Nakkilan kaupunki oli herännyt aamu-unestaan. Käpysen matami laitteli
torin kulmassa kahvikojuaan kuntoon ja ukko Hakkarainen, läntisen
kaupunginosan kadunlakaisija, korjaili torilta eilispäiväisiä
hevosmiesten jätteitä. Ajuriasemalle saapui ajuri Tossavainen,
seisatti hevosensa ja istui pukille torkkumaan. Kyyhkyset laskeutuivat
päivänpaisteisille kaduille ja uniselta näyttävä poliisi käveli
seurahuoneen edustalla.
Hakkarainen laski luutansa puiston aitaa vasten ja kävi juttuamaan
Käpysen matamin kanssa.
— Hyvää huoment'.
— Huoment'. Ei se vain tuotakaan Hakkaraista nukuta.
— Pahuusko häntä joutaa nukkumaan, kun se on tämä katujen ja jätteiden
kaiveleminen unissakin vastuksina, virkkoi Hakkarainen ja katsellen
korkeita, kokoonlakaisemiaan likakasoja torin laidassa, jatkoi:
— On siinä taas hevoskuorma törkyä. Nämä Nakkilan hevoset pitävät niin
vietävän pahaa siivoa.
— On, on siinä taas Hakkaraiselle työtä, todisti matamikin ja tarjosi
kahvia Hakkaraiselle.
— No mitäs... eihän sitä nyt aina... kielteli Hakkarainen käsi jo
kiinni kupin laidassa.
— En saanut unta viime yönä noilta kaupungin koirilta, kun pitivät
semmoista elämää koko yön, kertoi Käpysen matami. Olivat tässä torilla
pitäneet serenaatia iltayöstä, mutta poliisi Pekkarinen oli niitä
kyydinnyt siitä, ja siellä Eeron kadulla nuo sitten elämöivät koko yön.
— Niitä koiria onkin niin jumalattomasti tässä kaupungissa, virkkoi
Hakkarainen kahvit juotuaan. Niitä on kohta enemmän kuin ihmisiä, jo
niistä on suurin osa omissa kirjoissaan olevia. On matalajalkaisia
ja pitkäkoipisia, on luppakorvaa ja pystykorvaa ja kaikenkarvaisia
pitkähäntäisiä rutkaleita. Oli siitä kerran esitys valtuustossa, että
vähentää koirien lukumäärää kaupungissa, vaan viskaali oli pannut
vastaan. Kuuluvat muka rottia hävittävän.
— Vai puolsi viskaali hurttia, ihmetteli Käpysen matami. Kyllähän se
semmoinen viskaali... tänäkin yönä oli Liisankadulla rötköttänyt,
ja rouvansa oli käynyt siitä hakemassa. Semmoinen se on viskaali...
iltayöt on seurahuoneella ja aamuyöt katuojassa pötköttää, ja sitten
vielä niitä koiria puolustaa.
— Oli siellä taas viimeyönä seurahuoneella laulettu ja kurnutettu
kaiken yötä, tiesi Hakkarainen kertoa. Ne Jehvelsuntin herrat olivat
erojaisiaan pitäneet, ja hirmuinen mekastus oli käynyt. Tuo poliisi
Pekkarinen kertoi Härvelininkin varhain tänä aamuna istuneen polvet
pystyssä hatuttomin päin tuossa katuojassa, seurahuoneen edustalla.
— Voi noita syntisiä, päivitteli matami.
Hakkarainen tarttui taas luutaansa ja jatkoi työtään. Tornikello löi
seitsemän ja ajuri Tossavainen kävellä köhnysteli piiska kainalossa
matamin kahvikojulle jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.
* * * * *
Böljengögel istui puiston penkillä ja hieroksi päätään, jossa tuntui
tuhannet sepät takovan tänä aamuna. Eilen hän oli tullut kaupunkiin
ja saanut mitään aavistamatta ankaran iskun, joka musersi kokonaan
hänen taloudelliset suunnitelmansa. Hänet oli sanottu irti toimestaan,
joka oli alkanut hänelle käydä kaikista koettelemuksista huolimatta
rakkaaksi. Kuten sanottu isku tuli odottamatta, ja hän oli mieltään
keventääkseen pistäytynyt iltamyöhällä seurahuoneelle, jossa sattui
olemaan muutamien Djefvulsund'in herrojen kekkerit. Mainitut herrat
olivat nyt jääneet toimettomiksi ja pitivät kunnia-asianaan vielä
kerran yhdessä koukistua kättään ja sanoa samalla liikuttavat hyvästit
toisilleen. Böljengögel oli otettu avosylin vastaan, kun asianomainen
oli ensin kertonut häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Ja seurauksena
siitä oli, että sepät takoivat nyt hänen päässään hirvittävällä
raivolla.
Kantele oli myöskin Nakkilassa ja kulki sattumalta puiston halki,
menossa tapaamaan lehtori Linnasta, jota eilen oli valmistanut
vakuutettavaksi. Böljengögel huomasi entisen virkaveljensä ripeästä
käynnistä, että tämä oli vielä yhtiönsä palveluksessa ja varmasti
menossa häiritsemään jonkun kaupunkilaisen aamurauhaa.
— Hei.
— Heipä hei. Kas, Johanneshan siinä.
Kantele istui hänen viereensä ja katseli osanotolla Johannes
Ferdinandin tänään niin pitkältä näyttävää naamaa. Hän tiesi syyn
siihen mutta teeskennellen tietämättömyyttä virkkoi:
— Sinähän näytät kovin happamalta, veli hyvä. Oletko kipeä?
— Olenhan minä hieman kipeäkin, murahti asianomainen.
— Meritautia, vai...?
— Niin.
— No siitäkö sinä sitten olet niin alakuloinen?
— Etkö tuota tienne sinäkin jo, että minut on sanottu irti yhtiöstä.
— Vai niin on asiat. Ikävä juttu. Ja sinä hautelit surusi tuolla.
Kantele viittasi seurahuoneelle päin.
— Satuin sinne Pörjösen ja Naukkusen kasteihin. Ja oli siellä muitakin
Djefvulsund'in herroja.
— No nythän sinä pääset taas entiseen toimeesi.
— Niin. Kaipa sitä on taas yritettävä uudelleen. On sekin mukuloiden
kanssa reistaaminen vähän vaikeata. Paremmin olisin pitänyt tästä
toimesta, vaikka sainkin joskus kiitollisuuden osoitteena tuntea
ruumiillistakin kipua. Sinä sitävastoin saat jatkaa eteenpäin, nostaa
korkeata palkkaa ja pyöristyä vähitellen niin kuin Varsala ja setä
Keikauskin.
— Mahdollisesti, virkkoi toinen hajamielisesti.
— No niin. Terve nyt sitte ja kiitos toveruudesta. Minun on mentävä
lehtori Linnaselle.
— Muistahan joskus minuakin, virkkoi Böljengögel kostein silmin. Ja käy
Kolkkalan sydänmaallakin joskus.
— Kyllä, kyliä. Kiitos vain.
— Kuulehan!
— No?
— Tästä meni äsken ohi Kerä ja Kevättoivo. Pidä varasi.
— Jaa, jaa,
Böljengögel painui uudelleen penkille ja jäi miettimään. Yhtäkkiä
hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tunsi olemuksensa huomattavasti
reipastuvan. Iloisen, punaposkisen tanakkatekoisen tytön kuva sukelsi
yhtäkkiä hänen mieleensä ja sai hänen kulmiltaan syvät ajatusrypyt
siliämään. Tyttö oli Mäkäräisen Iida, ja, kuten sanottu, iloinen tyttö
ja sangen hyvässä kunnossa. Böljengögel oli kerran talkootansseissa
saanut puristella Iidan pulleita, hieman karheita käsiä, eikä voinut
tyttöä sen jälestä unhottaa. Tämä Iida tulisi kerran jakamaan hänen
kanssaan tämän rähmäisen elämän ilot ja surut.