lukee ja että kansa rakasti Sokratesta, koska hän oli hurjan puhelias.
Oppilaat itkivät, kun hän joi myrkkyä ja Sokrates sanoi että: "Tukkikaa
suunne, että minä saan kuolla rauhassa. Sitä varten minä tyyräsin
Xantipankin pois." Rouvaansa Sokrates ei vaikuttanut millään tavalla.
Rouva vaikutti sensijaan. Ja kun Sokrates kuoli hän sanoi että: "pyörii
se kuitenkin", sanoi Seppo.
-- Nyt se tyssäs. Galilei on sanonut nuo sanat, oikaisi Lauri.
-- Voi katti sentään. Suurmiesten sanoja on hankalaa panna oikeaan
paikkaan. Mutta nyt minä en halua pohtia mätiä kouluasioita.
-- Kunpa saisi jäädä ensi lukukaudeksi Varpuniemeen, huokasi Sarri.
-- Otetaan Lehtonen taas meitä opettamaan, niin saadaan jäädä tänne,
ehdotti Seppo.
-- Lehtonen ei tule enää tänne, ja muutenkin on säännöllinen koulu
terveellinen teille, sanoi isä.
-- Laittaisivat koulut vähän kodikkaammiksi, huokasi Sarri.
-- Luokan peräseinällä loimuaisi takkavalkea ja sen edessä matto, jolla
pojat istuisivat, ja opettaja polttelisi piippua keinutuolissa ja
kertoisi Amerikasta ja kyselisi Napoleonista, innostui Seppo.
-- Matikan opettaja kirjoittaisi hiilellä laskut takan rapatulle
pinnalle ja pojat söisivät vesipuoloja.
-- Reksi voisi maata mukavalla mattosohvalla, pitäisi puheita ja
heittäisi sohvatyynyn tai tulitikkulaatikon mälvien sällien päähän.
-- Kuinka olette yhtenä ainoana lukukautena alkaneet puhua noin
vallatonta koulupoikakieltä? kysyi äiti.
-- Se on juuri Helsingin sivistyneitten poikien suomea. Katupojat
puhuvat aivan toista, raakaa kieltä, selitti Sarri.
-- Aimon isä on korkea virkamies, salapoliisi ja laulaa mieskuorossa,
ja kuitenkin koko perhe puhuu hurjan mukavasti, juuri kuin koulupojat.
-- Nyt on aika käydä levolle, sillä huomenna pojat herätetään kello
kuusi aamulla, sanoi isä.
-- Minkätähden, sano isä, minkätähden? pyysi Sarri.
-- Ette nuku, jos kerron tänä iltana.
-- Minä arvaan, me pääsemme matkalle. Isä ottaa meidät toimituksille,
eikö niin? kysyi Seppo.
-- Osuit oikeaan. Lähden huomenna Nummenkylään tutkimaan ison navetan
lehmiä. Sarri ja Seppo saavat vuoroin ajaa. Menkää sanomaan Jerelle,
että hän huomenna valjastaa Hilppaan ja varustaa kauroja kylliksi.
-- Kiitos isä, se on kamalan kivaa.
-- Ei kukaan sovi niin hyvin ihmisisäksi kuin eläinlääkäri.
Pojat ryntäsivät onnellisina Jeren luo tupaan.
-- Arvaapas, Jere-pappa, minne me nyt päästään? kysyi Sarri.
-- Hevosia en mää vaan tahro öiseen aikaan reerata.
-- Ei me tänä iltana enää lähdetä minnekään, mutta huomenna kello kuusi.
-- Rauvikko on kehnos kenkäs ja Hilpast ei saara ottaa kuin
ankeleekissä asiassa.
-- Isä lähtee toimituksille, valjasta vaan, Jere, Hilpas.
-- Malviina lupai tulla huomen pohkei hieroon, en mää nyt joura ajoon.
-- Kyllä me ajetaan, ja isähän on mukana.
-- En mää tierä, jos tee osaatten.
-- Tietysti. Etkö tiedä, että jokainen Uski on kelpo kuski. Se on suvun
vanha oppi.
-- Mää täyryn kysyy tohtoorilt.
-- Isä lähetti meidät. Hyvästi nyt ja käske Marin herättää huomenna,
sanoi Sarri ja juoksi Sepon seuraamana omaan huoneeseensa.
-- Mää en toimituksian oo ennenkään rakentan naisen muiston pääl, eikä
se nytkän taira tulla tehryks.
-- Huomenna noustaan ennen kuin aurinko nousee ja sika aamulla röhkii,
sanoi Sarri.
* * * * *
Kello seitsemän hämärtävänä talviaamuna ajoi Varpuniemen tohtori
kaksosineen pitkin Lohjanjärven selkää. Pojat puhelivat ja nauroivat
kuin harakat, isä taas vastaili kärsivällisesti kysymyksiin.
-- Läikkyikö tämä Lohjanjärvi yli äyräittensä, kun muinaismaailman
eläimet pulikoivat tässä?
-- Jos tuo iso kallio toisella rannalla olisi magneetti, niin se
varmaan vetäisi tämän reen ja meidät kauheaa vauhtia yli järven, koska
kannakset ovat rautaa?
-- Milloin isästä oli hauskempaa, kun Saimuski syntyi vai kun Hilpas
syntyi?
-- Onko isä oikeissa naimisissa, kun ei ole anoppia, muuta kuin se
mummon komea hautapatsas?
Nummenkylässä kului aika nopeaan. Pojat seurasivat isää, olivat
mukana navetassa, tekivät uusia tuttavuuksia, söivät ja joivat kahvia
useammassa paikassa.
Osa seuraavaakin päivää kului, ennenkuin iltapäivällä lähdettiin
paluumatkalle.
-- Olen valvonut suuren osan viime yötä. Nyt minä nukun, istukaa te
kuskipukille, sanoi isä.
-- Saadaanko me ajaa mitä tietä vaan? kysyi Seppo.
-- Antakaa mennä hyvää vauhtia, kyllä Hilpas löytää tien.
Seppo ajoi ja Sakari viilteli piiskalla tienviereistä valkoista hankea.
-- Täältä ei ole pitkä matka Kesämäkeen, siellä Janne ja Risto elävät
partiolaiselämää isänsä kanssa, sanoi Seppo.
-- Mitäs jos -- -- -- sanoi Sarri.
-- Nopeammin me sinne saavutaan kuin kotiin.
-- Isäkin pääsisi pian levolle.
-- Tekisiköhän tuo Hilpas tenää? Koetetaan lystinvuoksi vaan. -- Seppo
veti ohjaksista, ja Hilpas kääntyi tottelevaisena.
-- Jos arvaat, mitä minä ajattelen, niin mennään Kesämäkeen, jos et,
niin ajetaan kotiin, sanoi Sarri.
-- Sinä ajattelet, että "on pöhnää, jos Seppo arvaa väärin".
-- Niin, kyllähän minä sitäkin ajattelin, mutta...
Seppo hoputti jo Hilpasta juoksuun. Pojat tunsivat hyvin tien, sillä
he olivat aivan pienestä ajelleet isänsä kanssa lähitienoot ristiin
rastiin.
-- Alkaa kuukin jo paistaa. Nyt ei eksytä tieltä, voimmehan kysyä
vastaantulijoilta varmuuden vuoksi, sanoi Sarri.
-- Tuolla metsikössä liikkuu varmaan mustia varjoja. Ammuhan Sarri
salonkikiväärillä, se on vällyjen alla.
-- En minä ammu. Isä voisi herätä ja käännyttää kotiin, eikä hän saisi
nähdä Kesämäkeä ja meidän ystäviämme. Mutta minä säikytän ne pois, jos
vaan ovat petoja eikä henkiä.
Sarri veti varovasti isän turkin taskusta sanomalehden, levitti
lehdet ja muodosti siitä soihdun tapaisen, käärön, jonka hän sitoi
piiskanpäähän. Sitten hän sytytti sen palamaan ja heilutti ilmassa.
Metsikössä oli yhtä hiljaista kuin ennenkin, mutta Hilpas pelästyi ja
alkoi juosta, niin että aidanseipäät sulivat yhteen.
Sarri heitti soihdun lumeen ja Seppo tiukensi ohjaksia niinpaljon kuin
jaksoi.
-- Älä vaan huuda, silloin me ollaan helisemässä, sanoi Sarri.
-- Kun vaan ei kukaan tulisi vastaan, niin tämä meno olisi lystiä.
Pönkitä isän päätä, jos voit, se heiluu pian irti.
-- Kumma, kun isä ei herää, mahtaa hän olla väsynyt. Kunhan vaan Hilpas
lakkaisi ravaamasta tällaista kyytiä ennen Haapkylän isoa mäkeä, muuten
reki hajoo. Heitetäänkö isä lumeen tuossa ylämäessä ja hypätään itse
perässä, ehdotti Seppo.
-- Ei ikinä, sen kultakello voisi särkyä jotain kiveä vastaan. Mutta
lennätetään minun takkini Hilppaan pään yli.
-- Nyt se alkaa väsyä, näetkö miten vauhti hiljenee. Olihan aika, sillä
minua alkoi peloittaa. Korvista huomaa, että sitä hävettää koko juttu.
-- Sinähän olet kuin Jere, joka luulee hevosista vaikka mitä.
-- Auttoi tämä sentään aika matkan eteenpäin. Hyvä edes, että tie oli
tasainen.
-- Me oltiin kuin kilpa-ajossa. Helsingissä ei tällaista saa kokea.
Parempi virsta vaaraa kuin vaaksa väärää, sanoi Seppo.
-- Oi kuinka kaunis on illan kuu ja heiluva Hilppaanhäntä, virkkoi
Sarri ja nauroi jo makeasti.
Haapkylän mäki laskettiin onnellisesti ja kuun valossa löytyi
Kesämäkeen vievä oikotie helposti.
-- Mitenkähän me suoriudutaan isästä? Voihan olla mahdollista, että hän
olisi tahtonut mennä suoraan kotiin, arveli Sarri.
-- Annetaan Jannen ja Riston selvittää asiat, ne ovat ovelia poikia.
Hilpas pysähtyi Kesämäen oven eteen.
-- Mitä nyt? kysyi isä unenpöpperössä.
-- Täällä on talo, jonka ikkunoista loistaa valo. Meillä on jano, me
menemme juomaan, sanoi Sarri.
-- Joutukaa pian, että ehdimme kotiin saunaan, sanoi isä ja torkahti
uudelleen.
Pojat menivät sisään. Eteiseen tultuaan he raottivat varovasti
valaistuun huoneeseen vievää ovea ja huusivat:
-- Prätskis, hei prätskis!
Vaikutus oli odotettu. Sisällä syntyi sanomaton melu.
-- Sarri ja Seppeli, kuinka te tulitte tänne?
-- Isä, katso, eikö ole hurjan jännää? Kaksoset ovat täällä!
Kaikki neljä poikaa huusivat ja nauroivat.
-- Ottakaa vaatteet yltänne ja selittäkää sitten tämä ihmeellinen
tapaus, kehoitti isä.
-- Ei vielä, sanoi Seppo, -- meillä on vielä jotakin tuolla reessä.
Tuodaan se sisään tänne.
-- Onko teillä koira mukana? kysyi Janne.
-- Tai evästä? lisäsi Risto.
-- Siellä on vain hyvin heikko mies, hän voi paleltua, jos jää yöksi
rekeen, sanoi Sarri.
-- Mennään heti noutamaan hänet tänne, sanoi isä levottomana. Minne hän
on menossa?
-- Sitä hän ei itsekään tiedä. Luultavasti hän tekee vastarintaa, mutta
siitä ei huoli välittää.
-- Eikö hän ole selväjärkinen? Poikaparat, ketä olette joutuneet
kuljettamaan?
-- Hän on kyllä kamalan viisas mies, etenkin navetassa ja tallissa,
sanoi Seppo kaksimielisesti. -- Mutta kyllä hän voi asettua
takajaloilleen, kun asiat käyvät vastoin hänen tahtoansa.
-- Se on varmaan hevonen, jonka pojat tahtovat tuoda sisään, arvasi
Risto.
-- Mies se on ja ihminen, vakuutti Sarri.
Isä lähti päättäväisenä ulos portaille poikien seuraamana.
Tohtori nukkui taas syvässä unessa.
-- Ottakaa, te pojat, jalkopäästä, minä kannan hartioista.
-- Sidotaan ensin kädet. Minä leikkasin pellinnyörit poikki, tässä on,
sanoi Risto.
-- Minä otin gramofonintorven mukaan, läimäyttäkää päähän, jos se tekee
vastarintaa, sanoi Janne.
-- Älä ihmeessä, sanoi Sarri pelästyneenä, ottaen torven Jannelta.
-- Mitä tämä merkitsee? Onko tapahtunut onnettomuus? kysyi tohtori,
joka heräsi ja ojentautui istuvaan asentoon.
-- Tarttukaa kiinni, sanoi Janne, ja kaikki alkoivat raahata tohtoria
reestä.
-- Nyt käy hullusti, sanoi Seppo.
-- Menkää tiehenne! Hullujen joukkoonko minä olen tullut? huusi tohtori
harmistuneena.
Mutta siinä ei auttanut mikään, sillä Risto oli kiertänyt pellinnyörit
jalkojen ympäri ja muut kantoivat ähkien tohtorin sisään.
Siellä hänet päästettiin siteistä ja päällysvaatteista.
-- Olkaa vain rauhallinen, miesparka, ei kukaan tee teille pahaa,
rauhoitti Jannen isä tohtoria.
-- Saan ensiksi esittää itseni, olen tohtori Uski. Minua kohdellaan
lievimmin sanoen omituisesti.
-- Mitä te rupesitte isää kantamaan, minä arvasin, ettei hän siitä
pidä, sanoi Sarri.
-- Isä, tässä on Janne ja Risto ja niitten isä. Eikö ole hauska
tutustua heihin? kysyi Seppo.
-- Missä me olemme? Ja mitä koirankuria te taas olette tehneet? --
Tohtori oli ankaran näköinen.
-- Me muistimme että Janne ja Risto olivat Kesämäessä isänsä kanssa, ja
tänne oli lyhyempi matka kuin Varpuniemeen. Sitten me päätimme lähteä
tänne. Isähän näkee mielellään toisia seutuja, selitti Sarri.
-- Siinä teitte aivan oikein, -- olette kaikki hyvin tervetulleita,
sanoi Jannen isä.
-- Miksette kysyneet minulta? kysyi tohtori.
-- Isä nukkui, ja muutkin asianhaarat viittasivat siihen, että oli
parasta tehdä nopea päätös eikä keskustella kauan asioista.
-- Nopeasti te olettekin ajaneet, sanoi tohtori katsellen kelloaan.
-- Hilpas oli kamalalla juoksupäällä, sanoi Sarri.
-- On jerin hyödyllistä, että meidän isät tulevat tutuiksi, eikö ole,
isä? kysyi Risto.
-- On tietystikin, vastasi tämä. -- Me olemme kiitollisia, kun saimme
vieraita. Istuutukaa nyt, hyvät ystävät. Olimme juuri aikeissa juoda
teetä.
Kului pitkä aika ennenkuin koko asia oli selvitetty. Tohtori lauhtui
vähitellen ja oli lopulta oikein tyytyväinen, kun kaikki istuivat
illallisen ja teen ääressä iloisesti puhellen. Hilpas oli myöskin
saanut yömajan ja kauroja syödäkseen.
Yöksi sijoittauduttiin parittain eri huoneisiin. Isät yhteen, Seppo ja
Janne toiseen, Sarri ja Risto kolmanteen huoneeseen.
Janne ja Seppo keskustelivat kemiasta.
-- Minä laitan kollodiumista ohuita ilmapalloja, mutta täytyy katsoa
ettei ole lähellä tulta, sanoi Janne.
-- Minä olen koettanut silkkikankaasta, sitä voi kastaa liuoksiin ja
niin saada aika sitkeän pallon. Mutta housuihin tuli kahdeksantoista
pientä reikää, sanoi Seppo.
-- Ymmärsikö sinun äitisi, että sellaista ei voi välttää? Äiti pitää
kehnoja housuja suuremmassa arvossa kuin parasta ilmapalloa. Naiset
ovat vajaakykyisiä kokeilujen alalla.
-- Minun äitini ymmärtää sellaisia tapahtumia paljon huonommin kuin
sinun.
-- Mitähän hän sitten teki? Janne kohottautui kyynärpäilleen.
-- Pöhnää vain. Kuulehan Sarria ja Ristoa, mitenkä he puhuvat
kamalasti, käänsi Seppo keskustelun muuanne.
-- Mitä sinun äitisi...?
Tyyny lensi Jannen niskaan.
Sarri makasi kaksinkertaisen sängyn yläosassa, Risto uutimien takana
alapuolella.
-- Sinulla on jerin hyvä isä, kun ei sen enempää torunut, vaikka te
toitte hänet väkisin tänne, tunnusti Risto.
-- Kyllä hän huomenna kotimatkalla puhuu, että me käyttäydyttiin, kuin
huonosti kasvatetut pojat. Mutta itsehän hän on kasvattanut meidät, ja
Jere.
-- Eikö teidän äiti kasvata?
-- Ei niin paljon, hän rakastaa enimmäkseen vain ja suree, kun me
ollaan pahoja. Nyt minun on uni.
-- Nukutko sinä noin vaan?
-- En.
-- En minäkään. Ole vaiti vähän aikaa.
Kuului hiljaista supatusta molempien sängyistä.
-- Ne rukoilevat, sanoi Seppo toisessa huoneessa Jannelle.
-- Minäkin olen uninen. Hyvää yötä ja ole vaiti.
Supatusta ja hiljaisuutta.
-- Maa-isät taitavat olla parempia kuin kaupunginisät, sanoi Sarri.
-- Kaupungin-isät ovat yhtä hyviä, ainakin ne, jotka lähtevät poikiensa
kanssa maalle joululomalle, sanoi Risto.
-- Oikein on. Hyvää yötä!
VII.
URHEILUA.
-- Kuules pyhä valaskala Suomen maan, Sua suojelemme..., lauloi Sarri
kello seitsemän aamulla.
-- Ole vaiti, minä tahdon nukkua koko lupapäivän, murisi Seppo.
-- Tule tänne ikkunan, luo, niin saat nähdä miten kamalan mainio
hiihtoilma nyt on.
-- Ratakatu sieltä näkyy ja Normaalilyseo ja Brobergin koulu, Egyptin
orjuus ja faraon joukot.
-- Farao nukkuu Pietarinkadulla, ja Israelin lapset lähtevät vapauteen
Mooseksen ja Aaronin johtamina. Sonnusta itsesi vikkelään.
Seppo oli jo puolivalmiina, sillä hänen uniset aivonsa muistivat, että
koko luokan piti lähteä hiihtoretkelle Oulunkylään, jossa luokkatoveri
Niilo Kallila asui.
On hanget korkeat, nietokset,
Ja lupa, lupa on meillä.
Sarri lauloi täyttä kurkkua, mutta viimeiset sanat tukehtuivat, sillä
Seppo painoi nopeasti pyyheliinan hänen suulleen.
-- Ole hiljaa kuin hiiri, muuten Naimi-täti herää ja mättää meidän
päällemme vaatteita niin, että olemme yhtä paksut kuin Haltin täti
luonnollisena, varoitti Seppo.
-- Tässä tuon teille lämpimät villapaidat ja omat pitkät harmaat
sukkani, kuului samassa Naimi-tädin lempeä ääni ovelta.
-- Meillä on lämpimät hiihtotakit, kyllä me tarkenemme, sanoi Seppo
katsoen Sarria, epätoivoinen ilme silmissä.
-- Tulin vain tarkastamaan, että olette todellakin hyvin varustettuja.
Tässä on voileipiä ja kovaksikeitettyjä munia.
-- Niilon luona saamme aamiaista ja kahvia, mutta kiitos tästäkin,
kyllä se on matkalla tarpeen, sanoi Sarri.
Kun pojat lähtivät, olivat he paksuja kuin pavut, vähemmällä he
eivät suoriutuneet hyväntahtoisesta Naimi-tädistä. He palasivat heti
keittiöön, riisuivat turhat vaatteet, piilottivat ne kaapin päälle ja
livistivät tiehensä.
Suurin osa luokkaa, Risto ja Janne ja muut, hiihteli pitkin
valkoista hankea. Varpuniemen kaksoset jättivät pian muut jälkeensä.
Maalaispoikina he olivat hyviä hiihtäjiä ja kiitivät nyt eteenpäin
nauttien hyvästä kelistä ja vapaudesta.
-- Eikö ole ihme, että me ei olla karattu tästä kaupungista? Maalla on
koti ja metsä ja eläimet, sanoi Sarri.
-- Jännää siellä on ja sinne mahtuu paremmin, lisäsi Seppo.
-- Jeh, Naimi-tädin luona meillä on oma huone ja kuitenkaan ei sinne
mahdu hyvästi. Eikä koulussa eikä kadullakaan ole kylliksi tilaa.
Mutta tänne mahtuu, ja Sakari käytti nuoria voimiaan, niin että posket
punertivat.
-- Nyt levätään ja syödään Naimi-tädin eväät. Tässä on sopiva kivi.
-- Ruoka maistuu Varpuniemeltä ja ruumis on muuttunut sopivammaksi
minun hengelleni.
-- Näetkö tuossa kaksi harmaapukuista poikaa, he juoksevat kuin
henkensä edestä?
Kaksi hengästynyttä, hätääntynyttä poikaa pysähtyi juuri kiven kohdalle.
-- Auttakaa meitä, pelastakaa, ne ottavat meidät kiinni, pyysivät he.
-- Mistä te tulette ja kuka teitä vainoo? kysyi Seppo.
-- Me tulemme Oulunkylän kunnalliskodista, ne antavat meille selkään,
auttakaa meitä piiloon, sanoi toinen pojista. Toinen alkoi itkeä ääneen.
-- Ei tässä auta muu kuin piilottaa pojat lumeen, sanoi Sarri alkaen
kaivaa kuoppaa kiven syrjään.
Toiset auttoivat häntä kunnes kuoppa oli tarpeeksi syvä. Molemmat
harmaat pojat kyyristyivät sinne, ja Seppo ja Sarri peittivät heidät
lumella jättäen suunkohdalle hengitysreiän, jonka he peittivät kuusen
oksilla.
-- Kävellään nyt ympäri niin että heidän askeleittensa haju hukkuu
meidän hajuumme, sanoi Seppo.
Tuskin olivat pojat istuutuneet kivelle, kun kaksi miestä tuli ajaen
pienessä reessä.
-- Tuossahan on kaksi sen ikäistä poikaa, sanoi toinen miehistä astuen
reestä.
-- Emme me ole sen ikäisiä, sanoi Seppo varomattomasti.
-- Tännehän jäljetkin päättyivät, sanoi toinen. -- Otetaan vaan kiinni
nuo pienet veijarit.
-- Emme me ole tehneet mitään pahaa, antakaa meidän olla, sanoi Sarri.
-- Tulkaa vaan mukaan, sanoi toinen ottaen Sarria käsivarresta.
-- Mennään pois täältä, niin toiset pääsevät pakoon. Kyllä me aina
suoriudutaan, kuiskasi Seppo Sarrille.
Miehet työnsivät pojat rekeen ja veivät heidät kunnalliskotiin suoraan
johtajan eteen.
-- Tässä karkulaiset ovat. Me ajoimme vaan jälkiä pitkin ja saavutimme
heidät voileipiä syömässä. Isolla kivellä istuivat, sanoi toinen
miehistä.
-- Kiitoksia paljon vaivasta. Saatte mennä nyt, kyllä minä hoidan nämä
onnettomat pojat.
Miehet menivät jättäen pojat johtajan eteen seisomaan.
-- Kumpi teistä on Paavo ja kumpi Matti? kysyi johtaja.
-- Ei kumpikaan, mutta mieluummin minä olisin Paavo kuin Matti, sanoi
Sarri.
-- Älä viisastele, vaan vastaa suoraan kysymyksiini, Paavo, ja sinä
Matti katso tänne koko ajan. Tunnustakaa nyt pahat tekonne, älkää
kieltäkö mitään. Ensiksikin kysyn teiltä onko teillä omaatuntoa?
-- Jeh, sanoi Seppo.
-- Vastaa kohteliaasti, Matti. Ettekö ole kiitollisia siitä, että kunta
on antanut teille kodin, vaatteet ja ruoan?
-- Miksei, jos se vaan antaa, vastasi Sarri.
-- Eikö teillä ole ollut tarpeeksi ruokaa, oletteko olleet nälkäisiä?
-- Liiaksikin meihin mätetään ruokaa.
-- Miksi te, onnettomat lapsiraukat, sitten menitte luvatta
ruokakonttoriin ja otitte voita ja sokeria?
-- Sitäkö me ollaan tehty? kysyi Sarri.
-- Itse te sen parhaiten tiedätte. Oletteko unohtanut seitsemännen
käskyn?
-- "Älä tapa", -- sanoi Sarri mutta lisäsi kiireesti nähdessään
johtajan silmäkulmain rypistyvän: "pyhitä lepo -- --" ei, ei, minä
tarkoitin: "älä himoitse, älä suinkaan himoitse juhtaa" -- -- --
sekaantui Sarri.
-- Älä varasta, auttoi Seppo asiallisesti.
-- Ei ole ihme, että Paavo rikkoo käskyt, kun hän ei edes osaa niitä.
Mutta miks'et sinä, Matti, opeta hänelle, että on synti ja häpeä
varastaa?
-- Sen hän tietää opettamattakin, eikä kumpainenkaan meistä ole koskaan
ottanut toisen ihmisen omaa, sanoi Seppo harmissaan.
-- Mikä on kunnan omaa, sitä teidän tulee kunnioittaa vielä enemmän.
Eikö teitä ole kohdeltu täällä rakkaudella?
-- Minusta se on pöhnää rakkautta, sanoi Sarri.
-- Se äskeinen mieskin rakasti minua niin, että käsivarressa taitaa
olla mustelma, lisäsi Seppo.
-- Nyt on kärsivällisyyteni lopussa. Olen puhunut teidän
omilletunnoillenne, mutta sydämenne ovat kivikovat. Saatte kärsiä
rangaistuksen, jonka oma työnjohtajanne määrää teille. Eikö teitä
hävetä katsoa häntä silmiin?
-- Onko hän niin kamalan näköinen? kysyi Sarri, mutta vaikeni äkkiä
saatuaan murhaavan katseen johtajalta, joka soitti kelloa.
-- Pyytäkää poikaosaston työnjohtajaa tänne, sanoi hän sisään tulevalle
palvelijalle.
Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi aukeni ja musta
mies astui sisään.
-- Tässä ovat nyt karkulaiset. Ottakaa heidät haltuunne ja rangaiskaa
poikaparkoja, jotka ovat eksyneet oikealta tieltä, sanoi johtaja.
Mutta musta mies tuijotti vain poikiin, jotka kumarsivat kohteliaasti.
-- Minä olen Sakari Uski ja tuo on kaksoisveljeni Seppo. Me olemme
kotoisin Varpuniemeltä Karjalohjalta. Isä on eläinlääkäri ja äiti on
Jääskestä. Sitten meillä on sisar Saima, joka on kihloissa, selitti
Sarri juurta jaksain, kun tauko alkoi tuntua kiusalliselta.
-- Eivätkö nämä olekaan Paavo ja Matti? kysyi johtaja.
-- Eihän noilla ole vaivaishuoneen pukujakaan, sai pitkä mies vihdoin
sanotuksi.
-- Tosiaankin, sanoi johtaja, -- harmaat hiihtopuvut eivät suurestikaan
eroa meidän puvuistamme. Mutta mitenkä te olette joutuneet tänne ja
miksette heti selittäneet ketä olette?
Sarri alkoi selittää asiaa, mutta samassa kuului melua ulkoa ja ovi
nykäistiin auki.
Janne ja Risto ryntäsivät sisään koko poikajoukon seuraamina.
-- Prätskis, huusi Risto. -- Me tullaan pelastamaan teitä.
-- Joko teitä on kidutettu? kysyi Janne.
-- Mikä rosvojoukko tämä on, joka tunkeutuu kunnalliskotiin? kysyi
johtaja vihaisena.
-- Tämä on Helsingin Normaalilyseon paras klassillinen luokka.
-- Mitenkä te löysitte meidät? kysyi Sarri.
-- Kun me huomattiin, että te olitte hävinneet, niin me hiihdettiin
niin vikkelään kuin Risto vain jaksoi, ja sitten me nähtiin kaksi
poikaa, jotka ryömivät lumesta kiven luona, kertoi Janne.
-- Niiltä me kuultiin, että teidät oli vangittu ja viety tänne ja
sitten me tultiin teitä pelastamaan, jatkoi Risto.
-- Mihin ne kaksi poikaa joutuivat, jotka ryömivät lumesta? kysyi
johtaja.
-- He juoksivat Helsinkiin päin.
-- Lähettäkää heti miehet hevosella kaupunkiin vievää tietä pitkin
ottamaan kiinni heitä, sanoi johtaja mustalle miehelle, joka poistui
nopeasti. -- Ja te nulikat, lähtekää pian täältä.
-- Uskin poikien pitäisi saada vahingonkorvausta, sanoi Janne.
-- Vai vahingonkorvausta! Auttavat karkulaiset pakoon ja tuottavat
sekasortoa kunnan laitoksessa. Sellaisilleko vahingonkorvausta! Menkää
nyt, niin kauan kuin pääsette ehjin nahoin.
-- Mutta sukset? kysyi Seppo.
-- Ne ovat tuolla kartanolla, sanoi Risto.
-- Me otettiin ne pojilta, jotka tahtoivat lähteä niillä hiihtämään.
-- Mutta silloin Matti ja Paavo ovat hukassa, sanoi Sarri.
-- Ei heille muuta pahaa tapahdu kuin, että saavat selkäsaunan, ja sen
he ovat hyvin ansainneet.
-- Vai niin, sanoi Sarri rauhoittuneena. -- Hyvästi sitten.
-- Hyvästi, hyvästi, huusi koko luokka, joka piti tapausta hauskana
seikkailuna.
-- Hyvästi, sanoi johtaja, -- ja lukekaa käskyt kunnollisesti.
Niilo Kallilla ja hänen äitinsä olivat jo kauan odottaneet poikia, kun
he vihdoinkin tulivat. Jokainen tahtoi kertoa, jonka vuoksi aluksi
syntyi hälinä kuin mehiläispesässä.
Seikkailusta virkistyneenä istui nälkäinen poikalauma aamiaispöydässä.
-- Tulee kamalan nälkä, kun pelastaa toverin hengenvaarasta, sanoi
Janne.
-- Ei me oltu hengenvaarassa ja sitäpaitsi me oltiin juuri
selviytymässä, kun te tulitte, sanoi Seppo.
-- Olisitpa nähnyt, miten naiseksi puettu mies hehkutti rautaa tulessa
siinä huoneessa, jonka läpi me kuljettiin, niin olisit kiitollisempi
rohkeille pelastajillesi, sanoi Risto.
-- En minä nähnyt siellä muuta kuin isonlaisen neidin, joka kähersi
hiuksiaan, sanoi Sarri. -- Etkö huomannut, Seppo, miten hän pisti
sormen suuhunsa ja sitsautti käherryssaksia, ihan samoin kuin Saimuski
tekee?
-- Minä luulen, että te olitte lähempänä kidutuskuulustelua kuin
uskotte. Sillä naisella oli tekotukka ja parranalku, intti Risto
itsepäisesti.
Nyt alkoi vilkas keskustelu ympäri pöydän. Jokainen tiesi jotain
kidutuksista, vangitsemisista, ihmeellisestä pelastumisesta ja
poltinraudoista.
-- Ehkä he olisivat polttaneet ranskanliljan käsivarteenne, niinkuin
Myladylle tehtiin Muskettisotureissa? Teitähän syytettiin varkaudesta,
otaksui Ville.
-- Matti ja Paavo ovat nyt heidän kynsissään, virkkoi Seppo. -- Häntä
puistatti.
-- Selkäänhän he vain saavat, sehän on jokapäiväistä leipää pojille,
sanoi Olavi.