tarkata mitä muut tekevät. Paitsi teatterissa tai leffassa, ajatteli
Sarri itsekseen.
Pojat istuivat paikoillaan luokkahuoneessa. Tunti ei ottanut
loppuakseen, ja esillä oleva aihe oli tavattoman vähän mielenkiintoinen.
Kunpa vaan tapahtuisi jotain muuta, kuin tavallisia luokkatapahtumia,
toivoi Seppokin.
Pojat eivät aavistaneet, että portaissa lähestyi yllätys, josta he
eivät juuri olisi välittäneet.
Ovi avautui ja sisään tuli vanhanpuoleinen maalaisukko karvalakki
kourassa.
-- Mahtaaks tää olla norssikoulu? kysyi hän kumartaen.
-- Tämä on Normaalilyseo, vastasi opettaja.
-- Neet meirän kaksoset sanoi sitä norssiks. Mahtaaks neet oli tääl?
-- Nyt on lukutunti eikä luokkaa saa häiritä. Onko teillä tärkeää asiaa
ja ketä haette?
-- Mää lährin hakeen niit tohtorin kaksosii, ihmiset viisai tän vaan,
kun mää kysyin.
Seppo ja Sarri olivat kauhukseen tunteneet Jeren. Muissa olosuhteissa
he olisivat tulleet hyvinkin iloisiksi tavatessaan ystävänsä, mutta nyt
ei heillä ollut halua tunnustaa koko tuttavuutta.
-- On täällä yhdet kaksoset. Uskin pojat, tunnetteko tämän miehen?
kysyi opettaja.
-- Kyllä me maalla tunnettiin hänet, sanoi Sarri.
-- Hän on meidän tallimiehemme, en minä ymmärrä, mitä hän täällä
koulussa tekee? sanoi Seppo.
-- Kun en mää muistan teirän kortteerii, niin mää lährin tän kattoon.
-- Poikien täytyy olla täällä vielä kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin
pääsevät kotiin, sanoi opettaja.
-- Sit mää orotan toi trampil. Mää lähren kun mää näjein et hee on
hyväs hoiros. -- Jere meni ulos pannen lakin päähänsä.
Sarri ja Seppo istuivat punaisina paikoillaan uskaltamatta katsoa
tovereitaan, joitten teki mieli nauraa.
* * * * *
Tunnin loputtua he hakivat Jereä, mutta häntä ei näkynyt käytävässä.
Vihdoin he näkivät miten Ville otti vauhtia, juoksi avoimesta ovesta
ulos ja hyppäsi jonkun yli. Pojat juoksivat ulos portaille, jonne
ehtivät parahiksi näkemään, miten Jere nousi alimmalta portaalta, jolla
oli istunut, tarttui Villeä niskasta kiinni, kantoi hänet pihan poikki,
nosti istumaan korkean halkopinon päälle ja sanoi:
-- Pirä suus, vasikka, kun sonni ammuu.
-- Auttakaa, minä putoan! Puut antavat perään, huusi Ville.
-- Niin käy, kun hyppää Varpuniemen tallimiehen yli, nauroi Sarri.
-- Tule heti auttamaan, koko pino voi luhistua, jos minä liikun, sanoi
Ville.
-- Tarraa kii korvastas, se on hyvä kärensija, ja pirä ittes hiljaa,
hiljaa se mailmaki pyörii, sanoi Jere kääntyen pois.
-- Tule nyt, Jere, mennään vikkelään pois täältä, kyllä Ville selviää
halkopinolta, sanoi Seppo.
-- Päivää ja terveisiä, sanoi Jere ojentaen kätensä pojille.
-- Mitä varten Jere tuli Helsinkiin? kysyi Sarri kotimatkalla.
-- Kun fleini ahristaa koipee, etten mää saa eres öiseen maattuu.
Pojat toivat Jeren kotiin, jossa Naimi-täti otti ystävällisesti
vastaan, tarjosi aamiaista ja kyseli kuulumisia.
-- Kyl mul on eväät fölis, mut kiitoksia vaan tästäkin.
Päivällisen jälkeen lähtivät pojat Jeren kanssa ulos.
-- On se teirän frouva tuhtin täköinen. Mutta kuinkas tee vaan ilman
hevosii pärjäätten? En mää vaa ilman rupeis näin suures paikas olemaa,
sanoi Jere.
-- Ei täällä ole hevosia monellakaan. Yhdellä vain meidänkin luokalla
-- sen isä on ajuri. Mutta mennäänkö nyt lääkäriin? kysyi Seppo.
-- Mää tahroisin nährä sen semmoisen Lönnruutin, kun on kotoisin sielt
meirän kyläkunnast. Mää kun olen Sammatist ja siel kertovatten, et neet
on reerannu sil Lönnruutil ittees näköisen kiven.
Pojat veivät Jeren Lönnrotin patsaalle.
-- Kyl on tarvinnu käsvoimii sen kiven kulettamiseen. Mahtaaks toi
vaimo ol sukkuu hänel, toi kun istuu tukka hajal tos trapuil ja veisaa
virsii?
-- Opettaja sanoi, että se on Lönnrotin runotar, joka on kuvattuna
tällä lailla, selitti Seppo.
-- Vai ol hänel semmottoinkin? Mää muistan et hän kuol vanhanpoikan.
-- Ei tämä ainakaan ollut hänen vaimonsa -- se on runotar, en minä osaa
sitä sen enempää selvitellä, sanoi Seppo.
-- En mää vaan semmosest ol kuul puhuttavankan Sammatis. Mahroi vissist
vanhuuren hulluuren semmosen ittelles hankkii.
-- Tietääkö Jere minä vuonna Lönnrot syntyi? kysyi Sarri johdattaakseen
puheen pois hankalasta runotar-kysymyksestä.
-- Se ol siihe aikaa kun sika laitto aitaa ja karvaiset märehti,
vastasi Jere, joka ei vähällä joutunut ymmälle. -- Lähretääs nyt
tohtooril, mahtaaks täs naapuris ol semmottii.
-- Samassa talossa, jossa Kalevi asuu tuolla Bulevardinkadulla, on
monta lääkäriä. Onkohan niissä eroa kenen valitsee? sanoi Sarri.
-- Kyl vaan neet on saman opin saaneet kaik, ovat vissiin yhtä
tyyreitäkin, sanoi Jere.
-- Tässä niitä on montakin, sanoi Seppo lukien nimiä oven pielessä
olevista tauluista.
-- Lährään alakertaan, kun en mää ol tottunu näit trappui ravaan,
päätti Jere.
Ovi oli auki ja kaikki kolme asettuivat odotushuoneeseen istumaan.
-- Ei se ota kuin yhden kerrallaan sisään. Mennään me Sepon kanssa
kotiin, Jere löytää kyllä sinne, kun se kerran on ollut siellä.
-- Tulkaas vaan föliin, niin saatten vastata kun se kysyy, päätti Jere.
-- Me selitetään kyllä Jeren taudit, niistähän me ollaan kuultu enemmän
kuin manskasta tai saksasta, sanoi Sarri.
Heidän odotettuaan jonkin aikaa tuli Jeren vuoro.
-- Yksi kerrallaan, sanoi valkoiseen liinatakkiin pukeutunut nainen
lääkärin ovelta.
-- Ei tässä olekaan kuin yksi potilas, tämä mies tässä, me ollaan
kulettajia ja selittäjiä, sanoi Sarri kumartaen.
-- No tulkaa sitten sisään kaikki. Onko tämä mies kuuro tai mykkä?
kysyi nainen.
-- En mää vaan -- -- -- alkoi Jere.
-- Tai onko hän? nainen naputti otsaansa.
Pojat purskahtivat nauramaan.
-- Jere on hurjan viisas, mutta hän on meidän tallimiehemme ja on
tottunut puhumaan enemmän hevosille ja eläinlääkärille, muttei
ihmistohtorille. Sentähden me tultiin mukaan.
-- Vai niin, no istukaa tuohon tuoliin, pankaa jalat alustalle,
nojatkaa päätä tähän laitokseen ja avatkaa suu, sanoi nainen.
Jere oli totellut nöyrästi, mutta suutaan hän ei avannut muuta kuin
sanoakseen:
-- Missäs se tohtoori itte on? En mää hänen piikaans tyyry.
-- Minä olen lääkäri, avatkaa vaan suunne, sanoi nainen.
-- Hah? sanoi Jere.
-- Minä olen lääkäri. Ettekö tiedä, että nykyään on paljon
naislääkäreitä.
Pojatkin olivat ymmällä.
-- Nyt käy pöhnästi, kuiskasi Seppo Sarrille. -- Ei Jere ikinä anna
naisen hoitaa jalkaansa.
-- Kyl mää sen tierän, mut en mää heittä usko, sanoi Jere varmasti.
-- No nyt saatte nähdä, että nainen tekee yhtä hyvän työn kuin mieskin.
Aukaiskaa suunne vaan, käski lääkäri kolmannen kerran.
-- Kyl on tohtooril tarkat silmät kun suun läpitte koipeen kattoo,
sanoi Jere ivallisesti.
-- Aukaise nyt suusi, Jere, kehoitti Seppo.
-- Oonks mää sit vanha koni, kun suuhun kattotaa? kysyi Jere
itsepäisesti.
-- Aukaise nyt, kuiskasi Sarri.
Jere aukaisi vihdoinkin ison suunsa ja lääkäri alkoi kaivaa hampaita
terävällä aseella sanoen:
-- Kylläpä teillä onkin hyvät hampaat näin vanhaksi mieheksi.
-- Kun on vanha pukki, niin on kova sarvi, sanoi Jere.
-- Tässä teillä on yksi huono hammas, joka on otettava pois, sanoi
lääkäri.
-- Kyll neet hampaat jyrsii sen aikaa, kun vatta ruokans sulattaa. Kun
tee vaan parannatten sen fleinin koivest, niin mää maksan rahan.
-- Minä otan hampaan pois, muihin ruumiin osiin minä en kajoa.
-- Me osuttiinkin väärään paikkaan, tämähän on hammaslääkäri, kuiskasi
Sarri Sepolle.
-- Painutaan vek, sanoi Seppo yhtä hiljaa.
-- Tommottil nyrkeil ei aikuisen miehen hammas irti lähre, sanoi Jere.
-- Sepä nähdään hyvin pian.
-- No koetas vaan, siit ei tu mitää sano hevone, kun hiiri korvaan
pyrki.
Jere aukaisi suunsa ja lääkäri kuoletti ikenen ja veti hetken perästä
taitavasti pois huonon hampaan.
-- Tässä on hammas, sanoi lääkäri näyttäen sitä pihtien välissä, -- ja
huono olikin, ei sitä kannata surra.
-- Minä en ole nähnyt Jereä noin mölhän näköisenä ennen, sanoi Sarri.
-- Siin ol fusku, sanoi Jere, kun toipui hämmästyksestään.
-- Eikö tämä ole pakottanut kauankin? kysyi lääkäri nauraen. -- Nyt
voitte nukkua yöt rauhassa.
-- On siit ollu suur risti ja vaeva. Kiitoksii vaan. Etteks tee nyt
reerais sit koipee? Jere alkoi uskoa, että nyt tulee apu joka asiaan.
-- Minä olen hammaslääkäri enkä mitään muuta.
-- Tällä pojalla on reikä hampaassa. Sitä me tulimmekin paikkauttamaan,
sanoi Sarri ja työnsi Sepon eteenpäin.
-- Eipäs tultukaan, vastusti Seppo, joka ei ollut uskaltanut mennä
hammaslääkäriin, vaikka kaikki kehoittivat.
-- Minä päätin sen heti, kun huomasin, missä olimme, sanoi Sarri.
-- No istuhan sitten tähän tuoliin, käski lääkäri, eikä Seppo iljennyt
vastustella.
Lääkäri porasi ja paikkasi, Seppo valitti välillä ja Jere lohdutti:
-- "Äläs rillitä, ota ennen porokello" ja "aika hiirellä haukotella,
kun on puoleks kissan suussa". "Voi sattuu ommaan nilkkaan, kun kaivaa
kuoppaa toiselle, vaikkon malka omas silmäs."
-- Nyt olet valmis ja hampaat kunnossa, sanoi lääkäri.
-- Kiitoksia paljon, sanoi Seppo kumartaen. -- Mutta missä Sarri on?
-- Se sanoi hyppääväns kotiis rahoi hakeen, sanoi Jere. -- Mut kyl
määkin maksan, kun, hintans kuulee.
-- Tämä maksaa kaksisataa markkaa yhteensä, sanoi lääkäri.
-- Sit sikaa vingutetaan, jok airan raos tavataan. Kyl maar siit tulee
mahrotoin tuntipalkka naisihmisen työks. Mut mää maksan, täs on raha,
tän Seponkin erest, se saa sen sit ehtool maksaa takasin, sanoi Jere
ojentaen setelin lääkärille.
-- Kiitoksia ja hyvästi, sanoi Seppo.
Molemmat olivat jo ovella, kun Jere vielä kääntyi takaisin.
-- Mää en kerkeis men uurel tohtooril sen fleinin tähren, mää täs
meinain -- -- --.
-- Hyvästi nyt, minä olen tehnyt minkä voin, en minä enempää tee, sanoi
lääkäri, jonka kärsivällisyys alkoi loppua.
Seppo veti Jeren mukaansa kadulle. Siellä he tapasivat Sarrin, joka oli
juossut koko matkan.
Jerelle maksettiin velka ja mentiin istumaan kirkkopuiston penkille.
-- Ihme kummal ajaa, sanoi Jere. -- Kun ei ruumis tuntennukkaa, vaikka
hammas ikenist suljus. On niist naisist muukskin kun kuppareiks ja
saunapiijoiks.
-- Jere taitaa jo leppyä koko naissuvulle? kysyi Seppo.
-- Saa orottaa sit lauvantait jok on ennen perjantait. Naisväkee ei
pirä -- -- -- alkoi Jere, mutta Sarri, joka tiesi, että nyt tulee pitkä
juttu, keskeytti:
-- Mennään automaattiin juomaan kahvia niin Jere saa nähdä senkin.
-- Mahtaaks vaan men kaffeeta sin hampaan vanhaan plassiin?
-- Hampaan reikä on jo täynnä törkyä, lihaa ja muuta, ei kahvi sitä
haittaa, mennään nyt vaan.
Automaatissa oli Jerellä paljon katsomista. Pojat selittivät ja
näyttivät, miten oli ostettava.
-- Täytyyköhän meidän nyt lähteä toiseen lääkäriin Jeren jalan takia?
tuumi Seppo.
-- Eiköhän Jannen eliksiiri sopisi siihenkin? sanoi Sarri.
-- Hah? kysyi Jere.
-- Meillä on toveri, joka valmistaa hurjan hyvää lääkettä, sitä saa
ilmaiseksi ja monta eläintä ja ihmistä se on parantanut, selitti Sarri.
-- Kun tee sen vaan saatten ennen yhreksää aamusel nin mää jätän
tohtoorin reisun tykkänäs. Sit mää voin käyttää ehtoon toiseen
meininkiin.
-- Mikä se sitten on?
-- Mää tahron nährä sen valkuisen kenraalin.
-- Seppo, kuulitko? Jere tahtoo nähdä Mannerheimin. Mene ja soita
hänelle, että Varpuniemen kaksoset ja tallirenki tulevat häntä
katsomaan, ilkkui Sarri.
-- Mää olen teirän kans vehtannu pikkuisist asti ja nyt tee saatten
näyttää minul sen valkuisen -- -- --.
-- Kamalaa! Mitä me nyt tehdään, kun Jere sai tuon päähänsä? Se ei
sitten ikinä luovu siitä, päivitteli Seppo, joka tunsi Jeren.
-- Muutoin en mä lähre kotiin, vakuutti Jere itsepäisesti.
-- Kun olisi jokin paraati, niin voisi se onnistua, mutta muuten en
minä ainakaan keksi mitään keinoa, sanoi Seppo.
-- Etkö tahtoisi nähdä tivolia Messuhallin luona, Jere? Mennään Töölön
museoon tai hautausmaalle, siellä on jerin paljon katseltavaa, koetti
Sarri houkutella.
-- Kun mää tahron nährä sen valkuisen -- -- --
-- Mennään "Edisoniin", siellä näytetään ilmasotaa.
-- Mää tahron vaan -- -- --
-- Hei, huudahti Sarri, -- Kinopalatsissa näytetään juuri nyt isoa
paraatia, ja siellä näkyy Mannerheim. Sitten siellä on "Ilmailijan
morsian" ja lopuksi "Mieltäkiinnittäviä tunturikuvia Norjasta", mutta
sen voi arvata miten mieltäkiinnittäviä ne ovat.
-- Jere voi tykätä niistäkin. Kuka kertoi sinulle tästä? kysyi Seppo.
-- Viljo oli ollut siellä juuri eilen ja hän kertoi, että ilmailija
hyppää lentokoneesta junan katolle ja se on kamalan jännää.
-- Mää tahron -- -- -- alkoi Jere entiseen tapaansa.
-- Saat nährä sen valkuisen, tule nyt vaan. Mutta se maksaa
kolmekymmentäviisi markkaa, sanoi Sarri.
-- Kyl maar semmottii miehii rahan erest näytetään? sanoi Jere. -- Kyl
mää maksan enemmänkin.
-- Elokuviin me lähdetään. Onko Jere ollut ennen sellaisissa?
-- En o muut kun koptikko kuvis.
-- Skioptikonkuvat eivät liiku. Mennään nyt pian, kehoitti Seppo.
Tultiin juuri ohjelman alkaessa Kinopalatsiin. Jere ihmetteli ja
kyseli yhtämittaa, kun kuvat alkoivat liikkua. Jännittävä juoni ja
lentokoneet, jotka lensivät pilvissä ja putosivat mereen, ja ilmailijan
hengenvaaralliset seikkailut tenhosivat hänet kokonaan.
-- Katso nyt vaan kuvia. Miksi Jere vilkuilee vähänväliä ovelle päin?
kysyi Seppo.
-- Mää pirän vaaria, ettei se pääse näkemät sisään.
-- Kuka?
-- No se valkuinen ken -- -- --
-- Eteen se tulee eikä ovesta, nauroi Seppo.
-- Viisaas mul sit kun se tulee.
-- Kyllä minä sanon.
Sitten lentäjä vihittiin, ja paraatikuva alkoi.
-- Katso nyt tuota, joka ratsastaa suuren valkoisen hevosen selässä, se
on juuri Mannerheim.
Jere nousi seisomaan ja kumarsi syvään.
-- On neet helsinkiläiset kolloja, kun eivätten osaa tervehtii
semmottist miestä. Katost vaan, nöyrästi se tervehtii joka puoleen. Saa
pyöriä kun kissa tervas.
Jere oli innoissaan, unohti koko ympäristön ja puhui ääneen.
-- Älä niin kovaa puhu, Jere, varoitti Seppo.
-- Komee on, kyl voi nährä et se mies oli mukan, kun miehet veittiäns
hivoi, jatkoi Jere huomautuksiaan.
Kun ohjelma loppui hän ehdotti, että katsottaisiin vielä kerran koko
näytös alusta loppuun.
-- Meillä on vielä koulutehtäviä tänä iltana, sanoi Seppo. -- Mennään
nyt vaan kotiin.
Toiset lähtivät vastahakoisesti pois. Kun tultiin ulos, tahtoi Jere
kääntyä takaisin kiittämään kassaneitiä hauskasta illasta, mutta pojat
estivät.
-- Onko Jere käynyt ennen Helsingissä? kysyi Sarri, jonka mielestä Jere
oli omituinen kaupungissa.
-- Kyl mää hiljakkoin tääl kävin, se ol saman vuon kun tohtoori najei,
ja mää tulin trenkiks Varpuniemeen.
-- Siitähän on kaksikymmentäviisi vuotta, koska isä vietti hopeahäitään
viime kesänä.
-- Taitaa niin vaan olla. Kyl tää kaupunki on nyt toises reeras kuin
silloin.
-- Vieläkö me näytetään Jerelle muuta täällä? kysyi Seppo.
-- Kun ei kävis henken pääl nin mää tahoisin ajaa tuol junal kun käy
ilman lokomottii.
-- Ajetaan vaan kerran Kaivopuiston ympäri, ei siinä ole mitään vaaraa.
Pojat asettivat Jeren istumaan raitiovaunun etuosaan, niin että hän
näki miten kuljettaja toimi. Seppo selitti, kuinka sähkö kulki, ja
Sarri kertoi nähtävyyksistä pitkin matkaa. Jereä huvittivat sataman
laivat, Amanda torilla, kirkot ja kaikki muukin.
Sitten pojat saattoivat Jeren hänen asuntoonsa erään entisen
karjalohjalaisen luo.
-- Onko Jerellä nyt ollut hauska päivä? kysyi Sarri.
-- Kiitoksii vaan teille, kyl mää oon saanu enemmä kun yhren osal
oikeen tuliskan. Huomen mää lähren takaisin, kun tee vaan aamul tuotten
neet tropit fleinil.
-- Me tuomme ne varmasti huomen aamuna koulumatkalla, lupasi Seppo.
-- Hyvästi sit vaan.
-- Prätskis, prätskis, sanoivat pojat.
* * * * *
Illalla täytyi poikien valvoa tavallista myöhempään, kun läksyt olivat
lukematta, mutta Ossin avulla he selvisivät kuitenkin verrattain pian.
-- Jere on ihan toisenlainen täällä kuin Varpuniemessä, sanoi Sarri
riisuutuessaan. -- Minä luulin jo, että se hammaslääkäri suuttuisi
hänelle.
-- Mitä varten sinä pakotit minut paikkauttamaan hampaani vastoin
omaa tahtoani? Se oli mölhästi tehty, sanoi Seppo, jota tämä asia oli
harmittanut koko ajan.
-- Kun minun sydämeni kärsii öillä, kun sinä olet tuskassa ja vaivassa.
Minä en voi sietää, että lähimmäiseni kärsii, sanoi Sarri jäljitellen
Naimi-tädin puhetapaa.
-- Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, sanoo Jere. -- Etkös sinä
sitten kärsinyt, kun tohtori porasi minun hammashermojani?
-- En, kun minä juoksin kotiin hakemaan rahoja. Mutta minusta on turhaa
olla vihainen veljelle, joka järjestää niin, että hampaanpakotus lakkaa.
Seppo oli vaiti ja pojat sammuttivat sähkön kömpien sanattomina
vuoteilleen.
Sarri oli juuri nukkumaisillaan, kun Seppo sanoi:
-- Hyvä oli, että hammas paikattiin, eikä se järin koskenutkaan.
-- Saat anteeksi, koska anot, vastasi Sarri ja kääntyi toiselle
syrjälleen.
X.
MERKKIPÄIVÄ.
-- Olipa onni, että Naimi-tädin syntymäpäivä sattui lupapäiväksi,
muuten minun aivoni halkeisivat, jos täytyisi miettiä läksyjä, käydä
koulua ja "näyttää kiitollisuutta Naimi-tädille", kuten äiti on
käskenyt meitä tekemään, sanoi Sarri.
-- Naimi-täti laittoi meille niin kivat syntymäpäivät marraskuussa,
että pojat vieläkin puhuvat niistä, ja me saatiin monta ystävää,
kun tarjottiin niin paljon ja Ossi järjesti leikit ja lahjoja tuli
hurjasti, sanoi Seppo.
-- Kyllä minäkin olen kiitollinen, mutta aikaihmisille täytyy
näyttää sitä niin omituisella tavalla. Ne tahtovat esimerkiksi, että
perustetaan rahasto, jolle annetaan heidän nimensä.
-- Mitä tarkoitusta varten se olisi?
-- Vaikka potkupallojen hankkimista varten sokeille lapsille -- ei kuin
köyhille, äidittömille pojille.
-- Ei kukaan anna siihen rahaa. Keksi jotain muuta, josta vanhat
pitävät.
-- Kun olisi rahaa, niin ostaisi vaikka mitä. Lämpötyynyn tai
palosammutusruiskun tai kukkakorin.
-- Kukkia me kyllä voidaan ostaa. Torilla kuuluu olevan halpaa.
-- Aamulla täytyy herättää laululla. Minä soitan viulua ja toiset
laulavat.
-- Kutka toiset?
-- Janne, Risto, Esko ja kaikki ne, jotka olivat täällä meidän
syntymäpäivillämme. Janne laulaa ihan väärin, mutta hänellä on sen
puolesta hyvä ääni, että se kuuluu.
-- Silloin täytyy harjoitella.
-- Jeh, soitetaan ne kokoon. Risto voi opettaa, mennään heille, niin
Naimi-täti ei vainua mitään.
Pojat ottivat lakkinsa ja menivät. Janne ja Risto olivat heti valmiit
auttamaan. He saivat puolentunnin kuluessa kokoon neljä toveria lisää,
joille asia selitettiin.
-- Mitä me lauletaan? Seppo saa kirjoittaa Naimi-tädille omistetun
laulun, ehdotti Risto.
-- En ikinä, vastusteli Seppo.
-- Tai oikeammin pari laulua. Toisen voit saada kokoon, kun muutat
sanoja. Niin minä usein teen. Esimerkiksi: Sä kasvoit Naimi paksuinen,
isäsi talossa.
-- Otetaan vaan "Porilaisten marssi" ja "Arvon mekin ansaitsemme",
sanoi Seppo.
-- Meillä kirjotetaan runoja syntymäpäiviksi ja se on juhlallista,
sanoi Janne.
-- Tule, Sarri, niin minä autan sinua. Kyllä me pari laulua saadaan
kokoon, sanoi Risto.
-- Sama se, sanoi Sarri seuraten Ristoa toiseen huoneeseen, jossa alkoi
aivoja rasittava työ.
Janne huvitti sillä välin toisia poikia näyttämällä hauskoja
kemiallisia kokeita ja temppuja.
Oli kulunut pitkä aika, kun Sarri ja Risto vihdoinkin ilmestyivät
toisten luo.
-- Kamalan kauan te viivyittekin. Lukekaa nyt runot, sanoi Seppo, ja
Sarri luki:
Kaunis on nähdä kun joukkosi luona,
kahvia kaadat,
keittäen, leipoen vaan,
puolesta heimosikin.
Iloisin mielin viettään nouse
syntymäjuhlaas.
Riemuiten tätimme suo,
laulumme kaikua nyt.
Eespäin onnehen siis,
sä sankari kodin ja kyökin,
onnea toivomme vaan.
Sen voi laulaa "Ateenalaisten laulun" sävelellä.
Kaikki pojat kiittelivät yksimielisesti onnistunutta runoa.
-- Minusta sankarinimitys ei sovi Naimi-tädille, sanoi Seppo.
-- Ei tässä tarkoiteta sotasankaria. Sinä et ymmärrä runollisesta
kielestä hölynpölyä, sanoi Sarri.
-- Kuulkaa nyt toista runoa:
Mun tätin oli naimaton,
jo vanha, harmaakin,
viel viisikymmenvuotisna,
hän jaksoi halleihin.
Tiens aina kulki torille,
iloisin mielin osti vaan,
hän kalaa, lihaa, perunaa,
mun tätin armahin.
Arvatkaa mihin säveleen tämä sopii?
-- Ihanhan se on kuin "Sotilaspoika". Se on kiva tapa kirjoittaa
runoja. Kuka sinulle sellaista opetti, Risto? kysyi Esko.
-- Minä olen itse keksinyt sen. Tässä on vielä yksi runo, jonka minä
yksin kirjoitin, sanoi Risto.
-- Se on pöhnä runo, ei se kelpaa, sanoi Sarri.
-- Lue vaan, Risto, pyysi Viljo, ja Risto luki:
Oi, Naimi Vesilä,
tätimme pehmeä,
Seppomme, Sarrimme,
Sinulle uhroamme.
Terve, terve, terve sä Vesilä!
Minusta tässä runossa on rakkautta.
-- Sitä ei saa laulaa, eikä sen merkitystäkään kukaan ymmärrä. Nyt
aletaan harjoittaa, sanoi Seppo jyrkästi.
Risto ja Sarri johtivat vuoroin, ja laulu sujuikin hyvin, kun laulujen
sävelet olivat vanhoja tuttuja.
-- Miksi sinä kutsuit Olavin tänne mukaan, Janne, kun hän ei osaa
laulaa tuon paremmin? Onhan tarpeeksi, kun yksi joukossa vain mörisee
sanat, sanoi Sarri.
-- Kuka se mörisee? kysyi Janne uhkaavan näköisenä.
-- Kuta suurempi kemisti, siitä kehnompi laulaja, vastasi Sarri
ovelasti.
-- Olenko minä pyrkinyt laulamaan sinun, sinun -- -- -- Janne etsi
sopivaa sanaa.
-- Älä nyt suutu Janne, minuahan Sarri tarkoitti, koetti Seppo
rauhoittaa Jannea, joka oli räjähtämäisillään.
-- Minä menen pois, kerran vielä pyydätte minua polvillanne laulamaan
vanhoille tädeillenne, sanoi Olavi synkästi.
-- Nyt ette saa konstailla, Janne ja Olavi laulavat komeasti, vaikka
vähän toisella tavalla kuin muut. Kyllä täällä kaikki tarvitaan. Tulkaa
huomenna meille kello 8:lta ja ottakaa kynttilät mukaan, sanoi Seppo.
-- Mitä me kynttilöillä teemme?
-- Sytytetään ne, niin tulee soihtukulkue. Lukekaa sanat ulkoa. Vahinko
vain, ettei niissä ollut kiitollisuudesta sanaakaan, ja sitähän meidän
piti näyttää.
-- Selitetään sitten, että kaikki johtuu kiitollisuudesta, ehdotti
Sarri.
Pojat erosivat tyytyväisinä suuriin saavutuksiinsa. Pieni eripuraisuus
oli jo kokonaan unohdettu.
Kun Lempi tuli aamulla seitsemältä herättämään poikia, olivat nämä jo
pukeutuneet ja kiiruhtivat torille.
Sinne saavuttuaan he kulkivat kukkakauppiaan luota toisen luo. Mutta
kukat olivat hyvin kalliita, isollakin rahalla sai vain vähäpätöisen
kimpun.
-- Kuulehan, Seppo, kun kerran maksaa rahaa, niin pitäisi saada jotain
kestävää. Ostetaan paperiruusuja, tässä on kauniita. Ne ovat kiinni
seppeleessä, mutta ehkä ne irroittaisivat ne? sanoi Sarri.
-- Annetaan seppele, sehän on vielä komeampaa. Kun saataisiin vielä
nauhat niihin, niin kirjoitettaisiin jotakin kiitollisuudesta.
-- Kyllä minulla on sinivalkoista nauhaa. Viedäänkö seppele vanhan vai
nuoren ihmisen haudalle? kysyi myyjätär.
-- Viisikymmenvuotisen mehevän rouvan syntymäpäiville se on.
-- No, jokaisella on oma makunsa. Panenko nauhat mukaan?
Pojat ostivat havuista sidotun seppeleen, jossa oli vaaleanpunaisia
paperiruusuja, ja sinivalkoinen nauha sidottiin syrjään.
Kotona Seppo tekstasi taitavasti nauhoihin omistuskirjoitukset. Toiseen
tuli:
"Onnea viisikymmenvuotiaalle, jalolle naiselle" ja toiseen:
"Kiitollisuudella Seppo ja Sakari. Muistosi elää."
Mutta Sarri arvosteli kirjoitusta:
-- Pojat eivät sano ketään jaloksi. Ja siksi ja sen puoleen: "Muistosi
elää" on otettu hautapatsaasta.
-- Syntymäpäivinä sanotaan aikaihmisiä jaloksi. Olisi pitänyt panna
vielä laajasydäminen ja avarakatseinen, niinkuin rehtorille sanottiin
sen juhlissa, mutta eihän sitä ilkiä kaikkea panna. Ja "Muistosi elää"
on hyvä tempaus. Sinun runosikin muistuttavat liikaa paljon tuttuja
lauluja, kosti Seppo.
-- Kirjoita itse parempia. Minä luulen, että äiti olisi varmasti
tyytyväinen meihin. Naimi-täti on kylläkin jalo nainen, joka ei sanonut
mitään, vaikka pesukannu prätskäsi eilen, kun me vedettiin sormikoukkua.
-- Naiset tahtovat eri tavalla kärsiä. Virtasen setä sanoi että
viisikymmentä naista kärsisi mielellään hänen tähtensä, jos hän vain
huiskuttaisi kädellään.