Seuraava päivä vaikeni Nakkilassa kuten edellinenkin, päivänpaisteisena
ja lämpimänä. Lehtori Linnanen käveli kiirehtien asunnostaan
Torkelinkadun varrelta ja kääntyi Kaisankadulle. Hänen jälessään
tarpeellisen välimatkan päässä astui Kerä pyyhkien hikeä otsaltaan
ja koettaen tavottaa pakenevaa lehtoria ennen kuin tämä ennättäisi
hävitä kokonaan hänen näköpiiristään. Välimatka näytti pienenevän ja
kadun kulmissa otti Kerä muutaman juoksuaskelen tavottaakseen paremmin
takaa-ajettavansa.
Kerä oli käynyt edellisenä päivänä lehtori Linnasen asunnossa,
tarjonnut hänelle vakuutusta Näreessä, valaisten yhtiönsä kaikista
parhaimmaksi kotimaisista yhtiöistä. Lehtori Linnanen oli asiasta
toista mieltä ja päästäkseen rauhaan kiusaajasta, sanoi joutuvansa
asiasta puhumaan ja neuvottelemaan vasta seuraavan päivän aamuna,
jolloin hän itse asiassa oli päättänyt Lainetar-laivassa lähteä
metsästysretkelle päästäkseen rauhaan vakuutusherroista, joita
sattumalta kiehui kuin muurahaisia Nakkilan kaupungissa.
Lehtori Linnanen kääntyi satamakadulle ja katsahti taaksensa, oliko
Kerä jo miten lähellä hänen kintereillään. Välimatka oli tosin lyhyt,
mutta Lainetar-laivaankaan ei ollut kuin jokunen sata askelta. Pelastus
näytti mahdolliselta. Lehtori Linnanen hiljaisena, sivistyneenä miehenä
ei ryhtynyt mihinkään voimakeinoihin vakuutusherroja karkottaakseen
kintereiltään. Hän mieluummin piilottautui tai pakeni. Toiset kaupungin
herrat antoivat potkun hankintamiehille silloin, kun eivät heitä
tarvinneet.
Lehtori Linnanen hyppäsi laivaan, joka antoi samalla lähtömerkin.
Kerä oli jo ehtinyt satamaan ja kirosi myöhästymistään. Kevättoivokin
oli suorittanut samanlaisen takaa-ajon satamaan, vieläpä samalle
Lainetar-laivalle ja virkaveljet neuvottelivat nyt mihin olisi mentävä.
— Minä tiedän, virkkoi Kevättoivo.
— No?
— Kauppias Kovake. Hän tekee kohta vakuutuksen, vaan ei tiedä missä
yhtiössä. Voisikohan tuon saada Näreeseen?
— Kyllä tiedän. Olen käynyt jo Kovaketta muokkaamassa ja parasta
lienee, että menen vieläkin. Haistele sinä Riennon miesten jälkiä.
Niillä kuuluu olevan useita vakuutuksia tekeillä.
Kerä istui kauppias Kovakkeen konttorissa.
— No milloinka niitä Näreen hautajaisia pidetään? kysyi Kovake
pulpettinsa takaa ja katsahti naurahtaen sinne päin missä Kerä istui.
— Sitten vasta kun maailma loppuu, vastasi Kerä.
— Elähän, poika. Pian se nukkuu niinkuin Djefvulsund. Niin ne sitä
ennustavat.
— Ne ovat valeita semmoiset puheet. Mutta niinpähän onkin, että hyvästä
aina paljon puhutaan ja useimmiten pahaa. Minä olen jo vakuuttanut
monta Nakkilan herraa Näreessä ja uskallanpa toivoa, että tämän talon
isäntä ei jää pois heidän joukostaan.
— Minä toivon päinvastoin, sanoi Kovake, ja annan sinulle illalliset
seurahuoneella, jos jätät minut rauhaan.
— Mutta enpä jätäkään sinua, ennenkuin olet Näreessä vakuutettu. Ja kun
sinä et näy itse ymmärtävän omaa etuasi, niin minun täytyy ottaa sitä
valvoakseni.
— Niinpä istu siinä sitten vaikka hamaan maailman loppuun asti. Mutta
muista, ettet häiritse minua työssäni.
Kovake painui tilikirjoihinsa, ja Kerä otti sanomalehden hakien
itselleen mukavan asennon.
Niin vierähti muutamia tunteja päivästä, ja Kovake näytti käyvän
rauhattomaksi. Hän meni myymälään ja neuvotteli hetkisen apulaisensa
kanssa, miten päästä eroon kiusanhengestä.
— Jos vapautat minut hänestä, saat kympin vaivoistasi, lupasi Kovake.
— Se käy helposti, jos vain te sanotte sille, että minä olen aikonut
ottaa vakuutuksen.
— Kyllä minä sanon. Mutta ei saa keksiä mitään hengenvaarallista.
— Ymmärrän.
Jussi Minkkisellä. Kuvakkeen kauppa-apulaisella oli Kerälle vanhaa
kaunaa ajoilta, jolloin Kerä oli ollut Nakkilassa konttoristina. Kauna
oli syntynyt siitä, että Kerä oli anastanut Minkkiseltä mielitietyn,
lihakauppias Mutikaisen tyttären, Annan, jonka Minkkinen oli saanut
suurella vaivalla ensin omakseen. Nyt oli hänellä sopiva tilaisuus
kostoon, ja samalla saisi hän tilaisuuden vapauttaa isäntänsä
painajaisesta ja itse tienata kympin. Mieluisempaa tehtävää ei hänelle
ollut koskaan uskottu.
Kohta tulikin Kerä myymälään, jossa tällä kertaa ei sattunut olemaan
ostajia, ja kysyi Minkkiseltä:
— Sinäkö kuuluit ottavan vakuutuksen Näreessä?
— Kunhan ensin kuulen ehdot, myönsi Minkkinen.