Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.
Kuuluisan geneveläisen rahamiehen vielä kuuluisampi tytär,
Germaine Necker, paroonitar Staël von Holstein, julkisuudessa
tunnettu yksinkertaisesti nimellä madame de Staël, on yksi
kirjallisuudenhistorian mieltäkiinnittävimpiä henkilöitä, huolimatta
siitä, että hänen teostensa taiteellinen kantavuus ei ole erittäin
suuri. Hänen luova voimansa ei ole niin merkitsevää laatua, että se
yksin jaksaisi säilyttää hänet jälkimaailman muistossa, mutta hän on
ollut valtavilla historiallisilla tapahtumilla ja neroudella sähkötetyn
aikansa monisäikeinen heijastaja, myötäeläjä ja myötäkärsijä, ja
sellaisena on hänen nimensä kuin vain ani harvan liitetty Europan
silloiseen kulttuurihistoriaan. Rouva de Staëlin elämäntyön
aaterikkaus, hänen naisellisen sydämensä myrskyävä romaani ja ne
syvät inhimilliset arvot, jotka siihen sisältyvät, tulevat sitäpaitsi
aina takaamaan hänelle pysyvän sijan suurten personallisuuksien
muotokuvakokoelmassa.
Syntyperältään tasavaltalaisena, mutta hovissa kasvaneena, Ranskan
ministerin tyttärenä ja Ruotsin lähettilään puolisona, kuuluen
sukujuuriltaan kansaan, säädyltään ylimystöön, luonteeltaan ja
lahjoiltaan kirjailijaboheemiin, muodostaen ylimenon kahden
suuren vuosisadan ja maailmankatsomuksen, _l'ancien régimen_ ja
vallankumouksen välillä, on hänen väkevä, valveutunut, elämän
täyteläisyyttä ja utopistisia unelmia uhkuva henkilöllisyytensä ja
kosmopoliittinen hermosoinnutuksensa kuin luotu sen ajan Europan
henkiseksi sähkönjohdattimeksi. Siinä liikkuvien virtausten
lakkaamatonta tilitystä on koko hänen elämänsä ja kirjallinen
toimintansa. Hän oli aikansa loistava älyllinen omatunto, kuten Emile
Faguet hänestä todistaa.
Ranskan keisari-ajan etevimpänä naiskirjailijana edustaa rouva
de Staël tavallaan jälkikaikua XVIII:n vuosisadan keveästä
kirjallisuussuunnasta, Voltairen tapaista maltillista vapaamielisyyttä
ja yleismaailmallista henkeä, mutta samalla oli hän nuoruudestaan
asti Rousseaun innostunut oppilas ja astunut elämään melkoisilla
sentimenttaalisilla ja romanttisilla tarpeilla. Kuten joku rouva Roland
tai George Sand on hänkin Rousseaun tytär voimakkaan tunne-elämänsä
puolesta. Hänellä on levoton, kuumekiihkoinen mielikuvitus ja hehkuva,
kapinallinen sydän, jossa pulppuaa loppumaton intohimon lähde. Hänessä
on jaloa itsekkäisyyttä, raivokasta onnen janoa itselleen ja muille.
Siitä johtuu hänen suuri saalinsa ja laaja myötätuntonsa, hänen kiihkeä
pyrkimyksensä oikeuteen; siitä myös hänen yksilöllisyytensä voimakkaat
ilmestymismuodot, hänen vastenmielisyytensä kaikkea pakollista ja
rajoittavaa kohtaan. Hänellä on Rousseaun sielu, mutta hengeltään on
hän Voltairen, järkeilevän XVIII:n vuosisadan lapsi. Hänen järkensä
on miehekäs, laaja, kestävä, totuudenjanoinen ja pelkäämätön, mutta
sillä on myöskin lajinsa rajoitukset. Schiller on eräässä kirjeessään
Goethelle erittäin sattuvasti tuonut ne esiin. Hän sanoo siinä m.m.:
»Hänen (rouva de Staëlin) tunne-elämänsä on parempi kuin hänen
metafysiikkansa. Hänen kirkas järkensä kohoaa nerollisuuteen. Hän
tahtoo kaikki selittää, ymmärtää, mitata; sitä, mitä hänen henkensä
soihtu ei voi kirkastaa, sitä ei ole hänelle olemassakaan. Sitä, mitä
me nimitämme runoudeksi, ei hän tajua, korkeintaan puhetaidollisen,
intohimoisen puolen siitä.» Siitä johtuu, että rva de Staëlin
mielikuvamaailma, kaikista hänen jaloista aatteistaan ja ylevistä
mielenliikkeistään huolimatta, tuntuu jonkin verran laakeakattoiselta
ja arkipäiväiseltä, liian hetkelliseltä ja meluisalta kuolemattomien
runottarien tyyssijaksi. Niinpä onkin tämän muusana ja muusain ystävänä
koko ikänsä esiintyneen naisen kirjallinen tragiikka siinä, ettei hän
ole voinut jättää jälkeensä ainoatakaan sellaista teosta, joka syvemmin
vangitsisi runollisella tehollaan.
Aikalaiset pitivät häntä merkitsevänä poliitikkona, etevänä filosofina
ja suurena romaanikirjailijana. Jälkimaailma on vaihtanut hänen
filosofinimensä moralistin arvonimeen ja siirtänyt hänet Jumalan
armoittamien taiteilijain Parnassolta aate- ja muistelmakirjailijan
vaatimattomammalle paikalle. Nykyaikaisen ihmisen silmissä on hänen
ansionsa näilläkin aloilla etupäässä vain hyötyjän ja yleistäjän.
Rva de Staël oli yleisen mielipiteen innoittaja ja hän lietsoi sitä
pääasiallisesti vielä vanhan Ranskan perintämuodollisissa puitteissa:
salongeissa, jotka siihen aikaan olivat samanlainen valtiomahti
kuin mitä sanomalehdistö on nykyään. Salonki-yhteiskunnat olivat
päätekijöinä rva de Staëlin valtiollisessa toiminnassa, joka suurelta
osaltaan oli henkilökohtaisen vaikutusvallan käyttämistä. Hänen
naisellisen sydämensä päämääränä oli palvella henkisillä lahjoillaan
niitä, joita hän rakasti, ja hänen salainen kunnianhimonsa oli olla
suurten miesten hunnutettu kohtalo. Ja yllin kyllin hän sai sitä
ollakin, joskaan ei minkään salaperäisyyden hunnun peitossa, siksi oli
kohtalon kohu korkea ja pauhaava hänen väsymättömän poliittisen ja
eroottisen toimintansa ympärillä.
Hänen vapaudenrakkautensa vei hänet vallankumouksen pyörteisiin.
Mutta hänen lahjomattoman oikeudentuntonsa kunniaksi on mainittava,
että hän inhosi sortoa yhtä paljon, tuli se sitten alhaalta tai
ylhäältä päin, ja siksipä häntä, vapaamielisen maltillisuuden
ystävää, parjataan milloin »vallankumouksen bakkhantiksi», milloin
kuningasmielisten ja emigranttien kätyriksi. Lukemattomia heistä hän
pelastikin giljotiinin alta hirmuvallan aikana, sillä ihmisrakkaus
oli hänessä yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin vapaudenrakkaus. Hän
oli elämänsä ijän ihanteellinen ystävä, kuten yleensä nuo rakkauden
asioissa niin kevytmieliset XVIII:n vuosisadan ihmiset. »Voin antaa
ystävieni puolesta henkeni, en vakaumustani», kerrotaan rva de Staëlin
lausuneen. Ja käytäntö todistaa, ettei mielipiteiden eroavaisuus
milloinkaan estänyt häntä ojentamasta auttavaa kättä hädänalaisille,
edes niillekään, jotka häntä vihasivat ja vainosivat. Hän itse oli
pohjimmaltaan »mahdoton vihaan». Pahimmatkin loukkaukset hän unohti
helposti, hyljätyn rakkauden hän palkitsi elämänikäisellä ystävyydellä;
hänen olentonsa luontainen perussävy oli hyvyys.
Tämä piirre tuli näkyviin myös hänen maailmankuulussa
keskustelutaidossaan. Hän antoi toisen aina esiintyä täydessä
arvossaan, niin että se, jolla oli ollut onni vaihtaa ajatuksia hänen
kanssaan, oli myös tyytyväinen itseensä. Ja aikalaiset vakuuttavat,
ettei ollut niin tyhmää ihmistä, ettei rouva de Staël olisi saanut
jotakin hänestä ulos. Itse hän puhui paremmin kuin hän kirjoitti, niin
henkevästi, huvittavasti, mukaansatempaavasti, että muuankin rouva de
Tessé huudahti: »Jos olisin Ranskan kuningatar, niin määräisin rouva
de Staëlin aina minulle puhumaan.» Varmastikin puhkesi tuo Ranskan
valistussalonkien keskustelutaituruuden muinaissulolle tuoksuava
perintökukka täydellisimpään loistoonsa juuri rva de Staëlin huulilla.
Samoin kuin keskustelijana oli rva de Staël kirjailijanakin
tuokiosepittäjä. Hän ei kirjoittanut luodakseen taideteoksia, vaan
siksi, että oli ajatellut ja tuntenut. Hän kirjoitti samasta syystä
kuin hän puhui: välittääkseen vaikutelmiaan. Hänen kirjallinen
toimintansa käy jälkimaailmalle mielenkiintoiseksi vasta sitten, kun
sen kanssa rinnastetaan hänen elämänsä, kun siihen lisätään hänen
merkityksensä ihmisenä, hänen henkilökohtainen osuutensa ajan johtavien
voimien väliseen jännitykseen ja sen polttaviin elinkysymyksiin, jotka
hän niin syvästi tunsi myös omikseen. Mutta pelkkä ulkonainen valaistus
ei tässäkään kohden riitä. Vasta tunkeutuminen rva de Staëlin sisäisien
elämyksien, hänen henkensä intiimin säteilyn piiriin voi kirkastaa
tämän merkillisen naisen, tämän ranskalaisen Rahel Varnhagenin oikean
luonteen ja tehdä ymmärrettäväksi sen keskeisen aseman, mikä hänellä
omassa ajassaan oli.
Rouva de Staëlista on julkaistu lukemattomia tutkielmia ja
elämäkertoja, ristiriitaisia tiedonantoja ja poleemisia arvioimia
puolesta ja vastaan. Etenkin ovat ranskalaiset kirjailijat miehissä
tehneet kunniaa hänen muistolleen. Ani harva elämäntarina pystyykin
tarjoamaan siinä määrin runsasaiheista ja mielikuvituskylläistä
maaperää tutkimukselle kuin hänen. Sitä on nimitetty romaaniksi.
Tapausrikkaan, kiihkeän tahtinsa puolesta voisi sitä yhtä hyvin
nimittää draamaksi. Ja mikä valtava draama tosiaan! Tapahtumapaikkana
Europa koko laajuudessaan, taustassa maailmanhistoriallisten
myllerrysten jylinä, kohtalokkaana vastavoimana ei kukaan sen
vähäpätöisempi kuin itse Napoleon, ensimäisenä rakastajana Benjamin
Constant, toisella sijalla tunnetut hovi- ja valtiomiehet Narbonne ja
Talleyrand, muissa osissa päähenkilön seurapiiriä Ranskan, Ruotsin,
Saksan, Itävallan ja Venäjän hoveista, kuninkaita ja keisareita,
runoilijoita ja filosofeja, taiteilijoita ja valtiomiehiä kaikista
Europan maista, jopa Amerikastakin.
Epäilemättä on rva de Staëlissa mielenkiintoisinta juuri hänen
ympäristönsä tai, toisin sanoen, se keskihakuinen voima hänen
personallisuudessaan, joka kykeni luomaan itselleen tällaisen mitä
monipuolisimpia kulttuurinäköaloja ja -hahmoja käsittävän ympäristön.
Laajimman asteikon tässä kuvasarjassa tarjoaa tietysti hänen oma
maansa, par'aikaa käymistilassa oleva Ranska: kuvia vapaamielisen
valistus-ajan viimeisistä salongeista ja kirjavista ja kiihkeistä
vallankumousklubeista; siron ja traagillisen, keveän ja sankarillisen
naissulon edustajia sekä rococon että empiren tyyliin, alkaen
onnettomasta Marie-Antoinettesta keisari-ajan ihailtuun kaunottareen
rouva de Récamier'hen asti; lemmen leikittelyä ja ritaruutta XVIII:n
vuosisadan hupien Amorin ja XIX:n vuosisadan kelmeän ja intohimoisen
muusan valtakaudelta; rakkauden runoutta ja rakkauden erittelyä;
vaihteleviin muotoihin pukeutuvaa valistuksen ja vapauden haaveilua;
stoalaisen isänmaallisuuden murhemieltä ja epätasaista valtiollista
pallopeliä Voltairen ja Rousseaun perinnöllä. Vuorovaikutusta
Saksaan päin edustavat rouva de Staëlin tuttavapiirissä m.m. nimet
sellaiset kuin Goethe, Schiller, Wieland, Rahel Varnhagen, A.W.
Schlegel, Chamisso, Wilhelm ja Alexander Humboldt, Zacharias Werner,
Englantia nimet sellaiset kuin Byron ja Coleridge, pohjoismaita Adam
Oehlenschläger, Leopold, Atterbom. Tuskinpa on ainoatakaan siihen
aikaan elävää merkillisempää henkilöä koko Europassa, jonka kanssa rva
de Staël ei monilla matkoillaan tulisi jonkun kerran henkilökohtaiseen
kosketukseen tai jonka kanssa hän ei ainakin olisi kirjevaihdossa.
Tämä huomautus koskee ei ainoastaan ajatusten ylimystöä vaan myös
suku-ylimystöä, hallitsijahuoneiden jäseniäkin. Hän on kirjevaihdossa
Kustaa III:n kanssa, vierailee Weimarin herttuan luona, Venäjän ja
Ruotsin hoveissa ja Aleksanteri I käy hänen luonaan vastavierailulla.
Ja Parisissa on rva de Staëlin salonki Ranskan kuuluisin. Siellä
filosofit, puhujat, sotaurhot ja poliitikot kilvan välkyttelevät ajan
levottomia soihtuja ihmisten päiden yllä, jotka siihen aikaan eivät
todellakaan olleet varsin lujassa. Mutta suoranaisen maailmanmaineen
saavuttaa myöhemmin Coppet, rva de Staëlin maatila Sveitsissä, jossa
hän pitkän maanpakonsa aikana pitää yleismaailmallista salonkia.
Coppet on tällöin se aatteellinen ahjo, jossa lietsotaan koko
Europan mielipiteitä seuraelämällisiä, taiteellisia, kansallisia ja
valtiollisia ennakkoluuloja vastaan. Ja sinne kokoontuvat hengen miehet
eri tahoilta tekemään kunniaa naiselle, joka valtion kiron alaisenakin
on hallitsija, samoin kuin Voltaire aikoinaan Ferney'ssä.
Rva de Staëlin tuotanto kantaa tämän henkisen korkeapaineen leimaa.
Joskin siis hänen teostensa arvosta voinee tinkiä pois paljonkin,
mitä niiden ajatussisällön itsenäisyyteen ja niiden esteettiseen
täyspitoisuuteen tulee, niin jää niiden kulttuurihistoriallinen arvo
joka tapauksessa jälelle.
Mutta vaikka vielä kaikki tämäkin muistista murenisi, jää rouva
de Staëlin nimi kuitenkin keinumaan ajantietojen aalloille, kuin
satu, kuin laulu. Niin paljon suorastaan inhimillistä sähköä on sen
ympärille aikain vieriessä keräytynyt, ettei se ole edes riippuvainen
kirjallisesta maineestaan. Rva de Staëlin, tuon monisäikeisen naisen
elämäntarina on valloittanut itselleen paikan niiden suurien ja
yksinkertaisten mielikuvien maailmassa, jotka kestävät kauemmin
kuin kauneinkaan historian kiitos, kuin todistetuin totuus, kuin
pisin ansioluettelo. Rouva de Staël ja Benjamin Constant! Nuo
yhteenjuotetut kirjailijanimet ovat se mielikuva, ja sen edessä palaa
traagillisen rakkauden sammumaton tuli, jota vuosisatain viima vain
lietsoo. He muodostavat, kuten puoli vuosisataa myöhemmin samassa
maassa George Sand ja Alfred de Musset, yhden noita mainehikkaita
kirjallishistoriallisia rakastajapareja, jollaisiin, paitsi
kirjallista, aina liittyy myös ei-kirjallinen mielenkiinto ja joilla
täten uudestaan runoiltuna on kaunis kohtalo oltuaan itse runoilijoita
painua takaisin runokuviksi ihmisten sydämiin. Siellä he rakkauden
vertauskuvina kilpailevat kuolemattomuudesta itse Romeon ja Julian,
Faustin ja Margaretan, Elsan ja Lohengrinin, Tristanin ja Isolden
kanssa.
Rakkauden tuskasta on tehty se valokehä, joka kirkkaimmin sädehtii
rva de Staëlin muiston ympärillä, mutta elämän aikana painoi se
häntä orjantappurakruununa. Näennäisesti tavoitteli hän ainoastaan
pintapuolista mainetta ja kunniaa ja näytti hyvin viihtyvän siinä,
mutta syvimmässään etsi hän tällä kaikella ainoastaan sydämen arvoja.
Menestys seurasi häntä, mutta rakkauden pohja murtui murtumistaan hänen
altaan. Rva de Staëlin rakkaudenpettymyksissä on sekä rococota että
romantiikkaa, eikä kaikkia niitä ole niin tuiki vakavasti otettava.
Mutta vakava hän niissä asioissa pohjaltaan oli, paljon vakavampi kuin
yleensä hänen aikalaisensa. Intohimoisen luonteensa puolesta kuuluukin
hän oikeastaan elämän murhenäytelmän suuriin rakastajatar-tyyppeihin,
joskin hänen hyvä päänsä, herkeämätön valtiollinen ja yhteiskunnallinen
toimintansa ja ajan keveät seurustelutavat viivyttivät ja vaimensivat
traagillista ratkaisua ja painoivat sen loppujen lopuksi hänen
sydämensä salaisimpaan sopukkaan, jossa se vuosien mukana viihtyi
surunvoittoiseksi ihmisymmärtämykseksi ja lempeäksi talttumukseksi.
Kuten Rahel Varnhagen ja yleensä salonkinaiset oli rva de Staëlkin
ensi sijassa elämän säteilijä, enemmän esittävä kuin luova taiteilija
ja itse parempi taideteos kuin hänen teoksensa. Hänen teoksiaan
lukiessaan etsii niistä etupäässä häntä itseään. Niissä heijastuu koko
hänen levoton elämänsä ja hänen siitä kasvanut maailmankatsomuksensa.
Kirjoittaessaankin hän luuli puhuvansa vielä. Hänellä oli palava halu
selittää, mitä hänen sielussaan liikkui. »Kun kirjoittaa tyydyttääkseen
sisäistä innoitusta, niin tahtomattaankin paljastaa oman olemuksensa
sen hienoimpia vivahduksia myöten», sanoo hän. Tässä hänen teostensa
pääviehätys. Ne ovat erikoisia sentähden, että ne on kirjoittanut
juuri hän, tuo tavallisuudesta poikkeava personallisuus, jolla, kuten
sanottiin, oli naisen sydän ja miehen aivot, tuo kaikkien vapautusta
sukupuolestaan vaativien, itsenäistyvien naisten onneton ja uljas
esiäiti.
Tästä sielunäytelmästä, jossa runsauden pula on vallitsevana
ja jossa juuri kaikki sen lukemattomat yksityiskohdat olisivat
mielenkiintoisimmat, voimme seuraavassa lyhyessä katsauksessa esittää
ainoastaan tärkeimmät vaiheet, nekin vain pääpiirteissään.