myrhamilla ja briljantiinillä ja oikoa jakaukset linjasuoraksi,
varoitti Sarri.
-- Ja olla sivistyneitä, lisäsi Seppo.
* * * * *
Kello kahdeksan seisoi pieni poikaparvi Naimi-tädin oven ulkopuolella.
Seppo ja Sarri kantoivat toisella kädellä seppelettä ja toisessa oli
palava kynttilä. Toiset olivat myöskin varustaneet kynttilät mukaan,
toisilla oli kaksikin.
Risto antoi merkin, ja pojat kajahuttivat laulun. Mutta kauhea
sekaannus syntyi, sillä toiset lauloivat: Mun tätin oli naimaton, ja
toiset: Kaunis on nähdä kun -- -- --.
-- Olkaa heti vaiti, huusi Sarri, -- aloittakaa uudelleen: Kaunis on
nähdä...
Nyt alettiin uudelleen ja paremmalla menestyksellä. Laulun aikana
ilmestyi Naimi-täti aamutakissa ovelle ja hymyili liikuttuneena.
Kun molemmat laulut oli laulettu, ojennettiin seppele Naimi-tädille.
Ennenkuin hämmästynyt täti ehti ottaa vastaan lahjan, vaipui hän
kauhuissaan läheiselle tuolille istumaan, sillä kirkas punainen valo
leimahti kattoa kohti. Sitten kuului kova paukahdus ja pieniä kiiltäviä
tähtiä putosi lattiaa kohti. Ruudin haju ja savu täyttivät huoneen.
Janne oli keksinyt pienen yllätyksen tädille.
-- Se oli onnistunut raketti, huudahti hän tyytyväisenä.
Naimi-täti alkoi toipua ja kiitti poikia sydämellisesti. Lempi oli jo
keittänyt kahvia, jota tarjottiin pojille.
-- Kuuliko Naimi-täti selvästi sanat? kysyi Sarri.
-- Kyllä minä kuulin osapuilleen, muitta teidän täytyy kirjoittaa ne
minulle paperille, että voin säilyttää muistona. Kuka on sepittänyt
niin kauniit sanat lauluihin?
-- Eikö täti voi arvata? kysyi Risto.
-- Sinä varmaan, poikaseni, sanoi Naimi-täti hymyillen.
-- Ei yksinään, sanoi Sarri.
-- Vai niin, sinäkin olit mukana. Kiitoksia nyt vaan kaikille.
-- Meillä on vielä yksi laulu, mutta toiset eivät tahdo että sitä
lauletaan, sanoi Risto.
-- Teidän täytyy välttämättä laulaa se laulu, pyysi Naimi-täti.
-- Silloin minä menen pois, sanoi Seppo. -- Tule sinäkin Sarri.
-- Minä en olisi uskonut Ristosta tuollaista, sanoi Sarri. Pojat
lauloivat jo:
Oi Naimi Vesilä
tätimme pehmeä,
Seppomme, Sarrimme,
sinulle uhroamme.
Kiitos, kiitos, kiitos sä Vesilä!
Loppu oli muutettu sopivammaksi.
-- Hyvä laulu tämäkin on, ei sitä tarvitse hävetä, rauhoitti Naimi-täti.
-- Me ei olla uhreja eikä Naimi-täti huoli sellaisista uhreista, sanoi
Seppo.
-- Risto tarkoitti tietysti, että te uhraatte tunteenne minulle, eikö
niin, Risto? selitti Naimi-täti.
-- Tietysti! Sehän on pöllö, joka käsittää asian toisella tavalla,
sanoi Risto.
Saatuaan kukin omenansa vieraat pojat lähtivät pois.
-- Pannaan tuo seppele riippumaan seinälle. Eikö voisi sovittaa niin,
että Naimi-tädin kuolleen herran kuva olisi sen sisällä? kysyi Sarri.
-- Ei millään muotoa, torjui Naimi-täti, mutta lisäsi nähtyään Sarrin
nolostuvan: -- Ripustetaan, se tänne minun vuoteeni yläpuolelle, siellä
se on hyvin kaunis.
-- Sitä voi käyttää vielä toisenkin kerran vaikka hautajaisiin, sanoi
Seppo.
-- Se on annettu minulle, ja minä säilytän sen muistona teiltä,
ratkaisi Naimi-täti.
Tällä hetkellä tuli Ossi huoneeseen tuoden kimpun ihania ruusuja. Hän
ojensi ne Naimi-tädille sanoen:
-- Luulin olevani ensimmäisenä toivottamassa onnea rakkaalle
Naimi-tädille, mutta näen, että kaksoset ovat olleet ripeämpiä.
-- Kiitos, poikaseni, ruususi ovat suloisia.
-- Meneekö täti hautajaisiin, koska tuossa riippuu seppele nauhoineen?
-- Seppo ja Sarri ovat antanet sen minulle syntymäpäivälahjaksi.
-- Erittäin sopiva kukkalaite, kun siinä on vielä omistusnauhatkin.
Puuttuu vain sanat: lepää rauhassa.
-- Nyt sinä pilkkaat, Ossi. Etkö tiedä, että taiteilijoilla on seinillä
seppeleitä? Minä olen nähnyt Kuvalehdessä monta sellaista kuvaa, sanoi
Sarri, jota alkoi harmittaa.
-- Tietysti, tämähän sopii mainiosti tilaisuuteen, sanoi Naimi-täti.
-- Jäätte kai nyt kaikki kotiin koko aamupäiväksi? Olen kutsunut tänne
ison ompeluseurani ja kaikki sukulaiseni.
-- Minä olen luvannut mennä Hannes Pälsin luo lukemaan historian
tenttiä huomiseksi. Muuten olisin tietysti jäänyt, sanoi Ossi, joka
kammoi naiskutsuja enemmän kuin tulirokkoa.
Pojat olivat toivoneet saavansa viettää lupapäivänsä lyömällä
pitkääpalloa toverien kanssa, mutta eivät näin äkkiä keksineet sopivaa
muotoa kieltäytymiselleen.
-- Te toiset olette ainakin kotona. Teillähän on lupapäivä, tulkaa
saliin noin kahden ajoissa. Risto voi soittaa vierailleni ja Seppo
lausua runoja, joita olette kirjoittaneet minulle, sanoi Naimi-täti.
Pojat menivät noloina huoneeseensa. Sarri tuhisi harmissaan:
-- Kittiä minä koko syntymäpäivästä. Osaa se Naimi-täti olla aika kiero.
-- Vai lausua runoja! Hyi sentään! päivitteli Seppokin. Mennään
nyt ainakin vähäksi aikaa urheilemaan. Minä aion antautua
palloilija-uralle, kun olen likvidoinut koulun, uhkasi Seppo.
-- Mutta isä tahtoo sinusta lääkäriä.
-- Sitä minä voin pitää sivutoimena. -- Painutaan nyt urheilukentälle,
siellä ovat Janne ja Ristokin.
* * * * *
Kesken tavattoman jännittävän pelin sanoi Seppo:
-- Hei, Sarri, nyt on lähdettävä neljänkymmenen naisen seuraan
soittamaan ja runoja lausumaan.
-- Ooks vialla? kysyi Risto.
-- Totta se on, vahvisti Seppo ja kertoi asian laidan.
-- Eikö Naimi-täti anna teille kahvia ja kaakkua perästäpäin? kysyi
Janne.
-- Antaa niinkin, mutta mistä me saadaan kelvollinen este, jottei
tarvitsisi mennä. Eihän sovi loukata ihmisiä juuri kun he täyttävät
viisikymmentä vuotta.
-- Odottakaa vähän aikaa, me järjestämme Riston kanssa.
Janne vetäytyi syrjään keskustelemaan veljiensä kanssa. Seppo näki,
miten hän irroitti lehden pienestä taskuvihosta ja kirjoitti sille
jotain.
-- Nyt on este keksitty! Minä vien tämän lapun teille. Siinä on selitys
Naimi-tädille, seuratkaa te Ristoa. Sitten tavataan laivarannassa ja
lähdetään Korkeasaareen, sanoi Janne tultuaan toisten luo.
-- Etkö ole narrannut Naimi-tätiä? kysyi Seppo.
-- Jos teette niinkuin Risto käskee, niin kirjeessä seisoo vaan pelkkä
totuus. Se on kirjoitettu teidän nimessänne.
-- Onko se kohteliaasti kirjoitettu? kysyi Sarri levottomana.
-- Minä olen sivistynyt ihminen ja osaan kirjoittaa naisille, sanoi
Janne juosten tiehensä ja hyppäsi tasajalkaa maassa istuvan tytön yli.
-- Et sinä ainakaan näytä liikaa sivistyneeltä, huusi Sarri Jannen
jälkeen.
Risto vei pojat kivitaloon Yrjönkadulle. Hän soitti erästä neljännen
kerroksen ovikelloa ja kysyi palvelijalta:
-- Onko Arvissa kovakin kuume? Saako häntä nähdä?
-- Johan se on noussut tilaltaan ja syö tuolla ruokapöydän ääressä.
Risto pyysi toisia seuraamaan jäljessään ruokahuoneen ovelle antaen
heille merkin kulkea hiljaa ja puhumatta.
-- Katsokaa nyt, tuossa Arvi istuu. Nyt mennään yhtä varovasti pois,
palvelija on mennyt tiehensä, kuiskasi hän.
Sitten kaikki hiipivät eteiseen ja pois talosta.
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Seppo kadulla.
-- Se oli laillinen este.
-- Selitä, taikka -- -- --
-- Te olette käyneet katsomassa sairasta toveria ja samalla
pistäydytään Korkeasaareen.
Pojat nauroivat iloisina ja kiiruhtivat rantaan.
-- Minä luulen, että Naimi-täti ei paljoakaan välitä meidän
poissaolostamme, rauhoitti Seppo itseään.
Rannalla oli jo Janne odottamassa ja kertoi pojille:
-- Kun minä tulin teille, niin Naimi-täti tulikin juuri keittiöön.
Minä annoin kirjeen ja selitin, että te ette voineet tulla kotiin ja
että syy seisoo lapussa. Naimi-täti luuli, että teille oli tapahtunut
onnettomuus, mutta kun minä sanoin, että te olette hyvässä kunnossa,
niin hän antoi nämä meille.
Janne levitti paperipussin suuta näyttäen siellä olevia leivoksia,
vehnästä ja makeisia.
-- Lempi antoi kuivaa leipää eläimille, ja nyt meille tulee kiva
huvimatka, sanoi Janne lopuksi.
-- Oliko Naimi-täti vihreä kasvoiltaan? kysyi Seppo. Vihreä väri kuvasi
hänen mielestään suuttumusta.
-- Ei, vaan punainen, sanoi Janne.
-- Hyvä. Nyt laivaan! Kellä on rahaa, tulkoon mukaan!
Laiva vihelsi ja neljä onnellista ystävää meni viettämään vapaata,
aurinkoista aamupäivää talviunesta heräävän luonnon helmaan ja
nauttimaan eläimistä ja toistensa iloisesta seurasta.
Kun kaksoset illalla palasivat kotiin, löysivät he ruokahuoneen
pöydältä kirjeen, jonka Naimi-täti oli unohtanut sinne. Seppo luki sen
ääneen:
Kunnioitettu Naimi-täti Vesilä.
Pyydämme anteeksi, että meillä oli aikomus tulla kotiin, mutta
nyt me menemme katsomaan Arvia, joka on sairas ja luokkatoveri.
Sitäpaitsi me emme osaa esiintyä hienojen rouvien seurassa,
Sarri ottaa liikapaljon leipää ja Sepon sormet ovat mustat
hopeanitraatista. Eikä soitostakaan ole vahinkoa, kun Sarri
ei ole haaveellisella päällä, niin se soittaa väärin ja Seppo
ei lausu runoja äänenpainolla, vaan lukee nopeaan niinkuin se
pänttäisi läksyjä. Eikä se, joka täyttää viisikymmentä vuotta
välitä sellaisesta.
Kiitollisuudella:
_Seppo ja Sakari Uski_.
J.K. Me käväistään vähän Korkeasaarella, jos Arvi vaan on
terveempi. Janne pitää huolen, että kaikki käy reilusti.
-- Hyi, minkälainen kirje! Minkälaiset sormet sillä itsellään on!
Niissä on varmaan näytteitä koko kemiasta.
-- Janne ei voi sanoa, soitanko minä "Porilaisten marssia" vai
"Luostarin kelloja", ja sellainen arvostelee soittoa ja muuta!
-- Mutta meillä oli hurjan kiva aamupäivä.
-- Se oli sentähden, kun ensin olimme aamulla osoittaneet niin
kamalasti kiitollisuuttamme Naimi-tädille.
-- Hyvä omatunto, jaa, se on jotakin se!
XI.
VIIMEISET AJAT.
Toukokuu oli loppumaisillaan. Oli myöhäinen kevät, satoi paljon, ja
kylmät tuulet vinkuivat Helsingin kaduilla.
-- Varpuniemessä ei ole koskaan tällaista kevättä. Tämä lukuvuosi
ei lopu, ennenkuin se on tappanut meidän henkemme ja tehnyt ruumiit
kalpeiksi haamuiksi, valitti Sarri.
-- Et sinä juuri ole kuolevan näköinen ruumiiltasi, ja henkesi on
minusta kylliksi virkeä tähän taloon, sanoi Ossi.
-- Minä olen lukenut kaikki kirjat mitä olen voinut saada lainaksi ja
nyt minä olen "kirjallisesti sivistynyt", jota Lehtonen aina käski
ajamaan takaa, sanoi Seppo.
-- Luetko ollenkaan sivistäviä kirjoja? Minusta te luette vain
seikkailu- ja salapoliisijuttuja, sanoi Naimi-täti.
-- Entäs kemia ja kokeilukirjat? Ne antavat kamalasti ajatuksia. Olen
minä lukenut "Välskärin kertomukset", ja ne ovat niin sivistäviä, että
täytyy jättää väliin monta sivua pitkin matkaa, muuten se olisi liikaa,
sanoi Seppo.
-- Ja minä olen lukenut pitkän "elämäkerran". Tietää silloin, että on
ollut puute ajanvietosta, lisäsi Sarri.
-- Nyt alkaa lukukausi sentään loppua. Ensi viikolla on päättäjäiset
koululla. Etkö ole onnellinen, Ossi, kun olet kuitannut koko koulun?
-- Olenpa tietenkin iloinen, mutta ei meidän ylioppilaaksitulomme vedä
vertoja entisille, sanoi Ossi totisena.
-- Vieläkö sinua harmittaa nuo petosjutut? Voit olla ylpeä, että sinä
ja Hannes-toverisi ette ottaneet osaa koko juttuun, lohdutti Naimi-täti.
-- Minä olisin tahtonut olla ylpeä koko ylioppilasparvesta, sitä en nyt
voi. Sitäpaitsi on tämä pilvi synkentänyt koko kevään meiltä.
-- Älä nyt, Ossi! Meilläkin on välistä niin kova koti-ikävä, ettei
voi kunnollisesti hengittääkään. Samanlaiselta mahtaa tuntua Haltin
tädistä, kun sen ruumis on rutistettu pienempään alaan kuin mitä se
tarvitsisi. Täytyy ajatella jotain jännää, niin unohtaa ikävän, ainakin
sillä kertaa, sanoi Seppo.
-- Minulle se tulee varmasti takaisin laulutunnilla ja luonnontiedettä
päntätessä. Eilenkin, kun luin sammakoista, niin olin kuulevinani
Varpuniemen lääväntakaisen lammikon kurnaavan. -- Sarri joi äkkiä koko
lasillisen vettä pöydältä.
-- Onko teillä ollut niin kovin ikävä luonani, poika parat? kysyi
Naimi-täti vähän surullisen näköisenä.
-- Jos ei meillä olisi ollut Naimi-tätiä ja Ossia, niin me oltaisiin
karattu aikoja sitten pois täältä. Mutta ette usko minkälainen koti
meillä on!
Sepon silmät kiilsivät.
-- Oletteko nyt tehneet kaikki mitä teidän piti tehdä tänä vuonna?
-- Kyllähän monta asiaa on tullut vähän pöhnästi suoritetuksi, mutta
pahemminkin olisi voinut käydä.
-- Yksi kiitollisuus on sentään jäänyt näyttämättä, sanoi Sarri.
-- Niin on. Eräälle naiselle, joka kerran auttoi pulasta ja kerran
vei konserttiin ja kerran lähti Suomenlinnaa näyttämään ja selitti
isänmaanrakkautta ja historiaa, niin että Sarri päätti kääntyä
sotilasuralle, jos hänestä ei tule orkesterilaista.
-- Ossi, mitenkä sellaiselle naiselle, joka on postissa ja joka ei
välitä elokuvista eikä lakritsista, on näytettävä kiitollisuutta? kysyi
Sarri.
-- Kenestä puhutte, pojat? kysyi Naimi-täti.
-- Silja Sylvia Letalasta.
-- Voisittehan lähettää hänelle kukkakorin, sanoi Ossi.
-- Emmekö voisi kutsua häntä Fazeriin? kysyi Seppo.
-- Se sopii mainiosti! Lähentäkää hänelle kohtelias kirjekortti ja
pyytäkää häntä saapumaan johonkin aikaan sinne. Sitten voitte ojentaa
hänelle kimpun kieloja tai hajuherneitä. Ehdottaisin kuitenkin, ettette
antaisi hautajaisseppelettä sinivalkoisin nauhoin, sanoi Ossi totisen
näköisenä.
-- Sellainen sopii vain syntymäpäivinä ja erikoisen suurina juhlina,
sanoi Naimi-täti nopeasti nähdessään miten kaksoset synkkenivät.
-- Tule, Seppo, mennään kirjoittamaan Silja Sylvia Letalalle. Hän
on hienotunteinen ihminen eikä loukkaa ketään ihmistä. Hän ei luule
olevansa kaunis ja klassillinen eikä halveksi poikia, jotka eivät vielä
ole ylioppilaskokelaita, sanoi Sarri tavattoman arvokkaasti.
-- Älkää nyt suuttuko! Minähän laskin vain vähän leikkiä. Pyydän
nöyrimmästi anteeksi, sanoi Ossi herttaisesti.
-- Tarkoititko, että meidän todellakin pitäisi antaa kieloja neiti
Letalalle? kysyi Seppo, joka alkoi leppyä.
-- Tietysti, niitä tai muita kukkia.
-- Mutta kun hän ei ole enää nuori?
-- Sitä enemmän hän ihastuu, kun ei ole tottunut tällaiseen
kohteliaisuuteen miesten puolelta.
Seppo kirjoitti kortin pitkän mietiskelyn jälkeen:
Pyydetään saapumaan Fazeriin ensi lauantaina kello 6. Olisi jerin
mukavaa jos olisi halua, mutta jos ei, niin ei ja silloin voi
jäädä pois. Mutta me tahtoisimme näyttää kiitollisuutta, monesta
seikasta, jotka ovat muistossa, mutta ei mahdu tähän korttiin. Me
seisomme ovella ja väijymme ettei pääse ohi.
Kunnioittaen _Seppo Uski_.
Kunnioittaen _Sakari Uski_.
Viimeisen rivin kirjoitti Sakari itse.
Seuraavina päivinä pojat neuvottelivat ahkerasti. Kesti kauan ennenkuin
he tulivat yksimielisiksi siitä, mitä tarjottaisiin, kuka ojentaisi
kukat ja minkälaisia ostettaisiin. Laskettiin tarkasti paljonko oli
varaa uhrata kutsuihin, ja Sarri kävi edeltäpäin Fazerissa kysymässä
hintoja.
-- Ossi sanoo, että on maksettava juomarahoja tarjoilijattarelle.
Ehkäpä markka riittäisi? arveli Sarri.
-- Annetaan kolme markkaa, yksi mieheen. Voisihan häneltä kysyä, ehkäpä
hän ei huolikaan juomarahoista? sanoi Seppo.
-- Ei sitä voi tehdä, täytyy vain jättää pöydälle, on Ossi sanonut.
* * * * *
Lauantaina pojat odottivat jo puoli kuudelta Fazerin edustalla. He
olivat varanneet pöydän ikkunan vierestä ja tilanneet ennen päättämänsä
syötävät sinne. Risto ja Janne istuivat pöydän ääressä pitämässä
paikkoja. He olivat vain apujoukkona, jonka piti poistua oikean
vieraan saapuessa. Palkaksi tästä palveluksesta heille oli annettu
lakritsipiippu mieheen.
Kun neiti Letala saapui, tervehtivät pojat häntä kumartaen melkein
maahan saakka, minkä jälkeen Seppo ojensi hänelle kimpun kahisevia
eternellejä eli ikuisuuskukkia. He pysyivät uskollisina periaatteilleen
ostaa kestäviä kukkia, kun kerran maksoi niistä rahaa. Varpuniemessä ei
ostettu irtonaisia kukkia, niitä viljeltiin itse. Neiti kiitti mennen
sisään poikien näyttäessä tietä. Seppo heilutti nenäliinaansa. Se oli
sovittu merkki, Jannen ja Riston tuli silloin hävitä.
-- Mennään tuohon viereiseen pöytään, siitä voimme nähdä, mitenkä Uskin
pojat rystäävät herroina, ehdotti Janne.
-- Otetaan tästä pari leivosta mukaan, niille jää kuitenkin yksi
mieheen, mehän voimme maksaa, jos ne ilkeävät vaatia sitä, sanoi Risto
seuratessaan kiireesti Jannea viereiseen pöytään.
-- Tässä on meillä pöytä varattuna, täti on hyvä ja istuu.
Pöydällä oli kahvia kolmelle hengelle, leivoksia, yksi annos jäätelöä
ja yksi mehulasi.
-- Mitä ihmettä te nyt olette hommanneet näin hienot kutsut? Olisi
vähempikin riittänyt, hymyili neiti.
-- Ennemmin liian paljon kuin liian vähän, sanoi Seppo.
-- Meistä täti on ollut hurjan ystävällinen meille ja herättänyt meissä
jaloja tunteita, aloitti Sarri puheen.
-- Mitä tunteita minä olen herättänyt? kysyi täti huvittuneen näköisenä.
-- Isänmaallisia tunteita -- siellä Suomenlinnassa. Sitä varten me
päätimme olla kiitollisia.
-- Ja me autoimme, kuului Riston ääni viereisestä pöydästä.
Sarri kääntyi äkkiä ympäri ja sanoi:
-- Vieläkö te olette täällä? Menkää heti tiehenne, niinhän oli sopimus.
-- Eihän me olla teidän pöydässänne, sanoi Janne.
Sarri kääntyi taas neitiin päin alkaen kaataa kahvia.
-- Täti on hyvä ja juo kahvia. Mutta täällähän oli enemmän leivoksia,
missä ne ovat? kysyi hän hämmästyneenä.
-- Teillähän on siinä yksi mieheen, kuului Jannen ääni selän takaa.
-- Me otaksuimme, että liikaleivokset olivat meille, lisäsi Risto.
-- Ketä nuo pojat ovat? kysyi neiti.
-- Ovathan vain pari norssia, sanoi Sarri rauhallisesti, vaikka sisässä
kuohui kiukku. -- Onko siellä postissa ollut kiireet ajat?
-- Kyllä siellä työtä riittää.
-- Meidänkin tähden on tullut lisää tehtävää, kun me kirjoitamme niin
usein kotiin. Noin kerran viikossa.
-- Onko postitoimi kivampaa kuin esimerkiksi rouvana oleminen? koetti
Seppo kohteliaana isäntänä keskustella.
-- Joka rouvaks pääsee ja saa toisen itseänsä elättämään, ei se viitsi
postissa homehtua, sanoi Risto taas viereisestä pöydästä.
Seppo nousi ja meni Riston luo sanoen tälle:
-- Nyt menet pois, ainakin kilometrin päähän täältä, taikka et ole enää
huomenna Risto, eikä Janne ole Janne, jos ei hänkin seuraa sinua.
-- Mitäs me sitten ollaan?
-- Sitä en sano, mutta ei teillä ole halu silloin katsoa peiliin omia
ulkomuotojanne.
-- Kyllähän me mennään, kunhan vähän toinnutaan tästä. Minä olen niin
pelästynyt, etteivät jalat kanna vielä, sanoi Risto ovelasti.
-- No hyvä, annan teille aikaa viisi minuuttia, sanoi Seppo mennen
paikalleen.
-- Tässä on vähän jäätelöä ja mehua, tarjosi Sarri.
-- Ettekö te pidä siitä? kysyi neiti.
-- Kyllä muuten, muttei nyt.
-- Mitenkä niin?
-- On turhaa syödä niin paljon kerrallaan. Me tulimmekin tänne vain
syöttämään tätiä.
Janne ja Risto olivat nousseet paikoiltaan ja lähestyivät.
He asettuivat neiti Letalan selän taakse ja seisoivat siinä
liikkumattomina.
Sarri viittasi kädellään heitä poistumaan. Seppo pudisti päätään ja
rypisti otsaansa.
-- Minä tilaan myöskin teille jäätelöä, sanoi neiti.
-- Kiitoksia paljon, sanoi Seppo, -- mutta se on aivan turhaa.
-- Kiitoksia vain, kuului neidin selän takaa.
Neiti kääntyi äkkiä ympäri.
-- Mitä te täällä teette? kysyi hän.
-- Me ollaan Uskin poikien hyviä ystäviä, ja he pyysivät meitä tänne
auttamaan, mutta nyt he ovat unohtaneet meidät, sanoi Janne ja kumarsi
neidille.
-- No tulkaa tekin tänne istumaan, eiväthän Uskin pojat sitä paheksu,
sanoi neiti.
-- Tulkoot vain, mutisi Sarri, päättäen kuitata asian myöhemmin Jannen
ja Riston kanssa.
Neiti tilasi lisää jäätelöä jokaiselle ja puheli niin vilkkaasti, että
pilvet hajosivat ja täydellinen sopu vallitsi.
-- Oli hauska tutustua hyviin ystäviinne. Olen kuullut teistä ennenkin,
sanoi neiti.
-- Meillä on kaikki asiat yhteisiä Uskin poikien kanssa, kaikki me
jaetaan keskenämme, selitti Janne.
-- Siltä näyttää, sanoi Seppo ja katsoi tuimasti Janneen.
-- Monestakin pulasta me ollaan autettu heitä, kun he ovat
tottumattomia elämään kaupungissa ja käyttäytymään hienosti, jatkoi
Janne katsoen lempeästi Seppoa.
-- Niin, Janne on kasvatettu Ranskassa ja oppinut ulkomaalaisen
esiintymisen. Etenkin kädet ovat maailmanmiehen, sanoi Sarri
ivallisesti.
-- Kädet ovat kemistin kädet, puolustautui Janne kätkien ne pöydän alle.
-- Kertokaa, nyt koulusta ja muista tovereistanne, johdatteli neiti
keskustelun rauhallisemmalle alueelle.
Pojat innostuivat heti kertomaan luokkatapahtumista, opettajista ja
tovereista. Neiti oli kiitollinen kuulija ja nauroi sydämellisesti
poikien kanssa. Vihdoin tuli aika lähteä. Pojat olivat maksaneet kaikki
ennakolta paitsi lisäannokset jäätelöä. Neiti maksoikin nämä, joten
pojat pääsivät huolehtimasta isosta lisämaksusta.
-- Kiitoksia nyt, pojat, herttaisista kutsuistanne. Kirjoittakaa
minulle joskus kesälomalla, pyysi neiti erotessa.
-- Tädin pitäisi nähdä Varpuniemi, sellaista paikkaa ei ole maan päällä.
-- Minulla on niin lyhyt loma, etten ehdi käydä muualla kuin sisareni
luona Kotkan tienoilla. Hyvästi nyt, poikaseni. Syksyllä tapaamme taas
toisemme.
-- Hyvästi, hyvästi.
-- Prätskis, sanoi Risto, mutta vaikeni, kun Sarri työnsi häntä kylkeen
sanoen:
-- Käyttäydy nyt ihmisiksi.
Kun neiti oli mennyt, sanoi Seppo:
-- Eikö ollut sellainen sopimus, että teidän piti mennä pois? Jos me
oltais tarvittu seuraa sille tädille, niin Naimi-täti olisi sopinut
siihen toimeen ettekä te.
-- Etkö nähnyt, että hän välttämättä tahtoi meitä mukaansa? kysyi Risto.
-- Ja oli hyvillään, kun tutustui meihin, lisäsi Janne.
-- Tulkaa nyt meille kumpainenkin, sanoi Seppo.
-- Ei ole aikaa. Ystävyystoimi on päättynyt, me lähdetään nyt
tyytyväisinä kotiin.
-- Nyt on lauantai-ilta, tulkaa meille, vaikka lyhyeksi aikaa.
-- Lauantai on jälki-istuntopäivä, sanoi Risto.
-- Kylpy odottaa kotona, sanoi Janne.
-- Tulkaa meille, saatte sielläkin kylvyn, pyysi Sarri itsepäisesti.
-- Olemme jo liian suuressa kiitollisuuden velassa teille, nauroi Janne
alkaen juosta kotiin päin, Risto kintereillään.
-- Olisi ne pitänyt saada meille jälki-istuntoon ja pehmittävään
selkäkylpyyn, mumisi Seppo.
-- Olivat nekin auttajia! virkkoi Sarri keikauttaen päätään.
* * * * *
Seuraava aika oli työn ja kokeitten jännittävää aikaa. Kaksoset olivat
tavattoman ahkeria, ja Ossi tentti viimeistä ainettaan.
Tutkintopäivänä oli koko talo Normaalilyseolla. Ossin vanhemmat olivat
saapuneet ja seisoivat Naimi-tädin vieressä. Lempikin oli tullut mukaan
ja etempänä seisoi Verna Airo. Kaikilla oli ruusuja käsissään.
Pojat olivat juhlallisella mielellä. He olivat ensi kertaa
päättäjäisissä. Kun uudet ylioppilaat rehtorin puheen jälkeen painoivat
lakit päähänsä, kuiskasi Seppo Sarrille:
-- Minä luen ylioppilaaksi, vaikka aivot pakahtuisivat.
-- Suvaitse, että veljesi tekee samoin, vastasi Sarri yhtä hiljaa.
Sillä aikaa kun ylioppilaita kukitettiin ja onniteltiin, olivat toiset
luokat kukin huoneessaan odottaen todistuksiaan.
-- Elimet riehuvat ruumiissa, mikähän minua vaivaa? kysyi Seppo.
-- Olisi pitänyt lukea enemmän ja lyödä pitkääpalloa vain lupapäivinä,
oli Sarrin myöhäinen katumuspuhe.
-- Jotain merkillistä minunkin rintani ja vatsani välillä on. Olenkohan
minä unissani niellyt elävän hiiren?
-- Kuulkaa noita, sanoi Janne. -- Ne eivät tiedä mitään
"horror-todistuksesta".
-- Mitä se on? kysyi Seppo.
-- Se on kauhu, joka valtaa pojat juuri ennen todistusten jakoa. Minun
elimeni ovat monet kerrat hyppineet kurkkua kohti. Välistä tuntuu kuin
putoisi ilman läpi kuiluun, ja toisen kerran kuin ilma pumputtaisiin
pois keuhkoista, selitti Janne.
-- Niin, se on totta. Joulutodistuksia saadessa tunsin jo samaa, sanoi
Sarri.
-- Tuolla tulee opettaja, olkaa vaiti.
Pojat siirrettiin kumpikin luokalta ilman ehtoja, mutta Sepolla oli
koko lailla paremmat arvosanat lukuaineissa kuin Sarrilla.
-- Kittiä minä siitä, minulla on taas muita ominaisuuksia, sanoi Sarri
hiukan nolona. -- Ole sinä minun puolestani vaikka kuinka viisas.
-- Keskiarvo meillä on melkein sama, lohdutti Seppo.
-- Harmillista vain, että isä ja äiti välittävät paljon enemmän
matikasta kuin voimistelusta, ja saksan arvosanasta keskustellaan
kamalasti eikä hoksata, että laulussa on 9.