Varsala astuksii helteisenä kesäkuun päivänä asiamiehensä, Pekkarisen
Eenokin kanssa Mutkan talon pihaan, jossa talon kolme poikavekaraa
on parhaillaan suorittamassa tappelunäytelmää. Vanhimmalla, joka
nähtävästi on sivuuttanut kahdeksannen ikävuoteissa on jo miehuuden
merkkinä housut, vaan toisilla, häntä nuoremmilla on verhona vain
paidat, jotka ovat taistelun pyörteissä pahasti repeytyneet Nuorin,
viisivuotias Anselmi pitää puoliaan kahta vastaan ja suoriutuu aina
voittajana. Riemuiten pysähtyy Varsala katselemaan poikien nujastusta,
joka hänen mielestään niin verrattomasti kuvaa eri vakuutusyhtiöitten
kilpailua. Varsalan mielestä edustaa Anselmi hänen yhtiötään, ja hän
käy heti tämän puolelle. Eenokki koettaa suhdittaa mukuloita:
— Oletteko siivommalla, kun tuossa nyt vielä ihan herran nenän edessä
tapellaan. Menkää kartanon taakse.
— Anna sinä niiden tapella, virkkoi Varsala, huomautellen Anselmille,
mistä hänen olisi milloinkin tartuttava kiinni kavereihinsa.
— Pure nyt... ka... jo kuristaa... puraise kädestä Ansu... potkaise nyt
takapuoleen... ka... ka... jo höyhentävät... tule pois, tule pois.
Ansu juoksi mahtavan puolustajansa taakse, ja toiset silmäilivät
läähättäen ja kasvoiltaan kiehuvan punaisina, miltä puolelta olisi
paras kaapata Ansu uudelleen kynittäväksi. Ansu röyhisti rintaansa ja
uhkasi.
— Minä kun otan seipään!
— Niin, me otamme seipään, riemuitsi Varsala.
Pojat töllistelivät ihmetellen vierasta, joka kävi niin uhkaavasti
Ansua puoltamaan. Samassa tuli isäntäkin pihaan, ja riitapuolet
hajosivat. Isäntä oli ollut venhettä tervaamassa ja ojensi tervaisen
kätensä vieraille, ensiksi Varsalalle.
— Joko herran käsi tervaantui hätäili Eenokki nähtyään Varsalan
kasvoilla tuskallisen ilmeen hänen irroittaessaan kättään isännän
kädestä.
— Minä haen pesuvettä, ja Eenokki kumarsi herralle mennessään. Isäntä
koetti pyyhkiä kättään housujensa takapuoliin ja kyseli kuulumisia.
— Eipä kuulu muuta kuin, että Pekkarisen ukko kuoli kuukausi sitten
ja minä toin nyt sinne Pekkariseen isännän henkivakuutussumman,
tuhat markkaa. Ukko otti vastahakoisesti vakuutuksen kolme kuukautta
takaperin, ja nyt kävi niin, että rahat tulivat heti yhtiöstä, kun ukko
kuoli.
— Vai niin. Vai tuli siitä Pekkarisen ukosta tuhannen markan nahka,
jurahti isäntä. Sanoivatkin sitä akkansa peitonneen viimeiseltä,
pikemmin nuo rahat saadakseen.
— Se on turhaa puhetta, arveli Varsala. Sattui vain muuten niin hyvään
aikaan se vakuutuksen teko. Sitä kun ei tiedä, milloin se kuolema tulee.
— Eihän sitä tiedä, milloin keikahtaa, arveli isäntä.
Eenokki toi vettä, ja Varsala hankasi tervaa kädestään ja puheli
isännälle.
— Kaippa se isäntäkin nyt tekee vakuutuksen ja samalla kertaa vähän
isomman kuin Pekkarisen isäntä. Tässä kun on isompi talokin ja
varakkaampi.
Mentiin tupaan ja Varsala jatkoi esitystään.
— Ajatelkaahan isäntä lastenne tulevaisuutta ja tehkää nyt heti tuo
vakuutus.
— Eipä se isävainajakaan ajatellut lastensa tulevaisuutta, marisi
isäntä. Se isäukko oli suutarimies, ja paljon oli lapsia. Kun
poikaparvesta vanhin suoritti hyvin ensimäisen tappelunujakan
kyläkunnan poikien kanssa, potkaisi ukko ulos ovesta ja arveli:
— Kyllä jaksat jo henkeäsi elättää, kun jaksat kerran jo tapellakin.
Vuoron perään sitä sitten siirryttiin ukon anturan jälki takapuolissa
maailman hartioille. Minulla tuo on talopahanen, vaan tiukalle se ottaa
eteenpäinmeno.
— Isäntä vain nyt muuten... kyllähän isännällä varoja on vakuutusta
maksaakseen, arveli Varsala.
Emäntä paistoi leipiä ja kysyi;
— Mitä vakuutusta?
Varsala läheni emäntää makeasti hymyillen ja virkkoi:
— Henkivakuutusta tässä on tarjottu isännälle. Kyllähän emäntä sen
asian tärkeyden ymmärtää.
— Eipä se henki pysynyt Pekkarisenkaan ukossa, vaikka olivat
vakuuttaneet, sanoi emäntä.
— Ei se vakuutus olekaan sitä varten, että henki paremmin pysyisi.
Yhtiö vaan korvaa määrätyllä summalla sen vahingon, mikä syntyy
menetetystä hengestä.
— Mikä vahinko siitä tulee, jos vanha kuolee. Kyllä se jo jouti
Pekkarisen ukkokin, arveli emäntä.
Varsala kaiveli nenäänsä ja katseli avuttomana eteensä.
— Ainahan siinä sentään tulee vahinko, kun perheen jäsen kuolee. Ja
sen vahingon ottaa yhtiö korvatakseen, koetti hän selittää. — Tämäkin
Eenokki nyt sai isänsä vakuutussumman, tuhat markkaa.
— Mitä sai? kysyi emäntä heristäen korviaan.
— Saatiin tuhat markkaa henkivakuutusyhtiöltä, kun isä kuoli, sanoi
Eenokki.
— Ettäkö tuhat markkaa niin vaivaisesta ukosta, kiljahti emäntä. Kun se
vainaja ei kuullutkaan enää viimeiseltä ja joka viikko piti hierojan
sitä muokata.
— Niin tuli, vakuutti Eenokki.
— Ja siitä sinä olet hyvilläsi, kun sait isäsi henkirahat, virkkoi
isäntä.