Honka yhtiön miehet eivät joutaneet huvittelemaan enää pääkaupungissa.
Päivä sen jälkeen, kun tapahtui Varsalan ja Keikauksen tutustuminen
junavaunussa, lähtivät Kantele ja Böljengögel vaeltamaan suoraan
Kuivalan kylälle, aikoen panna hankintakoneistonsa siellä entistä
tuimempaan käyntiin. Kana-ahon majatalonkin emäntä oli saanut
olla vakuutusherroilta rauhassa kokonaisen viikon ja juuri, kun
hän ihmetteli, että mihin ne kaikki ovat hävinneet, hurahti kyyti
pihaan ja rattailta laskeutui Kantele mukanaan kaksi asiamiestä,
joista toinen oli vasta leivottu harjoittelija ja toinen kyläkunnan
kansakoulunopettaja. Isäntä huomasi tulijat pellolla ja oikaisi suoraa
päätä metsään riemuiten pelastumisestaan, mutta emäntä, joka katseli
tuvan ikkunasta tulijoita, murahteli.
— Nyt niitä taas tuli kokonainen lauma. Ja nyt ne ovat saaneet jo tuon
opettaja Römppäsenkin mukaansa. Kahviako nuo nyt ensin tahtonevat vai
ruokaa.
Saatuaan tietää, että isäntä ei ole kotona, pyörsivät herrat kohta
Hameahoon, johon sanan herrojen tulosta oli ehtinyt viedä räätäli
Kinnusen eukko.
— Vai jo taas tulevat, virkkoi Hameahon emäntä. Mene sinä ukko vaikka
tuonne puuvajaan piiloon, minä nousen uunille.
Ja emäntä neuvoi kuusivuotiasta Jesperiä.
— Jos herrat kysyvät, missä on emäntä, niin älä sano tietäväsi. Jos
taas isääsi tiedustelevat, niin sano, että meni kylään.
— Kyllä minä sanon, lupasi Jesper.
Emäntä kapusi uunin päälle ja jäi odottamaan vieraitten saapumista.
Herrat tulivatkin ja jotain jutellen istuksivat tuvan penkillä.
— Missähän tämän talon asukkaat lienevät, kun ei näy ketään, arveli
Kantele.
— Kyllähän tulevat, kunhan odotellaan. Saattavat olla ulkona, arveli
asiamieskokelas Jesperi teippuroi tuvan permannolla ja katseli
uteliaana vieraita.
— Kuulehan Jesper, missä äitisi on, kysyi opettaja Römppänen.
— En minä sano, virkkoi poika.
— Ka, miks'et? Sano vain, niin saat makeisia, kehoitteli Kantele.
— Se nousi uunin päälle ja kielsi sanomasta, ilmoitti poika nähtyään
makeispussin Kanteleella.
— No missä isäsi on? kyseli opettaja.
— Äiti käski sen menemään puuliiteriin, tiesi poika ja sai makeispussin.
— Menehän nyt sanomaan äidillesi, että vieraat tahtoisivat kahvia,
kehoitteli Kantele.
Poika kapusi uunin päälle ja kuului siellä tönivän äitiään, joka
ankaralla mutinalla teki vastalauseen poikansa puuhille.
Opettaja Römppänen meni puuliiteriin, josta löysi isännän halkopinojen
välistä.
— Päivää isäntä, nyt minäkin olen jo vakuutusasiamies. Ja nyt me teemme
teille vakuutuksen Honkayhtiössä. Se nyt on sentään maailman paras
yhtiö. Onhan siitä takeena isännälle sekin, että minä olen suostunut
rupeamaan asiamieheksi.
— Eihän niitä vakuutuksia kannata tehdä näin huonona aikana, arveli
isäntä kömpiessään ulos halkovajasta.
— Vai huono aika. Isännällä on ruis kuin seinä tuossa pellossa ja
viitsii puhua huonosta ajasta. Jos me vakuuttaisimmekin tuon emännän.
Sen kun kuuluu olevan suvussa keuhkotautia, niin jos vielä iskee
häneenkin. Silloin saa isäntä nostaa isot rahat, laulella ja syljeksiä
kattoon. Mitenkäs vanha se emäntä nyt onkaan?
— Johan se puolivälissä viidettäkymmentä.
— Nuorihan se vielä onkin. Halvaksi se tulee isännälle. Ja vielä
veroäyriäkin teiltä alentavat tulevana talvena, kun nyt tehdään se
vakuutus, puheli Römppänen.
— Elähän... eikö ne silloin paremmin liene nostamassa veroja, arveli
isäntä raappien niskaansa.
— Tuomaalankin isännältä alensivat kunnallisveroja heti, kun
emännälleen otti viidentuhannen vakuutuksen, tiesi opettaja.
— Ottiko Tuomaalainen vakuutuksen eukolleen? heristyi ukko. Hameahon ja
Tuomaalan isäntien välit olivat kerran katkenneet, kun Tuomaalainen sai
syysnuotalla enemmän kaloja kuin Hameaholainen, ja siitä lähtien oli
heidän välillään kahnausta riittänyt. Kun toinen hankki jonkun uuden
maanviljelyskoneen, koetti toinen saada heti kahta vertaa paremman.
Hameahossa oli äsken rakennettu uudenaikainen rakennus. Tuomaalainen
repi heti rikki kartanonsa ja teetti uutta varten kaupungissa
piirustukset. Kuultuaan, että Tuomaalainen on vakuuttanut eukkonsa
viidestä tuhannesta, päätti hän heti vakuuttaa emäntänsä kymmenestä.
Kuultuaan isännän aikomuksen loikkasi Römppänen tupaan ja kiljasi
Kanteleelle.
— Tänne ne paperisi. Minulla on kymmenentuhannen vakuutus.
Römppänen loikkasi paperineen isännän jälkeen ja hakemus kirjoitettiin
kamarissa.
— Minä näin jo tähän taloon tullessani, että tässä on isäntä semmoinen,
jonka askeleista talo kostuu. Ja onhan tämä muutenkin maan kuulu talo,
ylisteli Kantele.
Isäntä kyhnytteli yhä korvallistaan.
— Kyllä siitä nyt menee paljon rahaa, mutta eipä ole Tuomaalan ukolla
kymmenen tuhannen vakuutusta.
— Ei ole koko Kuivalan kylällä, todisti Kantele.
— Mutta sota tästä voi nousta, kun eukko saa tietää. Lienee parasta,
että emme nyt hänelle puhu mitään. Se on semmoinen eukko, että repii
silmät päästä, kun niikseen sattuu, arveli isäntä.
— Jospa me miehissä kuitenkin paremmin suoriutuisimme kohtauksesta,
arveli Römppänen.
— Kyllä minä sille yksinkin...
Polteltiin ja suunniteltiin uusia vakuutuksia. Isäntä tiesi kertoa,
että Mäkäräisessä olivat Djefvulsund yhtiön miehet vakuuttaneet melkein
koko talon perheen.
Kanteleen muoto musteni,
— Heidän on nähtävästi mentävä sinne ja peruutettava ne vakuutukset
Ihmisiä täytyy pelastaa tuon kirotun yhtiön kynsistä. Täällä on taas
varmaankin liikkunut se Pörjönen?
— Oli kulkenut viime viikolla ja kehunut saavansa joka päivä
vakuutuksia, kertoi isäntä.
Herroille tuli kiire lähtö. Kantele oli jättänyt pyöränsä edellisellä
käynnillään Kana-ahoon ja päätettiin, että Römppänen ja Suhonen, uusi
asiamieskokelas, hankkisivat omat pyöränsä ja kolmisin pyörittäisiin
Mäkäräiseen, jonne oli Kana-ahosta kymmenen kilometriä.
* * * * *
Riento yhtiön herrat, Keikaus ja Tuhkanen olivat myöskin kuulleet
Kuivalan laitakulmalla Mäkäräisen vakuutuksista ja päättivät hekin
lähteä pelastamaan Mäkäräisen perhettä Rientoyhtiöön hetkistä ennen
kuin Kantele miehineen puuhaili lähtöä Kana-ahon pihamaalla. Keikaus
oli lähtenyt tälle matkalle pyörällään ja Tuhkanen, jonka ratsu oli
sattumalta jäänyt toiselle paikkakunnalle, päätti seurata herraansa
juoksemalla.
Pyörittyään puolimatkaa istui Keikaus maantien varteen lepäämään.
Tuhkanen oli kävellessään tehnyt vain joskus kolmiloikkauksia ja
pysynyt sillä neuvoin Keikauksen kintereillä. Ilma oli hiostavan
lämmin ja taivaalle näytti keräytyvän ukkospilviä. Jossakin kaukana jo
jymähtelikin ja hiljainen tuulen henki alkoi huojuttaa puiden latvoja.
— Tulee sade, virkkoi Keikaus huohottaen.
— Tulee ukonjyry, todisti Tuhkanen.
— Kun tästä pääsisi Mäkäräiseen, ennen kuin rupeaa satamaan, huokasi
Keikaus.
— Jokohan tuo kovin minua juoksuttaa? arveli Tuhkanen.
Samassa tuli tien mutkasta näkyviin kolme pyöräilijää, jotka hatut
taskuun painettuina polkivat kuin vihan vimmassa eteenpäin, jättäen
jälkeensä Keikauksen kavereineen.
— Tunsitko, keitä olivat? kysyi Keikaus.
— Kantele aseenkantajineen, virkkoi Tuhkanen lähtien loikkimaan heidän
jälkeensä, ja virkkaen mennessään.
— Menevät varmaankin Mäkäräiseen peruuttamaan.
Keikaukselle tuli hätä käteen, ja hän kapusi pyöränsä selkään lähtien
painamaan menijöitten jälkeen. Ukkospilvi oli noussut. Jyrähteli ja
satoi. Keikaus pani kaiken tarmonsa liikkeelle ja tavoitti Kanteleen
joukkueineen. Tuhkanen oli muuttanut loikkauksensa juoksuksi ja
pysytteli nyt verrattain helposti pyöräilijöitten jälessä.
Mäkäräisen piika oli lähtenyt lehmiä hakemaan. Huomatessaan
rajuilman nousevan meni hän latoon, joka oli maantien vieressä. Kun
herrat ajoivat ohi avopäin ja vettä valuvin vaattein, säikähti hän
pahanpäiväisesti ja sylkäisi.
— Pthyi... taisi olla ihan vihtahousun joukkoa.
Mäkäräisen pihaan päästessään huohottivat pyöräilijät ja katselivat
toistensa vettä valuvia vaatteita.
— Helkkuna, kun tuli kuuma, ähki Keikaus.
— Lempoako te meitä jälestä ajoitte, kivahti Kantele.
— Tepä meitä jälestä ajoitte, virkkoi siihen Tuhkanen, joka vähän
myöhästyneenä hölkkäsi nyt pihaan.
— Setä taitaa kiertääkin meidän jälkiä, lausui Kantele pahatuulisesti.
Keikaus hymyili leveästi.
— Mikä pahuus se tosiaankin satuttaa meidät samoille kylille!
Kuulin, että Djefvulsund'in miehet ovat täällä liikkuneet, ja läksin
haistelemaan heidän jälkiään, ja nyt taisi herrat olla jo ennemmin
täällä samoilla asioilla.
Mentiin tupaan, jossa isäntä vuoleksi haravan varsia. Tuhkanen työntyi
eellimmäisenä ovesta ja kävi heti käsiksi asiaan.
— Pääomavakuutuksia, opintovakuutuksia, korkovakuutuksia. Riento
tarjoaa parhaimmat ehdot ja halvimmat vakuutusmaksut, ja vahingon
korvaukset suoritetaan heti. Mutta isäntähän kuuluu vakuuttaneen jo
perheensä Djefvulsund'issa, maailman huonoimmassa yhtiössä, ja me
tulimme teitä pelastamaan sen yhtiön kynsistä. Tässä on nyt Riennon
ja Honkayhtiön miehiä. Vakuuttakaa toisessa tai toisessa perheenne ja
jättäkää hiiteen nuo Djefvulsund'in vakuutukset.
Isäntä istui kuin ukkosen lyömänä. Miehiä tulee tupa täyteen, yksi
heistä alkaa saarnata ja tehdä kiivaita kädenliikkeitä aivan hänen
nenänsä alla. Kotvan kuluttua hän vasta kykeni avaamaan partaisen
suunsa.
— Niinpä nuo tulivat vakuutetuiksi... suotta aikojaan rupesin heidän
narrikseen.
Kantelekin käy nyt todistamaan, että nenästä on vedetty isäntä parkaa
ja parasta on muuttaa vakuutukset toiseen yhtiöön.
— Enpä minä heistä... kun se kerran niin on, arveli isäntä, koettaen
salata kiukkuaan.
Tahkottiin siinä miehissä isäntää muutama tunti, vaan tuloksetta.
Tuhkanen teki viimeisen yrityksen.
— Ottakaa hyvä isäntä nyt edes pikku vakuutus. Me näimme semmoisen
kauhean vaivankin tänne tullessa. Ikävä olisi tyhjin käsin lähteä.
Isännän sisu kuohahti. Silmät kävivät punaisiksi ja leuka väpätti.
— En ota, en ota, en, en, en, en. Menkää tuhannen tervoihin
vakuutuksinenne. Vieköön teidät hiisi siitä aivan siinä
silmänräpäyksessä.
Tuli hiljaisuus.
Herrat vain sipisivät hiljakseen. Ensimäisenä nousi Kantele
lähteäkseen. Hetkisen perästä jo seurasivat toisetkin hänen perässään.