IV

Kantele pyöränteli kiukkuisesti Hameahon pihamaalla käsilaukkuineen.

— Eikö sitten tästäkään talosta saa hevoskyytiä? Onko kaikki Kuivalan

kylän pahat henget liittoutuneet minua vastaan?

— Meidän hevosilla on jo ajettu liiaksi tänään, ja herra voi päästä

mukavammin Kana-ahon majataloon, kun ottaa venekyydin tästä tuon järven

poikki, selitti isäntä rauhallisesti.

— Ottaa, mistä sen ottaa? Vai pitäisikö minun lähteä vielä soutajaa

hakemaan pitkin kyläkuntaa? kivahteli Kantele.

— Nuo suutari Jortikaisen pojat saavat mennä viemään vierasta järven

yli, neuvoi emäntä. — Siitä räätäli Kinnusen rannasta ei ole kuin puoli

kilometriä Kana-ahoon.

Jortikaisen pojat hyppelivät pihamaalla valmiina lähtemään.

— Onko teillä ehjä venhe? kysyi Kantele.

— Vuotaa se vähän, mutta tuo Iska saa heittää vettä pois ja minä soudan.

— No mennään, virkkoi Kantele, ja läksi poikien perässä astumaan.

Rannassa oli Jortikaisten veneruho, äsken paikkailtu ja vahvasti

tervattu. Kantele ei joutanut katselemaan tarkemmin venettä vaan

heittäytyi perään istumaan, niin että läheiset laidat rusahtivat.

— Nyt herra taitaa tarttua tervaan. Olisi laitettu lehdeksiä siihen

tuhdolle hätäilivät pojat.

Kantele koetti nousta, vaan housun takapuolet olivat jo tarttuneet

tervaan ja takin helma takertunut perästä esiin pistävään naulaan. Ja,

kun Kantele nyt kovasti ponnistaen sai takapuolensa irti tuhdosta,

repesi samassa takin helma. Mies käytti kaiken karkean sanavarastonsa,

johon oli ennen hevospoikana oppinut, sisunsa purkamiseen uhkaillen

poikia käteensä kopaisemallaan seipään kappaleella, vaan pojat

katsoivatkin edullisemmaksi livistää tiehensä ja jättää herra

inspehtoorin itsenäisesti harkitsemaan järven yli pääsyä.

Kun Kantele oli aikansa turhaan huudellut poikia palaamaan takaisin

luvaten heille kaikenmoista hyvää, tarttui hän viimein venheeseen

ja sysäsi sen vesille. Airot olivat raskaat ja hankavitsat aivan

katkeamassa. Vuosikymmeniä vanha haaksi osottautui hyvin hauraaksi,

niin että Kantele sai ammentaa siitä vettä rikkonaisella tuohisella

ja vuoroin soutaa. Järvimatka ei ollut pitkä. Lähellä toista rantaa

katkesi kuitenkin hankavitsa, ja vaikean taipaleen vaeltajalla ei ollut

muuta neuvoa kuin köytellä hankavitsaksi housunkannattimensa. Mutta

tämä neuvokas keksintö vei siksi paljon aikaa, että venhe täyttyi

puolilleen vedestä. Kantele sitä tyhjentämään samalla katseellaan

mittaillen välimatkaa rantaan ja miettien, voisiko hän uimalla päästä

maihin, jos venherasa sattuisi uppoamaan. Matka näytti liian pitkältä,

ja hänen selkäpiitään karmi omituisesti ajatellessa pakollista

uimanäytöstä keväisessä, kylmässä vedessä. Siinä vettä ammentaessaan

huomasi hän kuitenkin, että järven pohja näkyi, ja niin häneltä pääsi

helpotuksen huokaus. Pääsisihän kahlaten rannalle, jos viimeinen hätä,

tulisi. Hän koetti vielä saada muutamilla epätoivoisen ankarilla

vedoilla venhettä likemmä rantaa, mutta vesi nousi istuinlaudalle

saakka, ja silloin Kanteleen hätäinen liike sai venheen kaatumaan.

— Uih uh... uuih huh, kuului kylmästä kylvystä. Ja riiputtaen toisessa

kädessään käsilaukkuaan, sekä toisessa päällystakkia ja hattua,

kahlaili Kantele onnellisesti rannalle. Vettä valuvin vaattein oli

hänen nyt ratkaistava, missä oli räätäli Kinnusen ranta, josta tie

löytyisi Kana-ahoon. Mutta mitään asutuksen merkkiä ei näkynyt

rannalla. Vihdoin huomasi hän jonkun matkan päässä naisihmisen

huuhtomassa vaatteita ja päätti lähteä häneltä neuvoa kysymään.

— Vieras menee vain tätä rantaa vielä yhden kilometrin eteenpäin.

Sieltä tulee kinttupolku, joka vie räätälin mökin ohi Kana-ahoon,

neuvoi eukko.

Kantele läksi astumaan kengät vettä pursuten ja sadatellen mielessään

Kuivalan kylän kulkuneuvoja, päätellen ettei koskaan tulisi moiselle

paikkakunnalle.

Kana-ahon emäntä puuhaili herroille illallista, kun Kantele saapui

tupaan ja istahti väsyneenä penkille pyytäen yövuodetta ja illallista

ja jos mahdollista kuumaa saunaa.

— Mistä se nyt tämä vieras tulee? kysyi emäntä

— Hameahosta, virkahti Kantele yksitoikkoisesti.

— Ei suinkaan tämä nyt ole se herra, joka siellä kuului päivällä olleen

aikeissa tulla tänne?

— Eikö liene sama, jurahti Kantele. Nuo suutari Jortikaisen pojat

saivat minut venheeseensä ja olin vähällä henkeni menettää.

— Missä pyykissä se herra sitten on ollut? kysyi emäntä tarkastellen

Kanteleen vettä valuvia vaatteita.

— Johan minä sanoin, että Jortikaisen pojat peijoonit saivat minut

vuotavalla venheellä lähtemään tuon järven yli, kun Hameahosta ei

annettu hevoskyytiä. Onko talossa sauna lämmitetty?

— Ei ole. Herra vain menee sinne vieraspuolelle. On siellä ruokaakin jo

pöydässä, toimitti emäntä.

Kantele meni vierashuoneisiin. Siellä istuivat Varsala sekä Pörjönen

ja Naukkunen ruokapöydässä ankarasti kiistellen, kumpi heidän

edustamistaan yhtiöistä tulisi ensin keskinäiseksi. Varsala kiehui

kasvoiltaan tulipunaisena. Hänen oli vaikea puolustautua kahta vastaan,

varsinkin näitä Djefvulsund'in miehiä, jotka olivat tunnettuja

suunsoittajia.

— Kantele ällistyi nähdessään kiistatoverit pöydän ääressä. Hän oli

luullut saavansa rauhassa viettää tulevan yönsä, mutta siinä istuivat

kilpailijat, jotka nähtävästi heti iskisivät hänen hieman oudolta

näyttävään persoonaansa.

— Pahuusko teidät on tänne tuonut? kysyi Kantele harkiten, istuisiko

märillä housuillaan vai jäisikö seisomaan.

— Eipä kuin hevoskyyti, totesi Varsala.

— Mistä se hevonen teille on tullut, ja minun on pitänyt kömpiä

jalkasin kaikki tämän kirotun kyläkunnan rapakoiset tiet ja vieläpä

järvetkin.

Varsala tarkasteli leveästi hymyillen Kanteletta.

— Johan se poika on käynnyt uimassa. Olet luultavasti jollekin

äijälle liiaksi tupannut vakuutusta ja hän on päättänyt sinua uittaa

päästäkseen pikemmin rauhaan, hämmästeli hän.

— Pidähän suutasi, kivahti Kantele ja kertoi voimasanoilla höystellen

suorittamansa seikkailun Jortikaisen poikain venheellä.

— Nyt se nähdään miten tarpeen on työkyvyttömyysvakuutus tavallisen

henkivakuutuksen yhteydessä, sanoi Pörjönen. Arvoisalle virkaveljelle

voi kylmästä kylvystä koitua vaikeakin sairaus, ja nyt hän ei saa

siitä mitään korvausta, kun ei ole meidän yhtiössä vakuutettu. Ja mikä

suunnaton tappio, jos hän kauniimman kilpailun aikana sairastuisi!

Kantele heitti kilpailijaansa murhaavan silmäyksen mennessään

sisähuoneisiin vaihtamaan kuivia vaatteita. Hänen palatessaan sieltä

virkkoi Varsala naureksien.

— Semmoisia kuuria niitä vakuutusmies saa useinkin suorittaa.

Pahimmasta, nimittäin selkäsaunasta, olet vielä varmaankin säilynyt,

mutta minä olen jo kerran senkin saanut kiitollisuuden osoitukseksi

kundeiltani.

— Toivon että olisit saanut vielä useammin semmoiset kiitokset, vieläpä

oikein lujasta kädestä, murahti Kantele istuen ruokapöytään.

— Hyvinkös virkaveljeä ovat asiat onnistaneet? kysyi Naukkunen, joka

sikaaria poltellen makaili ryntäillään toisella puolen pöytää.

— Minulla ei liene vielä kunnia tuntea virkaveljeä, virkkoi Kantele

ynseästi.

Naukkunen naurahti.

— Kyllähän me kerran heitimme pois liiat nimet Nakkilan kaupungin

seurahuoneella, vaan veli on taitanut käydä huonomuistiseksi päästyään

palvelemaan Honka-yhtiötä.

— Kyllä minä tuon tilaisuuden muistan, sanoi Pörjönen. Mutta Kantele

olikin jo silloin pöydän alla. Mainittu tilaisuus siis ei ole jaksanut

hänen muistiinsa syöpyä.

— Olkoon sitten niin, myönsi Kantele, suu täynnä ruokaa. Uinti oli

vaikuttanut parantavasti hänen ruokahaluunsa.

— Tästä nähtävästi tulee huomiseksi kuuma päivä Kuivalan kyläläisille,

kun me kaikki lähdemme liikkeelle, naurahti Varsala.

— Kuuma tulee, myönsi Pörjönen.

Kohta, kun Kantele oli korjannut kostean olemuksensa sisähuoneisiin

alkoi majatalon emäntä murista.

— Nyt niitä kutjakkeita on siellä jo kokonainen lauma. Se viimeinen oli

kuin takkuinen kulkukoira. On ne Jortikaisen pojat viisaita poikia;

narraappas nyt herran kehveli vuotavaan venheeseen. Saa nyt nähdä,

kuinka monta päivää siinä rötkyilevät. Mikä heille jaksanee ruokaa

kantaa, pahuuksille.

V

Petäjä, Honka-yhtiön toimitusjohtaja istui muutamassa Pörssin

ruokasalin rauhallisessa nurkkauksessa illallisella. Hän oli

suorittanut päivän kuluessa ankaroita aivoponnistuksia ja näytti

vieläkin tiukasti miettivän. Petäjä oli saanut parina päivänä yhtiönsä

kenttämiehiltä hätyyttäviä tietoja ankarasta kilpailusta, joka oli

alkanut maaseudulla eri yhtiöitten välillä. Varsinkin Djefvulsundyhtiö

oli tehnyt laajoja valloituksia, ja mainitun yhtiön hankinta oli

viime viikkoina noussut puolella. Sen lisäksi Leimaus oli lisännyt

tuntuvasti miehistöään, ja Riento oli yhä edelleen vakava kilpailija,

vaikka mainitun yhtiön hankinta ei näyttänytkään erikoisempata nousua.

Maaseudun, varsinkin synkkien sydänmaitten yleisöä voi hyvin vetää

nenästä, ja Djefulsundyhtiön miehet tekivät sen suurella taituruudella.

Hänen täytyisi keksiä tähän sekasortoon joku mojova keino yhtiönsä

edesauttamiseksi, mutta hänen vaikeitakin probleemeja ratkaisemaan

tottuneet aivonsa eivät tällä kertaa näyttäneet päästävän häntä

pulasta. Vielä yksi uneton yö oli hänen asian takia vietettävä. Sitä

varten oli hän tullut tavallista aikaisemmin illalliselle saadakseen

miettiä rauhassa.

Samassa tarkoituksessa nähtävästi tuli myöskin Riennon toimitusjohtaja

Kurkivuori ja teki hieman hajamielisenä tilauksensa. Raskaat mietteet

painoivat nähtävästi häntäkin, koskapa oli ilmestynyt syvät mieterypyt

hänen otsalleen ja silmät näyttivät punehtuneilta, joka seikka

oli ennen osoittanut hänen olevan ankaroissa aivoponnistuksissa.

Huomatessaan Petäjän nauttimassa verkkaan illallistaan, näytti

Kurkivuori melkein ilostuvan.

— Kas päivää, häiritsenkö?

— Et millään muotoa, virkkoi Petäjä, vaikka mielessään olikin hieman

nyrpeissään ajatustensa katkeamisesta. Vaikea probleemi oli alkanut

selvetä jo hänelle.

— Saanko ehkä tulla samaan pöytään? virkkoi Kurkivuori.

— Kyllä sopii, samalla saan kai kuulla, mihin toimenpiteisiin sinä

olet ryhtynyt tuon Djefvulsund-yhtiön suhteen, jonka sinäkin tietänet

aloittaneen ankaran kilpailun maaseudulla.

— Tiedän, tiedän ja sitä olen miettinyt kokonaisen vuorokauden

yhtämittaa, mitä olisi tehtävä. Mainitun yhtiön miehet ovat sangen

taitavia valheen tekijöitä, ja valhe käy kaupaksi tässä maassa paremmin

kuin totuus.

Kurkivuoren tilaus tuli, ja hän aloitti hieman hajamielisenä

illallisensa.

Hetken äänettömyyden perästä virkkoi hän.

— Nähtävästi tulee kärsimään koko vakuutusaate Djefvulsund'in herrojen

puuhista. Sen lisäksi että he keksivät toisista yhtiöistä loukkaavia

valheita, vakuuttavat he sairaita ja kuolevia. Olen sen saanut tietää

yksityisraporteista.

— Silloinpa pian sairastaa yhtiökin kuoleman tautia, arveli Petäjä.

— Mutta sanos, veli, miten tästä pyykistä selvitään kunnialla?

kiukkuili Kurkivuori. — Onko sinulla ehkä jo keino keksittynä?

Petäjä hymähti.

Hän tietysti ei tulisi keinojaan ilmaisemaan tuolle toiselle, vaikka

ne olisi jo keksittykin. Rientokin oli kilpailijoita, ja herroilla

oli yhtämittaa toisilleen jotain hapanta hampaan kolossa, vaikka

sivistyneinä miehinä eivät sitä ilmituoneet, varsinkaan samassa

ruokapöydässä istuessaan.

— En ole vielä päättänyt mitään erikoisempaa. Johonkin voimakeinoon

tässä on nähtävästi ryhdyttävä.

— Samaa mieltä olen minäkin, arveli Kurkivuori. Suurta ja iskevää sen

pitää olla, muutoin se ei mitään vaikuta. — Henkilökuntaa on lisättävä,

— mietti hän itsekseen ilmaisematta toiselle alkusuunnitelmiaan asian

ratkaisussa — ja palkattava maaseudulle uusia miehiä peruuttamaan

Djefvulsund'in vakuutuksia. Viimeksi mainittu ajatus kumminkin

teki jonkunverran kipeää. Peruutustyöstä hyötyisi myöskin osaltaan

Honkayhtiö ja Leimauskin, joka nuoruudestaan huolimatta tuntui entistä

elinvoimaisemmalta.

Petäjä ei ajatellut peruutustyötä lainkaan, Hän aikoi panna yhtiönsä

koneiston entistä ripeämpään käyntiin ja lisätä siihen uutta voimaa

kansan parhaista aineksista. Petäjän kasvot kirkastuivat Hän oli,

ainakin suurimmalta osalta asian ratkaissut. Se välähti yhtäkkiä

hänen aivoissaan. Maaseudulla oli vielä paljon kansakoulunopettajia,

kunnallislautakuntien esimiehiä ja muita kunnallisia virkailijoita,

jotka eivät olleet vielä Honkayhtiön juoksupoikina. Heidät oli saatava

kenttämiehiksi ja määrättävä heille päiväraha, joka sai heidät asiaan

innostumaan. Se oli nyt selvä siltä kohdalta.

Kurkivuori huomasi Petäjän kasvoista, että hänen aivonsa olivat tehneet

suuren palveluksen omistajalleen, ja lausui.

— Sinä taisit jo keksiä asialle ratkaisun?

— Sinäpä sen sanoit, iloitsi Petäjä jatkaen syöntihän parantuneella

ruokahalulla. Hänen oli vain käytävä konttorissa antamassa määräykset

kiertokirjeitten laatimisesta ja painatuksesta, että ne joutuisivat

lähtemään jo huomisessa postissa maaseudulle. Sitten sopisi vähän

itseään tuuletella pitkän aivoponnistuksen jälkeen.

Kurkivuori näytti hieman tyytymättömältä.

Siinä istui vastapäätä Petäjä loistaen kuin keväinen aurinko ja

heitteli häneen nähtävästi vahingoniloisia silmäyksiä, ja hänen

aivoissaan ei kysymys saanut ratkaisua, vaikka hän ponnisteli niin,

että hiki nousi kaljulle päälaelle.

— Mahdollisesti joku voimanäytös, joka vaatii johtajaltaan entistä

enemmän tunnettua kekseliäisyyttä, koetti Kurkivuori hieman

pisteliäästi arvaella kilpailijansa keksintöä.

— Ei erikoisempaa, virkahti Petäjiä rauhallisesti — Honkayhtiö ei

tarvitse enää erikoisempia voimanäytöksiä.

Pörssin sali alkoi täyttyä nälkäisistä vieraista, joiden mukana tuli

myöskin Leimausyhtiön toimitusjohtaja Sammalkontio, ja otti pöydän

aivan heidän läheltään.

— Herrojen ei tarvitse antaa itseään häiritä, virkkoi Sammalkontio

pöydästään, ja jatkoi myrkyllisesti; Ehkä saan sentään sivumennen

kertoa uutisen, joka kenties auttaa herrojen ruuansulatusta, varsinkin

näin kriitillisenä aikana. Me saamme pian uuden henkivakuutusyhtiön.

Osakkeita kuuluu olevan riittävästi merkittynä ja perustava kokous

pidetään täällä näinä päivinä.

Tämän sanottuaan kääntyi Sammalkontio rauhallisesti tekemään

tilaustaan. Hän oli jo uutisen johdosta, saatuaan sen kuulla,

suorittanut yksityiskonttorissaan intiaanitanssinsa ja höystellyt

sitä muutamin tilaisuuteen sopivin voimalausein. Nyt hän suhtautui jo

uutiseen täysin rauhallisesti.

Hänen virkaveljissään toisessa pöydässä vaikutti uutinen sensijaan

sähköttävästi. Kurkivuoren kädestä putosi veitsi kilahtaen permannolle

ja Petäjältä, joka oli rauhallisena kaivellut hampaitaan, katkesi tikku

hampaan koloon.

— Sepä nyt vielä puuttui, kivahti Kurkivuori unhottaen kokonaan

probleeminsa ratkaisun.

— Kuka tuon puuhan on pannut alkuun, kysyttiin Sammalkontiolta.

Tämä mainitsi erään tunnetun juristin ja muutamia muitakin nimiä.

— Herrat siis eivät ole asiasta kuulleet? virkkoi Sammalkontio käyttäen

äskeistä äänilajia.

— Emme.

— Olipa onni, että minä sain sen herroille ilmoittaa.

— Mitähän tuossa nyt noin, sanoi Kurkivuon Sammalkontiolle. Olisit

tullut samaan pöytään.

— Kiitos kunniasta.

Sammalkontio täytti Kurkivuoren ystävällisen pyynnön. Muulloin olisi

hetken mieliala tuntunut heistä jokaisesta hieman naurettavalta, mutta

nyt he olivat kaikin kuin yhteisiä onnettomuustovereita, joita painoi

Djefvulsundyhtiön raivokas hankinta ja uuden yhtiön perustaminen.

Sammalkontio jatkoi syöntiään, ja pöydässä jatkui painavana

äänettömyys, kun siihen sijaan muualla salissa äänten sorina

kohoamistaan kohosi.

Vihdoin nousi Petäjä pöydästä ja kumarsi pyytäen anteeksi

poistumistaan, samalla mennen jo ovessa.

— Nyt raudat ahjoon ja koko kenttäarmeija puhaltamaan, mutisi hän

laskeutuessaan kadulle.