I.

Monet tutkijat ovat sukutaulujen avulla perinnöllisyyden sala-uumenista

koettaneet etsiä sen liekin alkukipinää, joka rva de Staëlissa niin

levottomana roihuaa. Niinpä saa Neckerin suku, joka alkuaan kenties

on kotoisin Irlannista, mutta ainakin 1000 -luvun vaiheilla sukeltaa

esiin Pommerissa, kantaa vastuun hänen luonteensa ei-ranskalaisista

piirteistä. Ja äidin, kauniin sveitsiläisen papintyttären Suzanne

Curchod'n verenviaksi taaskin on luettu tyttären intohimoisen

sydämen monet hairahdukset. Tämän edesvastuun ovat teoreetikot

salakavalasti langettaneet Suzanne-paran hartioille eräiden pienten

lemmenseikkailujen vuoksi, joita tämä salli itselleen nuoruusvuosinaan

ollessaan opettajattarena Lausannessa, huolimatta siitä, että hän

myöhemmin Neckerin rouvana on tullut tunnetuksi Ranskan uskollisimpana

aviopuolisona, oikeana Penelopena. Oli noiden perimyssuhteiden laita

nyt miten tahansa, tosiasiana vain pysyy, että isällä, joka uskoi

yleisen mielipiteen arvovaltaan, joka oli ankarin moralisteista ja

moraalisin ministereistä, mitä Ranskalla koskaan on ollut, ja äidillä,

joka turhantarkassa säädyllisyydessään ja ankaran sovinnaisessa

kasvatusmenetelmässään oli suorastaan esikuvalliseksi kaavoittunut, oli

tytär, joka ainakin ulkonaisesti sangen vähän muistutti heitä ja jonka

tulisielu aina oli valmis heittämään taisteluhansikkaan yhteiskuntaa,

sen muodollisuutta ja moraalia vastaan, silloin kun se ei käynyt yhteen

hänen yksilöllisen vakaumuksensa tai mielihalujensa kanssa.

Anne Louise Germaine Necker syntyi 22 p. huhtikuuta v. 1766 Parisissa,

jonne pankkiiri Necker hiljattain oli asettunut nuoren rouvansa kanssa.

Hän oli heidän ensimäinen ja ainoa lapsensa. Rouva Necker, jonka ajan

muodin mukaan tuli pitää salonkia, hoiti puolisonsa salongin kunniaa

harkitulla ja arvokkaalla mallikelpoisuudella, joskaan hänestä ei

koskaan tullut mitään siroa ranskalaista seurustelunaista. Parisilaiset

nimittivät häntä piloillaan koulumamseliksi, eikä aivan syyttäkään.

Kerrotaan hänen joka aamu kirjoittaneen tunnollisesti muistiin kaikki

ne kohteliaisuudet, joita hän päivän kuluessa aikoi sanoa, ja ilkeimmät

väittivät, että hän seurustelussaan oli jäykkä kuin kaulaa myöten

tärkkelykseen kastettu. Seuraava Goncourt-veljesten antama arviointa

hänestä ei myöskään ole erikoisemmin mairitteleva: »Rouva Necker oli

hyväätekeväinen vailla sydämellisyyttä, hyveellinen vailla suloa,

turhamainen, henkevä, mutta samalla kylmän järkevä.» Luonnollista

olikin, ettei hänen puritaanisuudella ja sinisukkaisuudella

höystetty maalaisluonteensa koskaan oikein voinut koteutua siihen

suurkaupunkilaiseen ja kevytmieliseen ilmakehään, mihin hän oli

joutunut. Siitä huolimatta onnistui hänen koota ympärilleen varsin

kunnioitettava parvi ajan parhaita filosofeja ja muita kuuluisia

miehiä, jopa kiinnittää toiset heistä itseensä ikuisin ystävyyden

sitein.

Tämä olisi ylläolevan luonnekuvan pohjalta ihmeteltävää, ellei

samalla rouva Neckerin päiväkirjaotteista huomaisi, että tällä

»koulumamselilla» oli kylmän kuoren alla lämmin sydän ja kiihkoisa,

liioitteleva tunne-elämä, joka tosin pääasiassa kohdistui hänen

mieheensä, mutta josta myös riitti platoonista hehkua muillekin

läheisille ystäville. Niinpä oli hän elämänsä ijän runoilija Thomas'n

runotar ja luonnontutkija Buffonin ylin ystävä. Ja kun tämä viimeksi

mainittu teki kuolemaa, ei hän arkaillut muuttaa hänen luokseen häntä

hoitamaan sulostaakseen hänen viimeisiä hetkiään. Myöskin Montesquieu,

Diderot, d'Alembert, Grimm, Bernardin de Saint-Pierre, Marmontel sekä

englantilainen historioitsija Gibbon, rouva Neckerin nuoruuden rakkaus,

ynnä monet muut viihtyivät hyvin hänen salongissaan, joka oli Parisin

merkitsevimpiä.

Tällaisessa salonki-ympäristössä kasvoi ja kasvatettiin nuori

Germaine. Jo pienestä pitäin sai hän istua äitinsä nojatuolin vieressä

puupallilla ja kuunnella filosofien keskusteluja. »Tällöin hän»,

sanoo muuan pilkkakirves, »vaikeni koko loppuelämänsä varalle.»

Tämä vaikenemisen aika ei kuitenkaan mahtanut olla kovin pitkä,

sillä jo sangen varhain tiedetään hänen ryhtyneen pikkuvanhoihin

keskustelemuksiin suurten miesten kanssa. »Hän oli aina nuori, ei

koskaan lapsi», sanoo hänestä rouva Necker de Saussure. Eikä rouva

Neckerin kasvatusmenetelmässä jäänytkään paljon tilaa lapsenvaistoille.

Hän lähti nimittäin siitä periaatteesta, että kaikki voitiin oppia,

että opiskelu oli pääasia, ja hän oli päättänyt tehdä tyttärestään

äidintaidon ja kasvatuksen mestariteoksen, kaikkitietävän ja

hurskaan, intomielisen ja vaatimattoman, viehättävän ja puhtaan.

Tätä varten hän ajoi hänen päähänsä velvollisuutta, työtä, järkeä,

kirjallisuutta. Mutta äiti ei jaksanut kauan hallita tätä voimakasta

henkeä, joka oli häntä itseään nerokkaampi eikä mahtunut hänen

tulevaisuussuunnitelmiensa ahtaisiin puitteisiin. Hänen mielenkiintonsa

tyttäreen väheni sikäli mikäli hän huomasi, ettei hän voinutkaan

ohjata tätä mielensä mukaan. Ja kun häntä myöhemmin onniteltiin tuosta

lahjakkaasta tyttärestä, huokasi hän: »Se ei ole mitään, ei mitään

siihen verraten, mitä minä tahdoin tehdä hänestä.»

Rva de Staëlin ja hänen äitinsä suhde ei koskaan ollut erittäin

lämmin eikä läheinen. Sitä enemmän oli tytär kiintynyt isäänsä,

suorastaan sairaloisella rakkaudella. Muuten oli koko Neckerin perhe

aivan kuin perustettu keskinäiselle jumaloimiselle, jonka itsekäs

nurkkakuntaisuus oli yleensä tunnettu ja naurunalainen asia. Necker

ihaili vaimoaan, vaimo ihannoi miestään, molemmat tytärtä, joka taas

näki isässään Ranskan ja koko maailman merkitsevimmän henkilöllisyyden.

Isä oli rouva de Staëlin epäjumalana hänen kuolemaansa saakka. Hän

rakastaa häntä samanlaisella hehkuvalla antaumuksella kuin rouva

de Sévigné tytärtään. Jo lapsena kuullessaan häntä kiitettävän saa

hän mielenliikutuksesta kyyneleet silmiinsä, nuorena tyttönä ja

rouvana ovat ministerivaihdosten voitot ja tappiot, mikäli ne hänen

isäänsä koskevat, hänen tärkein elämyksensä, ja vielä vanhana saa

kiintymys isään, jonka suhteen tuo muuten niin selvänäköinen nainen

on aivan sokea, hänet mitä lapsellisimpiin ja liioittelevimpiin

tunnepurkauksiin. »Olen rakastanut Jumalaa, isääni ja vapautta», siinä

hänen uskontunnustuksensa vielä kuolinvuoteellaan. Myöskin Necker,

joka muuten mielipiteiltään oli niin rajallinen ja käytökseltään niin

sovinnainen, on tyttäreensä nähden vapaamielisyys itse. Viisaalla

vaistolla antaa hän tämän olla täydessä vapaudessaan yrittämättä sitä

koskaan rajoittaa, sillä tytär oli luonteeltaan, isän lausuman mukaan

»kuin intiaanit, jotka aamulla hajoittavat majansa tietämättä, mihin

illalla yöpyvät.»

Tämä »intiaani»-luonne sai mahdollisimman runsasta ravintoa siitä

ilmakehästä, missä nuori Germaine kasvoi. Sillä jos rouva Neckerin

personallinen kasvatus jättikin hyvin vähän jälkeä tyttäreen,

niin sitä syvemmin vaikutti häneen ympäristö. Siinä filosofisessa

sulatusuunissa ja yhteiskunnallisten ja kirjallisten ajatusten

säkenöivässä työpajassa, joksi rouva Neckerin salonki oli muodostunut,

varttui nuoren tytön äly piankin erittäin varhaiskypsäksi. Jo

aikaiseen herättää hän huomiota lahjakkaisuudellaan, ja kuuluisuudet

keskustelevat lapsen kuin ainakin täysikasvuisen kanssa. Kahdentoista

vuotiaana sepittelee hän ajan muodin mukaisia luonnekuvia, muistosanoja

ja viidentoista vuotiaana laatii hän selostuksen Montesquieun _L'esprit

des lois'sta_ (»Lakien hengestä») ja esseen isänsä _Compte rendu_-

(»Lopputili») kirjoitelmasta, lisäksi näytelmiä ja novelleja. Hän

lukee paljon ja jos jotakin, kaikkea muuta kuin lasten kirjallisuutta.

Rousseau on hänen ensimäinen ihanteensa, _Werther_ on hänelle

suoranainen elämys, sillä hänen kiihkoisa mielikuvituksensa ja

heltyvä, tunteileva, mielenliikutuksille erittäin altis sydämensä

viihtyvät parhaiten intohimon kuvauksissa: eniten huvittaa häntä se,

mikä saa hänet itkemään. Jo nyt paisuttaa hänen purjeitaan se sama

onnen- ja rakkaudenjanon rajutuuli, joka myöhemmin elämässä muuttuu

todelliseksi pyörremyrskyksi, jonka edessä ei mikään este, ei kärsimys,

ei ulkonainen muodollisuus merkitse mitään. Mutta samalla on hänellä

myös luja ankkuri luonteensa toisessa puolessa: aimo annos moraalista

tasapainoa, sveitsiläistä porvarisymmärrystä, tervettä järkeä, joka

varsin hyvin tiesi mahdollisuuksien rajat, ja terävää erittelykykyä,

joka viimeksi mainittu ominaisuus oli omiaan tekemään hänet oikeaksi

encyklopedistain soihdunkantajaksi, mutta samalla myös tehostamaan

hänen sielullisia tuskiaan. Perinpohjainen syventyminen ei sen sijaan

kuulunut hänen hyveisiinsä, ei varsinaisina kehitysvuosina eikä

myöhemmin. Sata vuotta aikaisemmin oli Ranskassa oppineempiakin naisia

kuin rva de Staël, joka ei koskaan tahtonutkaan käydä n.s. »oppineesta

naisesta». Mutta tietorikkauden laajuudessa kykeni tuskin kukaan

lyömään häntä laudalta; väsymättä, elämänsä loppuun asti hän luki,

opiskeli, tutki kaikkia probleemeja, harjoitti lakkaamatonta henkisten

arvojen löytöretkeilyä.

Lahjakkaana ja rikkaana perijättärenä oli nuori neiti Necker siis

ympäristössään erittäin mielenkiintoinen ja toiveita herättävä

ilmiö, eikä vähiten naimiskauppa-ehdokkuuden kannalta. Tosin hän ei

ollut perinyt äitinsä kauneutta, mutta hänellä oli mieleenpainuva,

yksilöllisesti vaikuttava ulkomuoto, eräänlainen »beauté de diablesse»,

ja hänen suurin viehätysvoimansa oli hänen vilkkaudessaan ja älyssään.

Lisäksi ylistävät kaikki aikalaiset hänen silmiensä ilmehikkyyttä

ja loistoa. Kreivi Guibert, perheen ystävä, antaa seuraavanlaisen

vahvasti ihannoidun kuvan neiti Neckeristä. »Hänen suurista, mustista

silmistään säihkyy neron tuli, hänen ebenpuun väriset kutrinsa

putoavat tuuheina alas olkapäille, hänen piirteensä ovat enemmän

omalaatuiset ja voimakkaat kuin herkät, niissä on jotakin, joka

viittaa hänen sukupuolensa tavallisten rajojen yläpuolelle.» Kreivi

Fersenin mielipide taaskin on se, että hän ei ole kaunis, mutta älykäs,

iloinen, miellyttävä, hyvin kasvatettu ja lahjakas. Sainte-Beuve toteaa

erään tältä ajalta periytyvän muotokuvan perusteella, että nuorella

Germainella on luottava, kirkas katse, puhuva, puoliavoin suu, hyvyyttä

ilmaisevat, kohtalaisen paksut huulet, heleä iho.

Rousseaun innoittamana näkee tämä elämäntaisteluun niin hyvin

varustettu Germaine Necker koko elämän tarkoitusperän onnessa, ja jo

varhain tuntee hän, että hänen oli tämä onni etsittävä rakkaudesta.

Kuitenkaan ei hän vielä ymmärrä taistella sen puolesta, myöskään ei

hän pidä rakkautta identtisenä avioliiton kanssa; niin ei sitä siihen

aikaan käsitetty.

Ja niin tapahtuukin, että hänen avioliittonsa valmistelu jää muiden

huoleksi ja hänen oma onnen-unelmansa särkyy ainiaaksi. Jo silloin,

kun Germaine istui jakkaralla äitinsä vieressä, tätä avioliittoa

punottiin ja valmisteltiin sitten vuosikausia isä Neckerin ja Kustaa

III:n välillä kuin mitäkin ruhtinaallista liittoa. Ja tulos: Germaine

annettiin aviovaimoksi kyynilliselle ja mitättömälle maailmanmiehelle,

joka osti hänen myötäjäisensä arvonimellään. Tällä elämänsä viimeisellä

passiivisella teolla sinetöi Germaine 20-vuotiaana kiinni lapsuutensa

tarutarhat, siitä lähtien on hän täysin havahtunut, taistelija,

kapinoitsija, olennoitu aktiivisuus.

Mutta vielä pari sanaa tästä onnettomasta avioliittovalmistelusta.

Olisi luullut, että rikkaan Neckerin tyttärellä olisi ollut kosijoita

legio. Niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä isä Necker oli pannut

tulevalle vävylle muutamia vaikeasti täytettäviä ehtoja: ensiksikin

täytyi hänen Neckerin perheen uskonnon vuoksi olla protestantti,

siis ulkomaalainen, mutta samalla tuli hänen asua Ranskassa, sillä

ei tullut kysymykseenkään, että vanhemmat olisivat tahtoneet luopua

tyttärensä läheisyydestä. Vävyehdokkaita kyllä oli eräitä. Sellaisina

mainitaan m.m. Georg August von Mecklenburg, hallitsevan herttuan

veli, englantilainen valtiomies Pitt, kreivi Axel von Fersen, jonka

isä oli asian puolella, ja rikas itävaltalainen pankkiiri kreivi

Friesen, jota Marie-Antoinette suunnitteli Neckerin rahojen haltijaksi.

Mutta oikeastaan oli Germainen kohtalo ratkaistu jo sinä kevätpäivänä

v. 1776, jolloin eräs Erik Magnus Staël von Holstein -niminen nuori

ruotsalainen luutnantti seikkailevana onnenritarina saapui Parisiin.

Alkuaan oli hän aikeissa lähteä Amerikan vapaussotaan mainetta ja

arvonimeä valloittamaan, mutta huomasi pian sen olevan saatavissa

lähempääkin; hänen silmiinsä iskivät Ranskan lähettilään paikka ja

neiti Neckerin rahat. Kuinka paljon hamekeinottelua ja hovi juonittelua

kahden nuorta luutnanttia suosivan, vaikutusvaltaisen ylimysnaisen

kreivitär de la Marckin ja de Boufflers'n välityksellä kymmenen

vuoden aikana tämän päämäärän tavoittamiseen käytettiin, ei kuulu

tämän kirjasen puitteisiin. Kuitenkin mainittakoon, että tuon yli

korvien velkaantuneen, epävarmalla paroonin arvonimellä pöyhistelevän

hovimiehen nerokas suunnitelma oli tämä: voittaa vähitellen Kustaa

III:lta jo toiselle luvattu lähettilään paikka silloisen rahaministerin

Neckerin raha- ja arvovallalla ja voittaa Neckerin porvarillinen

kunnianhimo puolelleen Kustaa III:n muka lupaamalla lähettiläsarvolla,

siis: tulla lähettilääksi toivossa päästä Neckerin vävyksi ja Neckerin

vävyksi toivossa päästä lähettilääksi. Staël pääsikin suunnitelmissaan

pian vakavalle pohjalle saatuaan paitsi silloisen Ruotsin lähettilään

kreivi Creutzin, myös Marie-Antoinetten ja Ranskan kuninkaan

suositukset. Ja asia menee niin pitkälle, että Necker lopuksi asettaa

vävynsä puolesta seuraavat hullunkurisen mahtipontiset ehdot itselleen

Ruotsin kuninkaalle: 1) kuningassana siitä, että parooni Staël aina

saa olla lähettiläänä, 2) varma vakuus 25000 fr. eläkkeestä siinä

tapauksessa, että hän kadottaisi tämän paikan, 3) kreivin arvonimi,

jotta neiti Neckeriä ei sekoitettaisi erääseen toiseen huonomaineiseen

paroonitar Staëliin, 4) Nordstjärnan ritarimerkki, 5) vakuus siitä,

että lähettiläs ei koskaan matkusta vaimoineen Ruotsiin muuten kuin

tilapäisesti ja isän luvalla. Vihdoin tuhansien tuskastuttavien

sovittelujen jälkeen niin puolelta kuin toiselta pääsee Staël

tarkoitustensa erille ja 150 000 livren velkataakkoineen käsiksi

Neckerin 650 000 livren myötäjäisiin seuraavan, joten kuten vaikeasti

kokoon haalitun sulhastittelin perusteella: _»Très haut et très

puissant seigneur, son Excellence Eric Magnus Staël de Holstein, baron

de Holstein, chevalier de Sa Majesté la Reine de Suède et ambassadeur

extraordinaire de Sa Majesté de Roi de Suède auprès de sa Majesté très

Chrétienne.»_

Tämä naimiskauppa, josta kahdeksan vuotta oli neuvoteltu kaikkien

muiden paitsi morsiamen kanssa, solmittiin lopullisesti 14 p.

tammikuuta v. 1786.

Pienessä novelliharjoitelmassaan _Adélaïde et Théodore_, joka, vaikka

vasta myöhemmin julkaistuna, on kirjoitettu samana vuonna, juuri

avioliiton kynnyksellä, purkaa myyty morsian tuskiaan. Adélaïde

menee avioliittoon niinkuin mestauslavalle, hyvin tietäen, ettei

hän tule miestään koskaan rakastamaan. »He ovat ryöstäneet minulta

tulevaisuuden», huudahtaa Adélaïde, ja lisää, »rakkauden onni on

minulta ainaiseksi kielletty.» Mutta tämä on vain tunnelma vailla

syvempää traagillisuutta. Sovinnaiset järkiavioliitot kuuluivat ajan

tapaan ja joskin tämä oli niistä järjettömimpiä ja joskaan ei nuori

rouva de Staël rakastanut miestään, hänen romanttisen ihastuksensa

ollen kohdistunut aivan toisenlaisiin henkilöihin, kuten kreivi

Guibertiin ja kreivi Narbonneen, niin ei tämä isän kunnianhimon

alttarille uhrautuminen liene sentään ollut hänelle niin tuiki

tuskallista, etteivät uuden aseman avaamat loistavat mahdollisuudet

olisi toiselta puolen mairitelleet hänen turhamaisuuttaan. Sitäpaitsi

ei hän olisi ollut se liekkiluonne, mikä hän oli, jos hän olisi

antanut tämän sovinnaisuuden kuoren kauan kahlita itseään. Pakollinen

avioliitto ei vielä sinään ollut hänelle surmanisku, mutta siitä

alkoi hänen elämänsä tragiikka: kotionnen puute, sydämen loppumaton

odysseia kohti rakkautta, ainaiset pettymykset, jotka johtuivat siitä

ainaisesta hurskaasta uskosta, että jokainen viimeinen rakkaus oli

ensimäinen ja jokainen uusi rakkaus viimeinen. Huonommalle puolen

tässä naimiskaupassa joutui sittenkin heikkolahjainen ja -luonteinen

Staël, joka ei missään asiassa ollut tasaväkinen nerokkaan rouvansa

kanssa, vaikkakin seitsemäntoista vuotta häntä vanhempi. Ja jos hän

aikoinaan olisi aavistanut, mikä tulimeri piili tuossa äitinsä vieressä

jakkaralla istuvassa tyttösessä, jonka hän oli valinnut rappioituneiden

raha-asioittensa pelastavaksi enkeliksi, niin tuskinpa hän olisi sen

tulivuoren kupeelle keinotekoista onnen-uraansa perustanut.