Seppälän talonväki oli mennyt aamiaisten jälkeen niitylle, ja kotiin
olivat jääneet vain emäntä ja talon tytär Maija. Oli helteisin
keskipäivän hetki Emäntä oli nukahtanut tupaan kuivamaan kannetuille
heinille ja Maija oli mennyt ompeluksineen puutarhaan, syreenipensaan
varjoon, jossa oli vähän viileämpää. Kohta heitti Maija kuitenkin
ompeluksensa nurmelle ja otti »Laulun tulipunaisesta kukasta esille.
Ompelu väsytti mutta »Laulua» saattoi lukea väsymättä polttavimmalla
helteelläkin.
Kauempaa niityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa.
Pihamaalla lenteli visertelevä pääsky.
Hugo Verner Ansgarius Kerä, Näreen tarkastaja, pyöräili hikisenä ja
pölyisenä kylän läpi luikertavaa maantietä, ja päästyään Seppälän
pihaan nosti hän ratsunsa seinää vasten varjoon ja istahti väsyneenä
tuvan portaille.
Tämä nuori mies oli vasta muutamia kuukausia vaeltanut
henkivakuutusmiehen okaista polkua ja huomannut olonsa muuten
mukavaksi, kun ei vain olisi tarvinnut paksupäisten kansanmiesten
ja naisten kanssa olla missään tekemisissä. Ne olivat jo kohta
häneltä hänen uudelle uralle antautuessaan myrkyttäneet elämän.
Mutta siitä huolimatta oli parempi kantaa tarkastajan titteliä kuin
hoikkakoipisen konttoristin, jona hän oli ollut Nakkilan kaupungissa.
Virka toi mukanaan hyviäkin puolia hänen elämäänsä. Nakkilassa oli
tuuli häntä heilutellut, pitkä ja hoikka kun hän oli. Mutta nyt
oli hänen painonsa noussut kuukaudessa neljä kiloa, ja ankarinkaan
myrsky ei saanut häntä enää kaatumaan. Kerän ulkomuoto oli huomiota
herättävä. Hoikassa ruumiissa oli pää, jossa sangen tuuheat hiukset,
jotka olivat herättäneet ansaittua huomiota Nakkilan naismaailmassa,
ja teerenpilkkuiset kasvot sekä ohut, luiseva nenä, jota muutamat
väittivät hirvittävän pitkäksi, vaan josta omistajallaan oli
päinvastainen mielipide. Mutta kasvoille antoivat jonkun verran
miellyttäväisyyttä harmaat, eloisat silmät, jotka vilkuivat yhtämittaa,
milloin mitäkin.
Kerä istui portailla ja kopisteli pölyttyneitä housujaan ja virkahti
itsekseen.
— Tokkohan lienee yhtä elävätä sielua koko talossa.
Kukko pistäytyi nurkan takaa pihamaalle, kurotti kaulaansa ja parkaisi
huikean sävelen.
— Jopahan yksi esitteli itsensä, mutisi Kerä ja läksi kävelemään
kartanolle.
Maija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja
jäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi
huokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.
Samassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön, joka
kauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan. Hän aukaisi
suunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja jäi katselemaan
tyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin tyttö siirsi silmänsä
poutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan nurkalla, ja puna lehahti
hänen pyöreille poskilleen. Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja
Kerä sanoi ääni värähtäen.
— Päivää.
— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi
suoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.
— Kerä, esitteli vieras
— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.
— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi
katsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.
— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona
selitti Maija.
— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.
— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,
— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen saada
ääneensä herttaisimman sävyn.
Maija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.
Kerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin puheli
itsekseen.
— Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen minä
kierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi.
Nakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä
osasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.
Maija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa vieraalle,
— Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies tai joku
kauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se katsoi niin
kummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi tullut,
jota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä... Laskisi
sitten kätensä vyötäisille ja sitten... Sitä ajatellessa tunsi Maija
uudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.
Kerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet hänelle
hetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin askelin,
ja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä kävi
juttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja virkkoi.
— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin nukahdin.
— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa vähän
viivähtää.
— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille
kyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta. Saatuaan
tiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.
Se kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän paremmin
se ruoka.
— Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.
— No laita sitten illallinen.
— Kyllä minä.
* * * * *
Päivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan istumaan,
johon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja Maija istui
häntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi sukkaa. Äsken
oli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut eteensä koreimman
esiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin kypsynyt mansikka
vieraansa ihailtavana.
Tuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi puutarhan
nurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa rumia
kenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti miettiä
mistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys jatkui hänen
harmikseen.
Vihdoin hän kysyi.
— Joko neitillä on henkivakuutusta?
— Ei ole.
— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi Kerä,
ilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.
— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli Maija.
— Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen mielipiteensä
muuttumaan, kun yhdessä yritämme.
— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö koettaen saada
äänensä niin vienoksi kuin mahdollista.
Kerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat niillä,
jolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti
omistajalleen.
— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun
saisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.
— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä,
varsikin talvella? kysyi Kerä.
— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja lampaista,
virkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän toki
tuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt
ajattelee minusta?
— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän edellistä
lausettaan.
— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta, jonka
oli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista... mitenkä
tuon nyt sanoisin...
— Ystävää? opasti Maija.
— Niin juuri, ystävää. Vaan enpä ole mieleistäni tähän saakka löytänyt,
mutta nyt...
Lopettaen sopivalle kohdalle lauseensa katsahti hän Maijaan ja sai
tältä mitä viehkeimmän vastasilmäyksen.
— Voi herran pojat. Tuo tyttö on minun aivan tuossa paikassa, ajatteli
Kerä.
— Kyllä kai niitä toki on montakin, sanoi Maija koettaen suutaan
supistaa makeaan hymyyn.
— Mitä niin? kysyi toinen
— Niitäpä ystäviä.
— Jokohan olisivat kertoneet niistä Nakkilan puotitytöistä, ajatteli
Kerä.
— Ei ole toki yhtään. Ei ole ollutkaan, virkkoi. Mutta teillä lienee
ehkä?
— Mistä niitä nyt minulla, nyrpisti Maija pientä nenäänsä. Kukapa
tämmöisestä välittäisi.
Ja uuden, entistä viehkeämmän silmäyksen sai Kerä Maijalta.
— Voi herran pieksut, mitä te nyt sanottekaan. Kuka ei enkelistä
välittäisi.
— Nyt te pilkkaatte minua, ja minä lähden paikalla pois, virkkoi Maija
tekeytyen koppavaksi ja aikoen nousta.
— Älkää menkö, minä pyydän.
— Jos ette enää sano niin.
— Minä sanoinkin sen aivan sydämestäni, vakuutti Kerä.
Maija jäi istumaan ja hänen sydämensä pamppaili niin, että hän pelkäsi
vieraan kuulevan sen hätäiset lyönnit.
Maijalta vierähti lankakerä ja Kerä ojensi sen, jolloin heidän kätensä
koskettivat toisiaan. Valtava tärähdys kävi Kerän ruumiin läpi, ja hän
jäi tuijottamaan onnensa huumeissa Maijan kengän kärkeen. Maija huomasi
sen ja veti punastuen kenkänsä piiloon.
— Minä tulenkin täällä päin usein liikkumaan, ilmoitti Kerä ja silloin
saanen teilläkin pistäytyä.
— Niinkö? ilostui Maija.
Samassa huomasi Kerä maassa kovakuoriaisen ja pyysi Maijaa sitä
katsomaan. Maija kurottautui ja hänen kiharansa koskettivat Kerän
poskea.
— Missä?
— Tuossa.
— Sittiäinenhän tuo on, totesi Maija.
— Niinpä taisi olla, virkkoi Kerä hyvin nolona ja jäi tuijottamaan
uuden sähköiskun vaikutuksesta nurmeen.
— Sitä sittisistäkö te niin katsotte, ilakoi Maija.
— En minä, kun... muuta tässä vain ajattelin.
— Mutta minun täytyykin lähteä lehmiä hakemaan, virkkoi Maija ja heitti
sukankutimensa pensaaseen.
— Eihän nyt vielä.
— Kyllä minun nyt on mentävä.
— Enkö minä saa tulla mukaan? pyysi Kerä.
— Eihän nyt toki lehmien hakuun.
— Kyllä minä hyvin mielelläni.
Mutta Maija juoksi jo pois, ilakoiden mennessään. Keräkin meni kamariin
ja teki suurenmoisia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Haukkoi väliin
ilmaa keuhkoihinsa ja mutisi.
— Tyttö on minun. Ja tässä on rikas talo. Jo potkaisi onni taaskin
miestä. Ja minä nain tuon tytön ihan paikalla.
* * * * *
Sulo Armas Kevättoivo, Näreen matkatarkastaja, ponnisteli myöskin
pyöräillen Seppälään, jonne oli Kuivalan kylällä kerrottu Kerän
matkanneen. Kun Kerä asettui kamarissa mukavaan asentoon miettiäkseen
suurta onneaan, melusi kohta Kevättoivo kamarin ovella emännän
saattamana.
— Jopahan minä sinut löysin, virkkoi hän virkatoverilleen.
Kerän muoto musteni. Tulipahan nyt häiritsemään parhaiksi.
— Mutta sinähän näytät kuin sinappia syöneeltä. Onko sattunut
yhteenotto Honkayhtiön miesten kanssa? Kuuluivat täällä päin olevan.
— Vieläkö nekin, murahti Kerä.
— Sinä olet nähtävästi huonolla tuulella. Mikä sinua oikein vaivaa?
uteli Kevättoivo.
— Ei minua mikään vaivaa. Minua vain kohtasi suuri onni.
— Nyt minä ymmärrän. Sinä poloinen olet rakastunut, nauroi Kevättoivo.
Ja varmasti tämän talon tyttäreen.
— Mistä helkkarista sinä sen tiedät, ihmetteli toinen.
— Näin hänet tuossa karjasalolla tullessani ja arvasin nyt, että tyttö
on pannut sinun pääsi kuumaksi.
— Niin on, veli hyvä, asiat, huokasi Kerä.
— Mutta voin nyt salaisuutena uskoa sinulle, että tyttö on minun.
— Ja kun minäkin sitä jo katselin sillä silmällä, naljaili Kevättoivo.
— Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa, kivahti Kerä.
* * * * *
Mutta illallisen jälkeen tuli kinaa Näreen herroille Seppälän
tyttärestä. Kevättoivokin tunsi Maijaan rakastuvansa auttamattomasti.
— Mitäpäs, jos minä sen tytön kieppaankin itselleni, virkkoi hän
toverilleen.
— Älä puhu joutavia, koetti Kerä heti kumota kilpailijaansa.
— Onko siihen tyttöön sinulla sen parempi oikeus kuin minullakaan,
kivahti Kevättoivo.
— Onpa tietenkin. Minä tulin ensimäisenä taloon. Ja tyttö on jo
pihkassa minuun.
— Mutta jospa hän mieltyykin minuun, arveli toinen. Et tässä nyt sinä
ole Pekkaa parempi.
— Koetahan nyt ruveta konstailemaan, tenäsi Kerä. Sinä olet
yhtiössä minun alaiseni mies, ja kun minä lähetän raportin sinusta
pääkonttoriin, niin olet heti tästä yhtiöstä erilläsi.
Se auttoi.
Kevättoivo painui pää käsien varassa miettimään, mutta Kerä käveli
pitkin askelin ja syljeskeli. Hänellä oli voiman oikeus.
Myöhään, ohi puolen yön huokailivat herrat vuoteissaan. Kerä koetti
tehdä sovintoa, vaan Kevättoivo käänsi hänelle selkänsä.