Olipa taaskin helteinen heinäkuun päivä, ja Kerä oli matkalla
Seppälään, armaansa luokse. Hän oli päättänyt pariksi päiväksi jättää
hartiavoimaisan hankintatyön, — johon oli käynyt käsiksi uusin voimin,
saatuaan omakseen Seppälän pyöreäposkisen tyttären — ja viettää
muutamia unohtumattomia hetkiä morsiamensa kanssa Seppälän pihan
pääkamarissa ja pellonpientareilla.
Sankka pöly nousi maantiestä hänen ajaessaan, niin että hampaat
karskuivat hiekasta, ja vaatteilla oli vahva pölykerros, vaan siitä
ei ystävämme välittänyt. Ajatteli vain, että pöly haihtuu ruumiista
Seppälän lahden laineisiin ja suusta sen taas huuhtelee alas Maijan
makeat ruuat.
Kerä seisotti ratsunsa Seppälän pihassa ja hypähti alas. Maija sattui
olemaan pihamaalla, menossa maitohuoneeseen kantaen viilipyttyä.
Huomatessaan tulijan punehtui Maija, ja viilipytty putosi hänen
käsistään pihamaalle.
— Mistä ihmeestä sinä...?
— Sieltä vain maailman kyliltä. Oliko tuo viili minulle aiottu?
— Oli, mutta mitäpä siitä... Kun en osannut odottaakaan... Tule nyt
levähtämään. Sinä olet varmaankin väsynyt? lipatteli Maija, ohjatessaan
vierastaan kamariin.
Kerä oli pelkkänä päivänpaisteena.
— Onko isäsi kotona? kysyi hän kumminkin varovaisuuden vuoksi.
— Ei ole. Tulee ehken vasta huomenna kotiin, ilmoitti Maija.
— No voi herran pieksut. Silloinhan meidän sopii, iloitsi Kerä, hän kun
pelkäsi joten kuten tulevan ilmi kepposestaan. — Mutta minä olen niin
likainen, etten kehtaa sinuunkaan kajota. Minä menen nyt heti paikalla
järveen.
Maija säikähti pahanpäiväisesti. Hän luuli sulhasensa suuressa
onnessaan kadottaneen järkensä.
— Mitä sinä oikein puhut?
— Niin, niin, uimaan... Antaisit vain pyyhkeen.
— Kun minä luulin, että sinä... minä haen heti paikalla.
Kerä oli saanut maallisen olemuksensa mielestään tyydyttävään kuntoon
ja palasi pihaan, jossa Maija odotti jo häntä.
— Tule nyt syömään hyvä... rakas... minä en oikein tiedä miten minä
sanoisin. Sinulla on varmaan kauhea nälkä.
— Sinäpä sen sanoit. Olen melkein vuorokauden ollut syömättä. Olin
Heinäjärven kylällä ja siellä sain maata erään talon aitassa melkein
vuorokauden.
— Voi sinua poloista... Miten se niin kävi?
— Isäntä oli ottanut avaimen ovelta muistamatta, että siellä nukkui
vieras, ja pistänyt avaimen taskuunsa kylälle lähtiessään ja lukkoa oli
mahdoton sisältä päin avata. Emäntä hätäili ulkopuolella ja minä potkin
ovea sisäpuolelta, mutta se pysyi itsepintaisesti kiinni, kunnes isäntä
palasi kotiin. Mutta mitäpä siitä. Tässä on poikasi taas yhtä reippaana
ja iloisena kuin ennenkin. Yksi seikka minua vain peloittaa.
— Ja mikä se on? kysyi Maija.
— Tietysti se, että isäsi voi minä hetkenä tahansa tulla tietämään,
että minä olen kuin olenkin vakuutusmies. Ja silloin voi nousta
ukonilma.
— No mitä siitä. Täytyyhän sen tervaskannon vihdoinkin suostua, sanoi
Maija ja lähetteli sulholleen lämpimiä silmäyksiä.
* * * * *
Seppälän isäntä ei viipynytkään huomiseen, vaan palasi jo iltapäivällä
kotiin mukanaan Naukkunen, joka kirkonkylässä oli pyrkinyt hänen
rattailleen. Naukkunen oli vanha tuttava isännälle niiltä ajoilta,
jolloin hän oli ollut Metsäyhtiön miehiä, ja mielihyvällä toikin
Seppälän isäntä hänet rattaillaan kotiinsa pyydellen jäämään yöksi
taloon. Tähän isännän hyväntahtoiseen tarjoukseen suostuikin Naukkunen
ilolla ja asteli reippaasti tupaan, jossa Kerä loikoi penkillä ja
katseli Maijan ketterätä liikuntaa talouspuuhissa.
— Täällähän sinäkin makailet, ilostui Naukkunen. Olipa se nyt mukava
sattuma.
Kerä murti suuta ja väänsi päätä nähdessään Naukkusen rehevän persoonan
rauhaansa häiritsemässä. Hänestä ei toisen ylistämä sattuma ollut
lainkaan toivottava siihen nähden, että isäntä saattaisi Naukkusen
kautta tulla tietämään hänen oikean toimensa ennen aikojaan.
Isäntäkin tuli tupaan ja ilostui nähdessään Rengasyhtiön kasöörin
talossa.
— Päivää. Mistä päin nyt on matka? Onpas ne puulaakin herrat nyt
ahkeraan liikkeellä, puheli hän nähtävästi reipastuen. Hänkin oli
tullut samaan mielipiteeseen kuin emäntä, että Maija oli tehnyt
valintansa erittäin onnistuneesti.
Kerä koetti hymyillä isännälle, samalla tuntien kovin tukalaksi olonsa.
Hän viittasi Naukkusta seuraamaan mukanaan ulos ja pihamaalle päästyään
selitti tälle vaikean asemansa, pyytäen veljellistä vaiteliaisuutta
Naukkuselta.
— Ukko on sitten nähtävästi minunkin suhteeni erehtynyt. Tein hänen
kanssaan kerran metsäkauppoja, ja hän luulee minun vielä liikkuvan
samoilla asioilla. Olkoon menneeksi. Ollaan sitten tukkiherroja.
Paremman kestityksen laittaa ukko meille.
Herrat menivät tupaan ja jatkoivat isännän kanssa keskeytynyttä
keskustelua.
Kerä oli luullut saavansa ainakin vähän aikaa rauhassa nauttia
Seppälän vierasvaraisuutta, mutta siinä hän auttamattomasti erehtyi.
Kuivalan kylälle oli Kerä leiponut kokonaista kolme kappaletta Näreen
asiamiehiä, aavistamatta, että nämä kerran tulisivat aiheuttamaan
hänelle hyvin vakavia selkkauksia. Yksi asiamies oli räätäli Kinnunen,
toinen suutari Horttanainen ja kolmas Rämekorvan nuori isäntä Huttunen.
Kuultuaan, että Kerä oli saapunut Seppälään, päättivät nämä asiamiehet
lähteä miehissä tervehtimään päällikköään. Heissä oli herännyt
tyytymättömyys Näreyhtiöön monistakin syistä ja varsinkin siitä, että
heille luvattiin suuria palkkioita, vaan niiden suorittaminen viipyi
ihmeteltävästi.
Kun herrat juttelivat tuvassa isännän kanssa astuivat Kinnunen,
Horttanainen ja Huttunen tupaan. Kerän hiukset nousivat pystyyn ja hän
istui kuin ukkosen lyömänä. Hänen onneton hetkensä oli nyt varmasti
ja peruuttamattomasti tullut. Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta,
koetti hän siitä suoriutua mahdollisimman vähällä aikoen mennä ulos ja
suoriutumalla tielle välttää ainakin kohtauksen tulevan appensa kanssa.
Räätäli Kinnunen huomasi ensiksi tämän päällikkönsä pakosuunnitelman.
— Meillä olisi vähän tarkastajalle asiaa. Istukaahan paikoillanne,
virkkoi hän. Kun te saitte minut ja nämä toisetkin miehet asiamieheksi
Näreeseen, niin lupasitte yhdeksät hyvät, kahdeksat kauniit. Mutta
nyt olemme hetken työtä tehneet, emmekä mitään saaneet. Ja sen
lisäksi tulee meille pääkonttorista alituiseen muistutuksia huonosta
hankinnasta ja kehoituksia reippaampaan työhön. Mutta minä annan
perhanat koko Näreyhtiölle, enkä pane tikkua ristiin tästä päivästä
lähtien sen yhtiön edesauttamiseksi.
Suutari Horttanaisen piikkiparta oli liikahdellut vihaisesti räätäli
Kinnusen puheen tahdissa ja nyt avasi hänkin suunsa ja sanoi.
— Niin en myös minäkään juokse Näreen pikanttina tästä lähtien. Nyt
sanotaan jo vasten naamaa, jos menee tarjoamaan Näreen vakuutusta, että
kuka kurja siinä semmoisessa yhtiössä vakuuttaa, joka varmasti tekee
kuperkeikan. Nyt näkyy jo Jehvelsunt oikovan koipiaan ja saman se tekee
vielä Närekin.
Tuli Huttusen vuoro.
— Tässä olisi herralle nämä paperit itselleen, virkkoi hän tarjoten
asioimistopaperinsa Kerälle. Ja ehkenpä herra maksaa nyt meidän
vaivamme lupauksensa mukaan.
Kerä toivoi tällä kertaa, että maa olisi auennut ja niellyt Näreen
asiamiehet. Mutta nämä istuivat penkillä nauliten hänet katseillaan,
joista ei voinut sanoa erikoisesti lempeyden loistavan. Suutari
Horttanaisen piikkiparta liikkui hiljaa. Räätäli Kinnunen siirtyi
lähemmäksi Kerää, saadakseen hänet paremmin naulita katseillaan.
Isäntä katseli vuoroin herroja ja vuoroin asiamiehiä. Vähitellen näytti
asia hänellekin selviävän huomatessaan Kerän vääristyneen naaman.
— No henkivakuutusherrako se tämä sitten onkin? kuului uhkaavasti, ja
hänen muotonsa musteni.
— Pitäisikö tämän vielä muutakin olla virkkoi Horttanainen.
— No Rengasyhtiön miehenä tämä on tässä meillä oleksinut.
Ja isäntä naulasi nyt vuorostaan katseellaan Kerän, joka ei näyttänyt
kykenevän hänelle selitystä antamaan.
— Vai on tämä puulaakin mieskin, naurahti Kinnunen. Taitaa olla miestä
joka lähtöön.
Naukkunen katsoi parhaaksi jo ennakolta lähteä kävelemään, ja ovessa
mennessään hän virkkoi ilkamoiden Kerälle.
— Tulehan sitten kun selviät.
Kerä oli hieman tointunut ja naurahteli hermostuneesti, koettaen
selitellä asemaansa, mutta isäntä oli noussut jo seisomaan ja hänen
partaisesta naamastaan kuului karjahdus.
— Korjaa nyt heti luusi siitä, jos aiot ne viedä ehjinä tästä talosta.
Kerä nousi, mutisten mennessään.
— Vielä minä kerran tulen, ja silloin meistä tuleen oikein hyvät
ystävät.