— Otatko sinä isonkin vakuutuksen?
— Enhän minä aivan pientäkään... Minulla on työtä tuolla makasiinissa.
Lähtisit sinne, niin puhuttaisiin siitä lähemmin.
Kerä lupasi kernaasti lähteä ja asianomaiset menivät makasiiniin.
Minkkinen kiipesi yläkertaan ja käski Kerän seuraamaan itseään.
Yläkerrassa oli vierekkäin isoja alapermantoon asti ulottuvia
hinkaloita, joissa useimmiten säilytettiin viljaa, vaan nyt oli yksi
hinkaloista kalkin säilytyspaikkana. Kerä tarkasteli hinkaloita
käytävän laidalla toista toisensa jälestä. Silloin juuri kun hän oli
päässyt kalkkihinkalon laidalle, teki Minkkinen varomattoman liikkeen
tullen sysänneeksi Kerän hinkaloon.
Alhaalta kuului karkeata murinaa, joka äkkiä kiihtyi, kun asianomainen
tuli huomaamaan, ettei kyseessä ollut vahinko, vaan kostotoimenpide
Minkkisen puolelta.
— Kun minä täältä ylös pääsen niin korvennan sinut hirtehinen, niin
ettet luitasi liikuttele sen perästä, uhkasi Kerä.
— Sinäpä et sieltä pääsekään ilman minun avuttani, ja sinun on pyhästi
luvattava, ettet ryöstä koskaan toisen morsianta ja jätät kauppias
Kovakkeen rauhaan.
— Minä lupaan vaikka mitä, kun vain autat minut ylös, vannoi Kerä.
— Saat kaksi tuntia varmentaaksesi lupaustasi. Sen jälkeen minä autan
sinut sieltä pois, lausui Minkkinen.
— Minussa ei ole kahden tunnin perästä enää henkeä. Minä tukehdun
täällä.
— Seinässä on pieni aukko, kun siirrät sitä lautaa. Voit hengittää
aukosta raitista ilmaa, neuvoi Minkkinen ja poistui jymäyttäen
makasiinin oven lukkoon.
* * * * *
Keikaus oli myöskin sattunut samana päivänä Nakkilaan ja saanut
tähtäimeensä kauppias Laurilan ja sitä jälestä ajaessaan joutunut
jotenkuten kauppias Kovakkeen makasiinirakennusten taakse. Sinne kuului
Kerän avunhuudot Keikaus päätti ottaa tarkemman selon asiasta ja meni
lähemmä. Seinäaukkoon ilmestyi Kerän punainen naama, ja hän virkkoi:
— Auta hyvä setä, minä olen nyt kiipelissä.
— Kuka se on? kysyi Keikaus.
— Etkö sinä enää tunne minua, vaikeroi Kerä. Tuo Minkkisen roisto
heitti minut tänne kalkkilaariin, ja minä kuolen tänne kohta, jollet
auta minua.
— Lempojako se sinne sinut telkesi? nauroi Keikaus. Sinä olet
varmaankin hakkaillut Minkkisen morsianta.
— Minä tunnustan sen kerran tehneeni. Ja siitä lienee seurauksena tämä
ruma temppu, vaan autahan sinä nyt minun.
— Mitenkä minä sinua autan?
— Väännät ensin niskat nurin siltä Minkkiseltä ja haet Kovakkeen
päästämään minut täältä. Saat illalliset seurahuoneella korvaukseksi.
— Pitänee sinua auttaa, lupaili Keikaus ja meni pihanpuolelle, jossa
makasiinimies oli purkamassa tavarakuormaansa.
— Tuolla teidän makasiinissa taitaa olla varkaita, sanoi Keikaus
makasiinimiehelie.
— Mistä niitä sinne olisi päässyt, virkkoi makasiinimies.
— Kyllä sieltä vain liikettä kuuluu.
Ajuri Illikaisen akka sattui olemaan Kovakkeen pihassa ja hän siunaili.
— Kun nyt jo keskellä päivää varastavat. Pitää mennä hakemaan poliisia.
Ja Illikaisen akka juoksi seurahuoneen edustalle, jossa poliisi
Pirhonen astuksi toimetonna.
— Kovakkeen makasiinissa on varkaita.
Joutuin sinne.
Pirhonen lähti juoksemaan, jälessään Illikaisen akka ja liuta
katupoikia. Huhu Kovakkeen varkaista oli ehtinyt jo levitä, ja joka
haaralta juoksi väkeä Kovakkeen pihaan.
Makasiinin ovi oli jo aukaistu, kun Pirhonen saapui paikalle.
— Vankimmat miehet tähän ovelle, etteivät pääse karkuun, komensi hän.
Ja liika väki vähän etemmäksi siitä. Ei saa tulla makasiiniin asiaan
kuulumattomat.
Kauppias Kovake, joka tiesi jo kuka hänen makasiinissaan oli, varusti
nuoraportaat ja kiipesi Pirhosen kanssa yläkertaan.
— Ähä... se onkin pudonnut tuonne laariin, virkkoi Pirhonen. Yksihän
niitä vain onkin. Antakaa tänne portaat!
Kerä kipusi ylös ja Pirhonen, jolla ei ollut kunnia tuntea häntä,
virkkoi:
— Kyllä nyt tarttis antaa miestä vähän selänpäähän, kun menee keskellä
päivää voroilemaan.
— Ka, Johanneshan se on, oli Kovake ällistyvinään. Mikä pahuus sinut
sinne vei ja melkein vastikään istuit tuolla konttorissa.
— Mars poliisikamarille, komensi Pirhonen.
— Elähän nyt vielä, sanoi Kovake Pirhoselle koettaen pysytellä vakavana.
— Mistä sinä sinne jouduit? kysyi hän Kerältä, joka koetti kopistella
valkoisiksi muuttuneita vaatteitaan.
— Tuo Minkkinen kirottu minut sinne sysäsi. Houkutteli minut
makasiiniin ja... mutta tämä juttu kyllä selviää raastuvanoikeudessa.
Missä se kanalja nyt on, että saisin vääntää siltä niskat nurin?
— Eikö se oikea varas ollutkaan? kysyi Illikaisen akka.
— Eikö se ole se entinen konttoristi Törrönen, joka oli Rönnruudilla?
arveli Kirvosen matami.
— Eikö liene sama mies, sanoi toinen.
Kovakkeen piha kiehui melkein täytenään väkeä, parhaastaan katupoikia
ja vanhoja ämmiä.
— Kuka tämä mies sitten on? kysyi Pirhonen nähtävästi pettyneenä, kun
leikki näytti loppuvan kovin lyhyeen.
— Tämä on vaan minun tuttaviani, naurahti Kovake. Ei tätä sinne
poliisikamarille...
— Vai ei... no tästä joutaakin sitten jo pois. Tuo Illikaisen akka
pakana vielä juoksutti.
Pirhonen ajoi väkijoukon kadulle ja Kerä hävisi myöskin, vannoen
hirveätä kostoa Minkkiselle.