt, että tämä kovia kokenut nainen, jonka tielle jo vanhuus
heittää keveitä varjojaan, elämän niukkojen onnenmahdollisuuksien
virvatulista selvinneenä, uuden vakaumuksensa tukemana, olisi vihdoin
päässyt ulkonaisen kohtalonsakin herraksi, todellisen viisaan rauhaan.
Mutta ei! Vaikka hän hyvin tietää, että elämä maan päällä ei ole
muuta kuin ainaista alkamista (»Il n'y a sur cette terre que des
commencements»), uskaltaa hän vielä alottaa uudestaan. Vielä soittaa
nuoruus-unelmien uponnut kello noidanlauluaan hänen sydämessään ja
sitä kuunnellakseen panee hän vieläkin kerran sisäisen rauhansa ja
vapautensa ja ulkonaisen maineensa alttiiksi. Ei kukaan ollut niin
herkeämätön tekemään typeryyksiä kuin tuo viisas rva de Staël. Tehtyään
varhaisessa nuoruudessaan tuhman avioliiton tekee hän elämänsä lopulla
vielä naurettavan naimiskaupan. Hän, 45 vuotias nainen, menee naimisiin
22 vuotiaan poikasen kanssa. Tämän tragikoomillisen tapauksen kulku on
seuraava:
V. 1810 oli rva de Staël ottanut lääkärinsä sukulaisen ja poikiensa
koulutoverin, nuoren aliluutnantti Jean de Roccan, joka oli
haavoittunut Espanjassa, luokseen virkistymään. Nuorukainen rakastui
häneen silmittömästi, niin sokeasti kuin ei vielä kukaan ennen, ja
vanhentuvan, yksinäistyvän naisen äidillinen hellyys ja hellyyden
kaipuu ei hennonut torjua pois tätä vilpitöntä tunnetta. Saadakseen
rakkautta oli rva de Staël aikaisemmin elämässään antanut sydämensä
pantiksi luonteettomille miehille, nyt hän lopuksi myöntyy lempimään
itseään henkisesti heikompaa. »Ah, la parole n'est pas son language»,
sanoi rva de Staël kerrankin sydäntäsärkevän suojelevasti, kun
Rocca oli lausunut jonkun typeryyden. »Se soi kuin tuskanhuuto
tomppelia rakastavan henkevän naisen suusta», huomauttaa eräs hänen
ystävättäristään. Ehk'ei Rocca kuitenkaan ollut niin henkisesti
mitätön kuin miksi hänet yleensä leimattiin, Byron esim. antaa hänen
lahjoistaan hyvin suosiollisen lausunnon, mutta ero heidän välillään
oli joka tapauksessa liian tuntuva. Luullaan, että heidät vihittiin
salaiseen avioliittoon v. 1811. Rva de Boignen muistelmateoksen
mukaan olisi tämä tapahtunut vasta rva de Staëlin kuolinvuoteella
ja silloinkin hänen tyttärensä, silloisen herttuatar de Broglien,
hartaista pyynnöistä, senjälkeen kun tämä oli saanut tietää lapsen,
Louis-Alphonse Roccan olemassaolosta. Oli miten oli, ainakin pidettiin
avioliitto, samoin lapsen syntyminen v. 1812, visusti salassa, vaikka
Napoleonin poliisikin entistä tarmokkaammin nuuski pienimpiäkin
varomattomuuksia vahingoittaakseen uhriaan.
Rooman kuninkaan syntyessä kehoitti Geneven prefekti rva de Staëlia
käyttämään tilaisuutta hyväkseen lepyttääkseen Napoleonia ja
kirjoittamaan jotakin juhlatapauksen johdosta. »Minä toivotan hänelle
hyvää imettäjää», vastasi tuo parantumaton niskuri.
Nyt yltyi vaino entistä uhkaavammaksi. Napoleon iski rva de Staëlin
arimpaan kohtaan: hän karkoitti pois Coppet'sta kaikki hänen ystävänsä,
eristi hänet autioon yksinäisyyteen maatilalleen, josta hän ei saanut
poistua 2 peninkulmaa etäämmälle. Coppet ei enää ollut vankityrmää
parempi eikä varmempi paikka. Silloin päätti rva de Staël paeta. Viuhka
kädessä, ilman pienintä matkalaukkua ajoi hän eräänä kauniina päivänä
ulos huvipuistonsa portista. Kekseliäisyydellään ja varovaisuudellaan
onnistui hänen tuhansien vaikeuksien ja vaarojen halki salaa
pujotteleida Napoleonin poliisiketjun läpi Wieniin.
Rynnistys Venäjää vastaan oli jo alkanut ja tällä rva de Staëlin
viimeisellä Europan kiertueella, joka Wienistä jatkui Pietariin,
sieltä Suomen kautta Tukholmaan ja edelleen Lontooseen, oli pääasiassa
suurpoliittinen luonne. Vaikutusvaltaisine hovituttavuuksineen ei rva
de Staël ollut Napoleonille mikään vähäksyttävä vastavoima. Hänen
tarkoituksensa oli saada Ruotsi ja Venäjä liittymään yhteistoimintaan
sortovaltiasta vastaan, ja luullaan, että Aleksanteri I:n ja Ruotsin
perintöprinssin Karl Johanin valtiollinen neuvottelukokous Turussa
syksyllä v. 1812 oli hänen työtään. Myöskin Bernadottella oli
tärkeä sija hänen suunnitelmissaan. Kuitenkaan ei viha Napoleonia
vastaan eksyttänyt häntä edesvastuuttomiin tai epäisänmaallisiin
valtiovehkeilyihin. Hän oli vilpitön isänmaanystävä ja vapisi todella
ratkaisun edessä. »Jos Bonaparte voittaa, on vapaus mennyttä, jos hän
tulee lyödyksi, on kansallinen itsenäisyys menetetty», huokaa hän. Ja
kun eräs englantilainen ministeri syksyllä v. 1813 kysyy häneltä, mikä
ratkaisu olisi hänelle mieluisin, vastaa hän: »Että Napoleon voittaisi
ja kuolisi.»
Kohtalon ivaa on, että Europan silloinen sotakartta viitoittaa sen
hehkuvimman vapaustaistelijattaren askeleet Venäjän itsevaltiaan
tsaarin luo. Aleksanteri I ottaa suurin kunnianosoituksin vastaan
kuuluisan kirjailijattaren, jonka kirjallista merkitystä Venäjän
sivistymätön seurapiiri ei tosin osaa arvostaa, mutta jonka kulissien
takainen toiminta yhteistä vihollista vastaan on erinomaisen
tervetullutta.
Tästä retkestään Venäjän halki, Kiovan, Novgorodin ja Moskovan
kautta Pietariin kertoo rva de Staël muistelmissaan _Dix années
d'exil_ (»Kymmenen vuotta maanpaossa»), jotka ilmestyivät vasta
hänen kuolemansa jälkeen. Hän tekee siinä selkoa m.m. venäläisestä
kansallisluonteesta, tavoista ja luonnosta, ja teoksen viimeisessä
luvussa kuvaa hän myös vaikutelmiaan läpikulkumatkaltaan Suomessa.
Tämä kohta on tietenkin suomalaiselle lukijalle mielenkiintoisin,
samalla kun se on arvokkaana lisänä niihin tuiki niukkoihin
mainintoihin, mitä Suomesta tavataan sen ajan europalaisessa
kirjallisuudessa. Melkein kaikki nämä maininnat ovat jonkinlaisen
arktisen pakkomielteen sanelemia ja vahvasti Ossianin laulujen
sumupitoisuudella kyllästettyjä. Turhaa on odottaa, että rva de Staël
esiintyisi harhaluulojen särkijänä juuri luonnonkuvauksen alalla, joka
on hänen heikoin puolensa. Suomen syys-aurinko ei niin lyhyessä ajassa
ehtinyt hälventää hänen silmistään Ossianin haamuja. Hänkin näkee
täällä sumua. Tosin kyllä vähän muutakin; rva de Staëlin havainnot
ovat seuraavanlaisia: Pietaria ympäröivien rämeiden ja tasankojen
asemesta näkyy täällä vuoriakin, mutta luonto on yksitoikkoinen, metsät
pelkkää koivu- ja mäntypuuta. Heti huomaa tulleensa toiseen maahan
ja toisen rodun keskelle, joka kokonaan eroaa slaaveista. Suomen
kielellä ei ole mitään yhteyttä ruotsin kanssa, mutta ulkomuodoltaan
suomalaiset muistuttavat germaaneja. Heidän hiustensa, samoin ihonsa
väri on vaalea. Vaikeudet antavat pohjoismaisille ihmisille lujuutta
ja estävät heitä vajoamasta laiskuuden paheisiin. Tavat ovat puhtaat.
Etenkin pappilat ovat vieraanvaraisia ja suloisia levähdyspaikkoja.
— Sensijaan saa Suomen ainoa sivistysahjo Turku hyvin vähän luokse
houkuttelevan selostuksen osakseen. Sen yliopistossa kyllä yritetään
hieman henkistä viljelystä saada alulle, »mutta sudet ja karhut ovat
niin läheisiä naapureita talvella, että ihmisten koko ajatusvoima
vaaditaan siedettävän olotilan luomiseen.» Purjehdus Ahvenanmeren yli
Ruotsiin kauhisti häntä myös ja oli osaltaan omiaan antamaan yllykettä
näille hänen kaameille pohjanperä-kuvitelmilleen.
Paitsi Tukholman valtiolliset merkkihenkilöt, ottivat myös sen
kirjalliset piirit Coppet'n linnanrouvan hoviseurueineen suurella
ihastuksella ja uteliaisuudella vastaan. Fosforisteille olivat rva
de Staël ja Schlegel kokonainen elämys. Koko talven on tämä aikansa
eniten ylistetty ja paneteltu nainen, »salonkien Minerva», tyttärineen
Tukholman hienon seuramaailman ja juhlien keskipisteenä. Ihaillaan,
ivataan ja matkitaan hänen tapojaan ja pukujaan, hänen omituista
personallisuuttaan, tuota turbaania, jossa »koko hänen neronsa
oli ikäänkuin nyytissä», noita kuninkaallisia aamuvastaanottoja,
jolloin hän musteeseen töhrittynä, kynä kädessä, kampaamattomana,
hoiti vieraitaan vuoteesta pitäin, noita loisteliaita draamallisia
iltoja, joissa rva de Staël ja Albertine esiintyivät Athalie'na
ja Iphigénie'na. Poliittisia tarkoitusperiään ei rva de Staël
myöskään unohtanut. V. 1813:n alussa lähetettiin Tukholmasta, vaikka
Hampurin painoleimalla varustettuna, maailmaan Napoleonin vastainen
lentokirjanen »Sur le système continental», rva de Staëlin ja
Schlegelin yhteistoiminnan tuloksena.
Kaikkien sovinnaisten tuttavuuksien ohella oli rva de Staëlilla ilo
tavata Tukholmassa vanha ystävänsä Brinkman, tuo entinen lähetystön
sihteeri Parisin ajoilta, jolla oli syvempi ote rva de Staëlin
luonteeseen kuin yleensä ihmisillä. Kirjeissään kreivitär Martina von
Schwerinille, »Ruotsin rouva de Staëlille», antaa hän rva de Staëlin
Tukholmassa olon aikana ystävättärestään mitä hienoimman ja kauneimman
sielunkuvauksen. Hän oli niitä harvoja, jotka todella tunsivat rva
de Staëlin, jotka tiesivät, että hän ihannoi kaikki ja kaiken, mitä
hän itselleen toivotteli, jotta se olisi hänen sielunsa kaipauksen
vertaista, että, »miten elämä häntä heittelikin, hänellä aina oli
kasvot aurinkoon päin».
27 p. toukok. v. 1813 kirjoittaa Brinkman: »Corinna matkusti tänään ja
minä lähetän hurskaita rukouksia taivaalle hänen onnellisen matkansa
puolesta, sitäkin levottomampana, kun hänen matkavaununsa on valtava ja
kuormattu kuin Noakin arkki.»
Myöskin Englannissa loistelee rva de Staël seuraelämän tähtenä niittäen
hyvin ansaitsemaansa kunniaa »Saksanmaasta» ja ansaitsematonta
halveksintaa Roccasta, jonka epämääräinen asema herättää kiusallista
huomiota. Byron nimittää häntä julkisesti »herra rakastajaksi».
Sillä välin on Constant kuolla ikävään »kiltin Charlottensa» kanssa
Saksan pikkukaupungeissa, joissa hän koettaa tappaa aikaa työllä,
kirjoittamalla teosta »uskonnosta, sen synnystä ja kehityksestä.»
Rva de Staëlin kanssa on hän koko ajan kirjevaihdossa, ja Constantin
kirjeet ovat »intohimoisempia kuin vanhaan aikaan.»
Kesällä v. 1814 palaa rva de Staël Coppet'hen ja seuraavana syksynä
vihdoin tuohon niin kauan ja palavasti ikävöimäänsä Parisiin.
Mutta kaikki on toisin kuin ennen. Ja nähdessään nyt Napoleonin
vallan murtajat täällä, itse Ranskan sydämessä, tuottaa se hänelle
sietämätöntä tuskaa. Hän itsekään ei ole enää entisellään. Hänen
ystävänsä panevat merkille, että hän on surullinen, kalpea ja laiha. —
Viimeisen lapsensa syntymän jälkeen ei hänellä enää ole ollut tervettä
päivää. Talven 1816 viettää hän heikontuneen terveytensä vuoksi
Italiassa, jossa hän ilokseen saa nähdä tyttärensä solmiavan avioliiton
todella rakastamansa miehen kanssa, onni, jota hän aina on tälle
toivotellut. Albertinen avioliitto herttua de Broglien kanssa aiheuttaa
Constantin ja rva de Staëlin välille erinäisiä raha-asiaselkkauksia,
jotka kuitenkaan eivät enää syvemmältä järkytä heidän ystävyydeksi
tyventyvää suhdettaan. Seuraavana kesänä kirjoittaa rva de Staël
Coppet'sta Constantille kirjeen, jossa hän valittaa voimiensa uupumista
ja ennustaa, että hänen elämänsä ei enää ole oleva pitkä: »Mutta minä
panen arvoa sille, sentähden että se nyt on onnellinen, ja minä suren
vain sitä aikaa, jonka onnettomuus on minulta riistänyt.»
Sisäinen vaisto veti häntä Parisiin kuolemaan. Hän taistelee
sankarillisesti hiipivää paralysiaa vastaan. Hän ottaa innokkaasti osaa
seuraelämään aivan kuin ennenkin, seuraa valppaasti kirjallisuutta ja
politiikkaa, avaa salongin, jossa erilaiset puolueet, yhteiskuntaluokat
ja mielipiteet risteilevät, aivan kuin hänen nuoruutensa loistoaikoina.
Helmikuussa hän herttua Decazes'in luona saa ankaran taudinkohtauksen
ja senjälkeen alkaa halvaantuminen, joka oli tekevä lopun hänestä.
Mutta yhä vieläkin hän »ottaa vastaan», pitää päivällisiä, keskustelee
isänmaan vapaudesta ja filosofisista ongelmista, kun sairaus vähänkin
helpottaa. »Varmaankin on se taivaan rangaistus, että maailman
toimeliaimman ihmisen näin täytyy muuttua kiveksi», huokaa hän. »Isäni
odottaa minua toisella rannalla», sanoo hän myös usein.
Rocca, jonka lempeä, uskollinen kiintymys loi rouva de Staëlille
vanhoilla päivillä hänen elämänsä ainoan, särkymättömän idyllin, hoiti
häntä, vaikka itsekin sairaana, koko sairauden ajan mitä hellimmin.
Vihdoin, 13 p:nä heinäkuuta v. 1817 pääsi lepoon sielu, joka ei vielä
koskaan ollut levännyt. Hiljaa, kenenkään huomaamatta nukkui rva de
Staël ikuiseen uneen. Benjamin Constant sai yhdessä herttua de Broglien
kanssa osalleen tuon raskaan ja rakkaan tehtävän pitää valvokkia
vainajan vierellä.
Oman toivomuksensa mukaisesti haudattiin rva de Staël isänsä viereen
Coppet'hen. Rocca seurasi häntä hautaan puoli vuotta myöhemmin.
Constantilla oli vielä pitkä elämäntaival edessään, johon mahtui,
joskaan ei syvempää onnea, kuitenkin paljon menestystä. Restauratsionin
aikana hän loisteli valtiollisena puhujana ja sanomalehtimiehenä,
laati mestarillisia kirjoituksia, valittiin edustajakamarin jäseneksi
v. 1819, jossa virassa hän oli kuolemaansa asti. Ollen luonteeltaan
periaatteellinen epäilijä, jonka tunnuslauseisiin m.m. kuului: »ei
mikään totuus pidä paikkaansa, ennenkuin siihen on sovitettu myös sen
vastakohta», osoitti Constant politiikkansa yksityiskohdissa yhtä
paljon häilyväisyyttä kuin yksityiselämässäänkin. Pääsuunta oli hänellä
kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti hän pysyi maltillisena
liberaalina ja kuului parlamentaariseen vastustuspuolueeseen. Kun
hänet v. 1830 haudattiin, riisuivat ylioppilaat hevoset hänen
ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne juhlasaatossa Père-Lachaisen
hautausmaalle.
Rva de Staëlin jälkeenjääneet kirjoitelmat _Considérations sur la
révolution_ (»Mietelmiä vallankumouksesta»), joka sisältää hänen
valtiollisen testamenttinsa, ja muistelmateos »Kymmenen vuotta
maanpaossa» ilmestyivät, edellinen v. 1818, jälkimmäinen v. 1821,
julkisuuteen hänen lastensa toimesta. Vallankumousmietelmissään
esiintyy rva de Staël samanlaisena idealistina kuin mitä hän oli ollut
nuoruutensakin päivinä, joskin v. 1816:n kypsä kokemus käyttää toista
kieltä kuin v. 1789:n aikuinen haavemielinen innostus. Laajentuneena
ja harhakuvitelmista vapautuneena rva de Staël vie uudessa valossa
vapauden ajatuksen kasvavalle polvelle. Vallankumous onnistuu hänen
mielestään vain silloin, kun parhaimmat ja jaloimmat ovat sen
etunenässä, kun se tulee ylhäältä päin, ja sen tulos, tuo kultainen
vapaus, vaatii lujan, perustuslaillisen hallituksen tullakseen
kansakunnalle siunausta tuottavaksi. Yhteistunnon ja järjestyksen luoma
vapaa kansa ja kansallinen vapaus, ne ovat ne tulevaisuuden näyt,
joiden uskoon rva de Staël kaikkien valtiollisten pettymysten jälkeen
sulkee silmänsä.
Ymmärtää ja tehdä ymmärrettäväksi, sitä oli rouva de Staëlin koko
kirjallinen toiminta. Hänen luonteensa rikkaat ja ristiriitaiset
ainekset tekivät hänestä onnettoman naisen, mutta antoivat hänelle
samalla sellaisen yksilöllisen hengen ylemmyyden, että hän
jaksoi uhmata aikansa ennakkoluuloja ja raivata tietä uusille,
vapaammille virtauksille. Hän oli ylimeno-ilmiö kauttaaltaan:
kirjailijana George Sandin yhteiskunnallisten romaanien edeltäjätär,
kirjallisuushistoriallisena esseistinä nousevan romantiikan
periaatteiden keksijä ja määrittelijä, poliitikkona parlamenttaarisen
vapaamielisyyden isoäiti, naisena naisvapautuksen esitaistelijatar,
ihmisenä ennen kaikkea elävä ihminen, itse inhimillisen kehitys-aatteen
ruumiillistuma, ainainen epävalmius, väsymätön kamppailu.
Rva de Staëlin elämässä on paljon virheitä ja erehdyksiä, mutta hänen
omien periaatteittensa mukaisesti on tässäkin ihmistaideluomassa
pantava enemmän arvoa sisällölle kuin muodolle. Niinkuin rouva de
Staëlin eläessä hänen sisäinen kauneutensa sai ihmiset unohtamaan
hänen ulkonaisen rumuutensa, niin täytyy jälkimaailmankin unohtaa
hänen levottoman elämänsä vähemmän kauniit epäoleellisuudet tehdäkseen
kunniaa tuolle itsensä ja ihmisyyden puolesta jalosti kilvoitelleelle
hengelle, jonka päämäärä oli sama kuin mihin koko ihmisyydenkin
taistelu tähtää: henkinen vapautuminen järjen ja ihmisrakkauden tietä.
Lähdekirjallisuutta:
Lady Blennerhassett: Frau von Staël, ihre Freunde und ihre Bedeutung
in Politik und Litteratur.
Georg Brandes: Hovedstrømninger i det 19. Aarhundredes Literatur
(Emigrantliteraturen).
Comtesse de Boigne: Mémoires, Récits d'une tante.
Benjamin Constant: Journal intime.
Francis Gribble: Madame de Staëls roman.
Yrjö Hirn: Episoder.
Gustave Lanson: Histoire de la littérature française.
Sainte-Beuve: Portraits de femmes.
Henrik Schük: M. och m:me de Staël.
Albert Sorel: M:me de Staël.
Johannes Wickman: M:me de Staël och Sverige. (Akademisk afhandling.)
E. Wrangel: M:me de Staël i Sverige. (Nordisk Tidskrift 1911.)
Usteri & Ritter: Lettres inédites de m:me de Staël à Henri Meister.