Varsala istui mukavasti Sammalkontion yksityisasunnossa ja kuunteli
esimiehensä ohjeita. Leimauksen miehet olivat saaneet kutsun
toimitusjohtajaltaan ja miehissä saapuneet neuvottelemaan. Varsala oli
jotenkuten myöhästynyt ja sai nyt yksityisesti ohjeita miten menetellä
ankarassa kilpailussa.
— Tässä on kunnia kysymyksessä, puhui Sammalkontio. Ja kaikkein
enimmän juuri meidän yhtiömme kunnia, sillä kun meillä oi ole mitään
voimakeinoja käytettävänä, on turvauduttava toisiin keinoihin.
Ymmärrätkö?
— Kyllä, kyllä. Mitäpä minä en ymmärtäisi, virkkoi Varsala.
— Tuo DjefulsundyhtiÖ kyllä aikanaan romahtaa, mutta sitä ennen se
ehtii tehdä pahuksenmoista tuhoa hankintatavoillaan. Meillä on yksi
hyvä ase kilpailussa käytettävänä, ja sen sinä ymmärrät.
— Kyllä ymmärrän.
— Sinun on nyt koottava alueesi asiamiehet ja selitettävä heille vielä
entistä tarkemmin tämä puoli asiassa.
Varsala kuunteli kuivin suin ja hymähteli myöntävästi. Hänestä tuntui
ilta kovin kuivalta, kun ei saanut mitään suun avausta, mutta nämä
yhtiöitten toimitusjohtajat eivät mitään tarjonneet, eivätkä tainneet
monetkaan liioin itse mitään miestä väkevämpää nauttia. Varsalaa jo
kyllästytti ohjeitten paljous. Hänen teki mieli päästä iltaa istumaan
jonkun tuttavan kanssa ja maistamaan lasi uuden alkavan ottelun
kunniaksi. Eipä hänkään toki muistiaan menettänyt iltaistunnoissa,
joku lasi vaan sai vanhat muistot entisiltä ajoilta niin ihanasti
palautumaan.
Vihdoin nousi Sammalkontio, ja Varsala pääsi lähtemään.
— Koettakaa nyt pitää puolianne, virkkoi Sammalkontio hyvästellessään.
— Kyllä, jollei muu auta niin tapella hatistetaan.
— Lyökää vain, kun ette luita riko, nauroi Sammalkontio ovella,
Palatessaan illan istujaisista asuntoonsa hyräili Varsala
voitonriemuisena:
»Jos vaara uhkaa maatamme
on eessä työ
‒ ‒ ‒
me vihollisen kaadamme
ja riemuellen laulamme
ja sovittaessaan avainta lukkoon hieman huonolla menestyksellä
»Se hetken on työ,
kun leimaus lyö.»
Loppu katkesi lyhyeen kiroukseen, kun avaimet putosivat kilahtaen
portaille ja niitä täytyi haparoida hämärässä. Alhaalla kadulla
kuului hänen toverinsa, joka oli ollut saattamassa, laulavan järeällä
bassollaan »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.»
* * * * *
Seuraavana päivänä istui Varsala junavaunussa paluumatkalla kentälleen
ja kuunteli vaunun unettavaa hytinää. Ulkona lämmitteli toukokuun
aurinko eloon herännyttä luontoa.
Auenneet lehtiummut tuoksuivat ja laululintujen kuoro helisi
kirkkaana kuin hopeakellojen soitto. Matkustajat hyökkäsivät asemilla
hengittämään raikasta ilmaa ja Varsalakin meni muiden mukana.
Palatessaan eräällä asemalla paikalleen tapasi hän hyvinvoivan ja
hyvätuulisen näköisen herrasmiehen, jonka tunnemme Keikauksen hymyä
herättäväksi persoonaksi. Mutta Varsalalla ei ollut aavistustakaan,
että hänen vastapäätään istui kilpailevan yhtiön kunnioitusta herättävä
tarkastaja. Yhtä vähän oli Keikauksella aavistusta matkatoverinsa
ammatista, arvelipahan vain Varsalaa jonkun rusthollin isännäksi.
Kun oli kuljettu jonkun matkaa, kysyi Keikaus matkatoveriltaan.
— Mistä herra on ja minne on matka?
— Savoon on matka, ja siellä on toimikin. Koti on joka talossa.
— Olette siis ehkä jonkun tukkiyhtiön miehiä?
— Olen Leimauksen palveluksessa. Nimeni on Varsala.
— Ahäs, mietti Keikaus. Siinä se nyt on Leimauksen kenraali, josta olen
kuullut puhuttavan, vaan en ikäväkseni ole sattunut ennemmin tapaamaan.
Hän kuuluu hankintamiehilleen sanoneen, että minä olen kehveli, mutta
nytpä minä häntä jutkautan.
— Keikaus, esitteli hän, mutta Varsala ei nähtävästi vaunun jyrinässä
kuullut nimeä oikein.
— Minne on matka? kysyi vuorostaan Varsala.
— Sinne Savoon tästä minäkin. Meillä onkin nähtävästi sama matka.
— Ehkä joku tilanomistaja sieltä? kyseli Varsala.
— Niin, virkkoi Keikaus.
Päästiin puheen alkuun ja huimasti jutut luistivatkin. Kumpainenkin
heistä oli tunnettu juttumestari, ja matka kului hyvin hupaisesti.
Kun jutun aiheet loppuivat alkoi Varsala puhua matkatoverilleen
henkivakuutuksen siunauksesta ottaen elämästä hyvin vaikuttavia
esimerkkejä tueksi väitteilleen.
— Missä yhtiössä olette vakuutettu? kysyi Varsala ohimennen.
— Riennossa, vastasi Keikaus.
— Mitäs jos nyt ottaisitte lisävakuutuksen Leimausyhtiössä. Se tulisi
varmasti edullisemmaksi teille kuin Riennon vakuutus, esitteli Varsala.
— Voisihan olla niinkin, myönnytteli Keikaus, ja Varsala innostui
selittämään perin pohjin yhtiönsä etuja. Ja esityksensä lomassa hän
kosketteli Rientoa tilaisuuteen sopivilla sanoilla.
Hetken vaitiolon perästä kysyi Keikaus.
— Kuka siellä teidän seuduillanne on Riennon tarkastaja?
— Keikaus kuuluu nimensä olevan. Miestä en ole nähnyt, mutta sanovat
hänen olevan erittäin hyvässä ruumiillisessa kunnossa.
— Minkälaisen miehekseen sanovat olevan?
— Melkein tyhjänpäiväisen. Syö ja makaa ja paisuu yhä pyöreämmäksi.
Niin nuo ovat kertoneet. Siellä on muuan Tuhkanen, joka tekee Rientoon
niiden kaikkien edestä vakuutuksia. Mikä lienee hurjapää?
— Kyllä tunnen miehen, sanoi Keikaus.
— No eikö hän olekin aika tuulihattu?
— Paras asiamies koko Riennossa.
* * * * *
Muutamalla kotiseudun asemalla laskeutui Keikaus junasta sanoen ensin
lämpimästi hyvästit matkatoverilleen. Hänen poistuttuaan kysyi Varsala
muutamalta mieheltä vaunussa.
— Tunsitteko hänet? Minkä talon isäntä hän oli?
— Eihän se mikä isäntä, virkkoi mies. Keikaus tuo näkyi olevan, Riennon
tarkastaja.
— Mitä? Oliko tuo Riennon tarkastaja?
— Olipa tietenkin. Eikö herra sitä nyt usko.
— Uskon, murahti Varsala, mutta salaisesti hän lähetti parhaimman
voimasanavarastonsa menijän jälkeen.