Johannes Ferdinand Böljengögel käveli keväisenä iltana
Aleksanterinkatua ja katseli katuyleisön liikehtimistä. Hän oli
Honkayhtiön palveluksessa ja tunsi olonsa kaikin puolin mukavaksi.
Vaatimattomasta kansakoulunopettajatoimesta oli hän kiivennyt nykyiseen
asemaansa ja vuoden siinä menestyksellä toiminut. Joskus, ja varsinkin
viime aikoina oli hän tosin saanut sapiskoita toimitusjohtajaltaan,
jonka kotkansiimat seurasivat jokaisen lähettinsä liikettä kentällä,
varsinkin tarkastajien ja matka-asiamiesten toimintaa. Hän kuului
viimeksimainittuihin ja tunsi sen johdosta jo olevansa tärkeäkin ratas
koneistossa. Tosin hän oli ihmetellyt onnenpotkausta, joka oli johtanut
hänet mainittuun toimeen, mutta viimein hän lakkasi sitä ihmettelemästä
ja uskoi omaavansa todella ominaisuuksia, jotka tuon potkun tekivät
oikeutetuksi.
Kuten sanottu oli hän saanut muistutuksia milloin mistäkin ja
viimeksi — mikä oli ihmeellisintä hänestä — nimensä muuttamisesta.
Johannes Ferdinand oli ennen orastanut tukevan nimen, joka oli hänen
kotipitäjänsä kirkonkirjoissa merkitty jo monessa polvessa Möttöseksi,
ja se tuntui, varsinkin uuteen toimeen päästyä, liiaksi paksulta ja
moukkamaiselta. Joku kunnioitettava kansalainen oli hänelle virnaillut,
ettei hän pääsisi lähempiin suhteisiin naisväen kanssa, jos ei
muuttaisi sukunimeään, Ja Johannes Ferdinand päätti ottaa uudeksi
nimekseen Böljengögelin — lausuttava köökelin — jonka arveli olevan
kylliksi hienon. Tosin hänen isänsä, joka oli ammatiltaan suutari,
kuultuaan pojaltaan nimenmuuttoasian kirosi karkeasti ja käski hänen
mennä hiiteen, mutta poika ajatteli, että kyllä se viha lauhtuu,
jahka hän ottaa rouvan, jolla on yhtä helähtävä nimi kuin hänelläkin.
Muutamilla paikkakunnilla kuitenkin lyhennettiin tuo nimi ja lausuttiin
se mukavuuden vuoksi vain köökeliksi. Eivätkä asianomaisen kiukkuiset
vastalauseet mitään auttaneet.
Hänen toiminta-alueensa oli Savossa. Väsyttyään yhtämittaiseen
suunsoittoon tuhmansekaisten sydänmaan asukkaitten kanssa, oli hän
päättänyt lähteä vahan tuulettamaan itseään pääkaupunkiin ja käveli nyt
kevätiltana väkirikkaimmilla kaduilla miettien nautinnolla asemaansa,
joka salli hänen joskus tehdä tämmöisen huvimatkan sivistyskeskukseen.
— Kas, iltaa, poika. Täälläkös sinäkin olet.
Kantele oli myöskin lähtenyt samanlaiselle matkalle suoraan Kuivalan
kylältä ja tapasi nyt sattumalta Aleksanterilla työtoverinsa.
— Sepä onnellinen sattuma, iloitsi Böljengögel. Minä olenkin tässä
ollut seuraa vailla ja aivan yksin mittaillut katuja, Nythän meidän
sopii tämä ilta olla yhdessä.
— Saman tekevä, virkkoi Kantele, vaikka hänestä tuntuikin tuo yhtyminen
vähän vastenmieliseltä. Böljengögel oli kyllä jokseenkin hyvä
hankintamies mutta hänessä oli jotakin perin naivia, joka kiukutti
Kanteletta. Hän oli ollut äsken toimitusjohtajansa luona saamassa
ohjeita uutta suunnitelmaa varten. Siellä oli ollut puhetta miehestä ja
häntä oli käsketty pitämään Böljengögeliä silmällä.
— Mihin nyt sitten mennään? kysyi Kantele.
— Ajattelin mennä automaattiin syömään. Onko sinulla mitään sitä
vastaan?
— Emmehän sentään automaattiin mene. On täällä pääkaupungissa hienoja
ravintoloitakin. Jos veisin sinut vaikkapa Ala-Kämppiin illalliselle,
arveli Kantele.
— Älä helkkarissa. Se on liian hieno paikka. Mennään johonkin toiseen,
vaikkapa Osmolaan.
— Siin'on mies, joka ei uskalla mennä sinne, jonne muutkin hienot
herrat menevät. Miehellä on niin helähtävän hieno sukunimi ja pelkää
Helsingin ruokapaikkoja.
— No älähän nyt, tyynnytteli Böljengögel. Mennään sitten.
— Mitä pahusta sinun oikeastaan tarvitsi mennä sitä nimeäsi muuttamaan,
kiukutteli Kantele, joka aavisteli, että mies tulisi osittain tämän
nimenmuuttonsa takia saamaan vielä potkut yhtiöstä, ja hän menettäisi
piiristään keskinkertaista paremman hankintamiehen.
— No se vanha nimi oli niin kovin paksu, puolusteli asianomainen.
— Oletko sinä itse sitten kovin hieno, jatkoi Kantele ulottamassaan
äänilajissa. Sinä kävisit muuten miehestä, vaan tuo nimiasia tuottaa
sinulle vielä ikävyyksiä.
— Sitä se on jo minulle tuottanutkin, varsinkin kotiseudulla.
Köökeliksi pakanat haukkuvat.
He tilasivat illallisen Ala-Kämpissä ja kun he parhaiksi olivat
päässeet ruokaan käsiksi, ilmestyi Aapeli Keikaus, Riennon tarkastaja
heidän pöytänsä ääreen kumarrellen hyvätuulisena.
— Iltaa. Herroilla on, nään mä, makea illallinen. Tulin tänne erästä
tuttavaa tapaamaan, mutta kun en häntä tavannut, ei minulla olisi
mitään vastaan, jos sallitte minun istua samaan pöytään.
— Mikä kehno sinut tänne lennätti? ihmetteli Kantele.
— Sama juna joka herrojakin. Olin vilaukselta niinkuin näkevinäni
matkalla, mutta minä olin niin kiireissä liikeasioissa, etten joutanut
kunnioittamaan läsnäolollani herroja. Ja sitäpaitsi minä matkustan aina
kolmannessa luokassa, jota vastoin herrat käyttävät aina toista luokkaa.
Keikaus hymyili leveästi, tilasi illallisen ja istui pöytään. Setä,
kuten häntä virkatoverinsa nimittivät, oli mainiolla tuulella.
— Mitenkäs on herroja lykästänyt nykyään? Kuulin vähän jo siellä
Kuivalan kylällä kulkiessa. Siellähän oli istutettu vakuutusaatetta
oikein miehissä. Ikävä, etten minä joutunut samaan aikaan. Olisin
minäkin tämän vaatimattoman Riennon siemeniä siroitellut. Tein siellä
tosin pari vakuutusta, mutta mitäpä se on siihen nähden mitä herrat...
— Ei kai setä vain peruuttanut meidän vakuutuksiamme? kysyi Kantele.
— Eihän toki semmoista, kun on näin vanha ja vakiintunut mies
kysymyksessä. Poikaklopithan sitä semmoista tekevät.
— Kuuluiko siellä mitään Pörjösestä? kysyi Kantele.
— Kuului olevan Kuivalan kirkonkylässä, kertoi Keikaus. Lähetin sille
sinne toveriksi Tuhkasen. Saavat nyt koetella voimiaan. Tuhkanen on
ainakin sukkelampi suultaan jos jaloiltaankin.
Setä nauroi niin, että vedet tulivat silmiin.
— Se Tuhkanen riiviö onkin jokapaikassa yhtaikaa. Minulle siitä
kehvelistä on ollut haittaa aika tavalla, sanoi Kantele.
— Hyvä hankintamies. Meidän aluemiehistämme parhaita, huomautti Keikaus.
— Meidän olisikin se tuulihattu saatava, virkkoi Kantele.
— Äläpäs, poika. Ei se vain niin ole otettavissa.
— Nostetaan palkkaa, kiusotteli Kantele?
— On sitä rahaa meilläkin, kyllä se poika ei tule teidän armeijaanne.
Mutta mitäs tuosta. Tämä Kökel, anteeksi, Böljengögel taitaa olla
myöskin hyvä hankintamies. Eiköhän heitettäisi pois liikoja nimiä?
Minun nimeni on Aapeli, kolmen a:n kanssa.
— Ehkä minä saan sanoa sedäksi, niinkuin toisetkin. Tämä on suuri
kunnia minulle, virkkoi Böljengögel.
— Niinhän se on, naureksi setä mutta minä en kehtaisi kuunnella
sukunimeäni mainittavan. Se on minusta jotenkuten vastenmielinen.
Sinähän Johannes kuuluit muuttaneen sukunimesi. Valintasi on onnistunut
erinomaisesti, naureksi setä. Keksikääpäs pojat minullekin uusi nimi,
lisäsi hän vilauttaen silmää Kanteleelle.
— Setä varmaankin pilailee nyt, mutta kuitataan kiitollisuudella,
mutisi Böljengögel.
— Vähätpä siitä. Nyt mennään sinulle morsianta katselemaan, sanoi
Keikaus Johannes Ferdinandille. Sanoivat sinun eukkopuuhissa olevan ja
siksi pyydän saada kunnian olla puhemiehenä.
Herrat nousivat ja setä ilakoi edelleen heidän laskeutuessaan kadulle.