— Kyllä se nyt on isännän otettava se vakuutus.
— Niinpä ne sanoivat, että vielä se olisi Pekkarisen ukko elänyt, jos
ei ruvennut siihen vakuutukseen, arveli isäntä.
Varsala kaivoi taulukon taskustaan, teki kustannusarvion ukon
vakuutuksesta ja vetosi emännän parempiin tunteisiin tietäen tältä
taholta saavansa kannatusta asialleen.
Emäntä seisoi keskipermannolla, kädet ronkilla, ja näytti miettivän.
— Jaa, kyllä se on tuon ukkorähjän henki vakuutettava. Mutta ei sitä
noin vanhaa miestä kannata vakuuttaa korkeammasta kuin tuhannesta
markasta. Tulisi vain suotta sille yhtiölle suuret maksut, kun se
kuolla kumahtaa, päätti emäntä. Isäntä mulkoili hätäisesti vuoroin
Varsalaa ja emäntäänsä. Tupakkipuru mukkelehti poskesta toiseen.
— Mutta minäpä en anna vakuuttaa itseäni, kivahti ukko.
— Kun minä sanon, että sinut vakuutetaan, niin se on jemtti, eikä
sinulla ole siinä enää suun aukaisemista.
— Minä en pane puumerkkiäni niihin kirjoihin, se nyt on varma, päätti
isäntä ja nousi lähteäkseen, nähtävästi livistääkseen pakoon.
Emäntä huomasi miehensä pakosuunnitelmat ja väistyi uhkaavasti hänen
eteensä — Sinä et astu nyt askelta ennen, kuin ne kirjat on tehty.
Isäntä painui penkille ja näytti miettivän kovaa kohtaloaan ja sitä
minkä aseen saisi käteensä, jos asia kävisi hänelle vielä ahtaammaksi.
Varsala maanitteli isäntää ja kaivoi taskustaan paperit ja, samalla
neuvoen uutta asiamiestä, kirjoitti hakemuksen tehden asiaa koskevat
kysymykset emännälle.
Isäntä istui pökertyneenä penkillä, harkiten kaikkia mahdollisia
keinoja pelastuakseen, ja samalla sitäkin, kuinka kauan saisi istua
putkassa, jos ottaisi uunin nurkasta halon ja sillä pehmitteleisi
aviopuoliskonsa ja vakuutusherrojen päitä.
— Nyt se paperi on valmis, ilmoitti Varsala. Isäntä on nyt niin hyvä ja
panee nimensä alle.
— En kuuna päivänä minä niin hyväksi tule. Juoksen ennemmin vaikka
järveen. Menen vaikka Siperiaan, tenäsi ukko.
— Juokse vain järveen, sitten kun ensin puumerkkisi piirrät, ilakoi
emäntä. Sitä välemmin minä saan rahat nostaa tuosta vakuutuksesta.
— Enpäs juoksekaan, kivahti isäntä?
Pekkarisen Eenokki hiipi isännän viereen istumaan ja koetti isäntää
sohittaa parhaimmalla taidollaan.
— Älä tule, perhana, niin lähelle, taikka isken kalloosi, niin että...
uhkasi isäntä, ja Eenokki katsoi sopivammaksi muuttaa heti olemuksensa
isännän lähettyviltä.
Emäntäkin näytti hieman neuvottomalta. Mutta tuhat markkaa oli
niin viekoittavan suuri summa. Ja hän saisi sen, kun ukon ketarat
keikahtaa, joka tapaus tuntui hänen mielestään olevan jo aivan
varma asia, jo lähimmässä tulevaisuudessa uskoi hän sen tapahtuvan.
Hän päätti koettaa ystävällisen puheen vaikutusta, ja istuen
järkähtämättömältä näyttävän miehensä viereen, virkkoi hän.
— Älä nyt kinaa turhaa tuommoisessa pikkuasiassa. Ennenhän tästä minä
kuolen kuitenkin kuin sinä. Lapsille ne rahat jäävät.
— Etpä sinä pahuus kuole, se on varma. On sinussa henki toki paljon
lujemmassa kuin minussa, päätteli isäntä. Äläkä tule sinäkään niin
lähelle, lisäsi hän silmät vihasta leimuten.
— Kyllä sinä olet koko nauta, pauhaili emäntä. Kun pitääkin ihmisen
olla noin järjettömän, ettei omaa etuaan ymmärrä. Mutta niin kauan
minä sinua piinaan, että panet puumerkkisi paperiin, uhkasi emäntä
ja neuvotteli hiljaa Varsalan kanssa, mihin toimenpiteisiin olisi
ryhdyttävä ukon kanssa. Päätettiin, että Varsala jää Pekkarisen Eenokin
kanssa taloon yöksi ja yhteisvoimin koetetaan taivuttaa ukkoa.
— Ja jos et sinä, ukko, piirrä tuohon paperiin harakan varpaita
tänä iltana, niin saat tuntea, miltä pamppu maistaa, uhkasi emäntä,
ohjatessaan vieraita kamariin.
Mutta isäntä luikki pellolle ja uhkasi hänkin, että kauan saavat häntä
odotella, kun kerran onnistui ehjin nahoin heidän kynsistään pääsemään.