Seuraavana päivänä oli Kerä jo aikaisin liikkeellä. Maijakin oli
lähdössä niitylle ruokaa viemään heinämiehille.
— Lähtekää niitylle, pyysi Maija,
— Kovin mielelläni, lupasi Kerä.
Kevättoivo ei aavistanut mitään niittyretkestä ja jäi nukkumaan.
Herättyään kysyi hän emännältä.
— Mihin Kerä on mennyt?
— Taisivat mennä Maijan kanssa niitylle.
Emännän mentyä kamarista, hari Kevättoivo kaksin käsin päätään ja teki
indiaanitanssia muistuttavia liikkeitä.
— Minä menen myöskin niitylle ja revin Ansgariukselta silmät päästä,
mietti hän ja meni tupaan kysymään emännältä, mistä tie menee niitylle.
Mutta Kerä vaelteli Maijan kanssa metsätietä. Maija oli pukeutunut
uuteen musliinimekkoonsa ja laittanut kaupungista ostetut kengät
jalkaansa. Hän oli entistä ihastuttavampi. Silmätkin säteilivät vielä
kirkkaammin kuin eilisiltana.
Kerä ehdotti, että istuttaisi lepäämään, kun sattui tien vieressä
olemaan mukava sammalpeitteinen kivi.
Istuttiin. Maija kaiveli kenkänsä kärellä sammalta.
— Minä näin koko yön unta teistä, virkkoi Kerä.
— Ja minä teistä. Olimme soutelemassa ja venhe rupesi uppoamaan,
mutta... jaa en minä kerrokaan.
— Kertokaa nyt!
— ... te otitte minut syliinne ja kannoitte rannalle, kertoi Maija ja
tunsi hieman punastuvansa.
— Ja kun minä näin aivan samanlaista unta sanoi Kerä.
— Niinkö?
— Niin.
Tuli hetkisen äänettömyys. Kerä siirsihe lyhemmäksi Maijaa ja laski
hiljaa kätensä Maijan kädelle. Juovuttavana aalto kulki hänen
ruumiissaan. Tyttö oli siinä hänen vierellään, valmiina syliin
siepattavaksi. Ja Kerä päätti tehdä heti valloituksen.
Seurasi sisältörikkaita lauseita ja helliä nimityksiä, paljon puhuvia
lauseita, Maija istua kekotti Kerän polvella, ja niittymiehet odottivat
eväitä niityllä.
— Oletko sinä sitten ihan aina minun? kysyi Kerä.
— No ihan aina!
— Silloin ei minua mikään murhe paina!
— Ei minuakaan. Sinä olet minun tumma ritarini!
— Ja sinä minun satuimpeni!
— Mutta herranen aika, kun niittymiehet odottavat ruokaa, virkkoi
satutyttö ja ponnahti korineen juoksuun. Tumma ritari lähti koikkimaan
perästä, hokien.
— Älä jätä, älä jätä, kultaseni.
Maija pysähtyi ja käveltiin rinnan kapeata metsätietä. Kerä kantoi
piimähinkkiä kepissä olallaan.
— Me olemme nyt niin kuin ukko ja akka menossa metsään, sanoi hän.
— Hyi sinua! Minusta ei tule akkaa milloinkaan.
— Tulee rouva, virkkoi piimähinkin kantaja.
— Maija käänsi häneen kiitollisen katseensa. Hetkisen perästä virkkoi
Maija nauraen.
— Mutta minähän en tiedä sinun nimeäsikään, poika parka.
— Todellakin. Hugo Verner Ansgarius, ilmoitti asianomainen.
— Niin monta nimeä ja kaikki niin kauniita Minulla ei ole muuta nimeä
kuin Maija. Äiti kertoi aikovansa panna lisää Kustaavan, vaan isä oli
julmistunut, ja tuli vain paljas Maija.
— Se on kaunis nimi.
— Sinullahan on sievä sukunimikin, virkkoi Maija. Se on oikein hieno.
— Minä muutin sukunimeni, kertoi asianomainen. Entinen oli niin kömpelö.
— Mikä se oli?
— Törrönen.
Maija nauroi, niin että hampaat välähtelivät.
Mutta entisen Törrösen saappaan kärki oli tarttunut puun runkoon, ja
hän lensi suulleen kivikkoon ja piimä hinkin sisällys valahti hänen
niskaansa.
— Auta armahainen, siunaili tyttö.
— Nyt tuli perhanat, mutisi synkästi äsken niin reipas hinkin kantaja,
— Mene sinä viemään niitylle eväät. Minä jään tähän siivoomaan itseäni.
Maija nauroi ja meni.
Isäntä oli palannut kirkonkylästä ja murahteli tyytymättömänä, kun
kuuli, että on ollut kaksi henkivakuutusherraa yötä talossa.
— Niitä herran koipeliinia kuhiseekin Kuivalan kyläkunta täynnä.
— Nämä ovat hyvin siistiä herroja, kehui emäntä. Sillä, joka Maijan
kanssa meni niitylle, kuuluu olevan neljän tuhannen vuosipalkka,
kertoi emäntä merkitsevästi. Hän oli jo huomannut Kerän mieltymyksen
tyttäreensä.
Isäntä meni murahdellen pihamaalle ja painui pitkäkseen
päiväpaisteeseen.
Keräkin palaili niityltä Maijan kanssa käsi kädessä. Huomattuaan isänsä
pihamaalla säikähti Maija ja juoksi kamariin, kuiskaten mennessään
mielitietylleen.
— Älä välitä siitä ukosta mitään. Se on semmoinen pökkelö. Ole vain
kärsivällinen, niin hyvä tulee.
Kerä meni puhuttelemaan isäntää.
— Päivää, virkkoi.
Ei äännähdystä, ei liikahdusta isännän puolelta.
— Nyt on mainio heinäilma, jatkoi vävypojan kokelas.
— On, murahti isäntä, mutta ei nostanut päätään.
— Siellä olivatkin niittymiehet ahkerassa puuhassa, koetti Kerä
verrytellä ukkoa.
— Vai olivat
— Teillä on tässä näköjään iso talo,
— Taitaa olla, kuului hetken perästä murahdus.
Maija oli tullut tuvan portaille ja antoi merkkiä sulhaselleen.
Tämä tuli lähemmäksi.
— En muistanut sanoa, että sille ei saa puhua vakuutuksista, kuiskasi
Maija. Se suuttuu mielettömäksi.
Kerä meni takaisin ja istui pihamaalle. Hän päätti vähän jutkauttaa
isäntää. Tehden äänensä tavalliseksi virkkoi hän.
— No aikooko se isäntä myydä tukkimetsää?
Mutta ukko luuli, että kysyjä tahtoi jo sekaantua hänen
puukauppoihinsa, koskapa kuului tytärtä katselevan, ja murahti.
— Mitäs sinä sillä tiedolla teet.
— Olisin tehnyt hintatarjouksen, jatkoi Kerä levollisesti.
Ukko nosti päätänsä ja katsoi pitkään vieraaseen ja kysyi.
— Mitäs miehiä sitä sitten ollaan?
— Rengas yhtiön kasöörinä minä olen ollut, ilmoitti Kerä.
Ukko nousi istumaan, tervehti vierasta ja naurahti.
— No kun eukko horasi, että molemmat ovat henkivakuutusmiehiä. Sen
verran se akkaväki tietää.
Ja ukko nauraa hörähteli mielissään.
— Mennään tuonne kamariin istumaan on siellä vähän viileämpikin,
toimitti ukko Kerälle, jonka sydäntä hiveli appensa muuttuneet tunteet
häntä kohtaan. Täytyi vaan kiirehtiä Maijalle selittämään, joka sai
taas vuorostaan valmistaa emännän.
— Hyvinkö niitä metsiä ostetaan? kyseli ukko silmäillen kunnioittavasti
Kerän persoonaa.
— Onhan niitä vähin. — Päätin minäkin lähteä huvikseni katselemaan.
— Taidatte sitten ollakin yhtiön päämiehiä? kysyi ukko kunnioittavasti.
— Niinhän minä olen.
— Ja minä tässä satuin vähän olemaan huonolla tuulella. Saahan niitä
katsella metsiä ja olla talossa niin kuin kotonaan. Maija hoi. Mihinkä
se Maija meni? Tule viemään vierasta istumaan. Minun täytyy tästä
niitylle, puheli ukko mennessään.
Kevättoivokin vetäysi pihamaalle eikä ollut Kerää näkevinäänkään. Veti
savukettaan, niin että pihisi.
— Kuulehan veli, virkkoi Kerä siirtyen lähemmäksi. Minä vähän jutkautin
ukkoa. Hän kuului olevan hirmuinen vakuutusmiehille. Minuunkin hän jo
iski murhaavia silmäyksiä, vaan kun sanoin olevani tukkiyhtiön mies,
tuli ukosta kuin voissa paistettu.
— Mutta minäpä sanonkin, että vedit häntä nenästä, uhkasi Kevättoivo.
‒ Silloin sinut siinä paikassa perii hiisi. Sinä et nähtävästi muista,
että minä olen sinun esimiehesi.
Kevättoivo vaikeni hammasta purren ja mietti, mikä keino häntä
parhaiten auttaisi.