Kuivalan kylälle oli samana päivänä sattunut muitakin
henkivakuutusherroja. Djefvulsundyhtiön miehet olivat jo viikkokauden
majailleet kylällä ja onnistuneet saamaan vakuutuksia yhdestä ja
toisesta talosta sekä päättäneet jo muuttaa toiselle paikkakunnalle,
vaan saatuaan tietää, että Leimauksen ja Honkayhtiön miehiä oli tulossa
Kuivalan kylälle, pyörsivät he takaisin peläten toisten peruuttavan
heidän vaivalla saamansa vakuutukset.
Seppä Kovalaisen eukko tuli Kana-ahon majataloon maitoa hakemaan,
ja hän tiesi kertoa, että Kuivalassa oli uusia herroja tulossa
kyläkunnalle.
— Ukko kävi päivällä viikatteita viemässä Kuivalaan, ja siellä olivat
olleet sekä Hameahoon lähteneet. Iso ja komea herra kuuluu olevankin
ja niitä vakuutuksia vain tahtomassa ihmisiltä. Sanoin ukolle, että
ihmeellistä se on nyt, kun herrat rupeavat niin hyvää huolta pitämään
tästä talonpoikaisesta väestä, että hengetkin pitää vakuuttaa. Pitäisi
niitä herroja minunkin nähdäkseni.
— Tässä nuo ovat meillä jo melkein viikon päivät rötkyilleet. Eikä
heistä näy eroon pääsevän. Ja jos siihen lappaa niitä vielä lisää, niin
hukka perii, pauhasi emäntä räiskytellen ovia vihansa vimmassa.
— Eikös ne herrat maksa hyvästi olostaan? kysyi Kovalaisen muija.
Kaksimarkkasen oli heittänyt ruuastaan se herra siellä Kuivalassakin.
— Nämä Jehvelsuntin herrat tuntuvatkin olevan semmoisia kitupiikkiä. On
ne piioille tarjoilleet juomarahoja, vaan ei nuo minulle... Ja väkeviä
niillä on laukussaan, koskapa ovat yhtämittaa nenä punaisena. Lähtivät
tästä jo pois, ja luulin rauhaan pääseväni, vaan pahuusko heidät lienee
takaisin lennättänyt. Jos vielä sieltäkin Hameahosta tulee yksi lisää,
niin pulassa tässä ollaan.
— Onhan se elämä majatalossa semmoista retuamista, kun on aina kaiken
maailman kulkijoita. On toki tässä sattunut kievari taloon, jossa
emännällä riittää sitä kärsivällisyyden lahjaa, totesi Kovalaisen eukko
odotellen emäntää maitoa mittaamaan.
— Kyllä se kärsivällisyys nyt jo loppuu minulta, paapatti emäntä.
Päivä paistoi lämpimästi talon pihamaalle, jossa Pörjönen makaili
selällään kädet pään alla ja katseli miten pääskyset pesäpuuhissaan
lentelivät sekä kuunteli toisella korvallaan emännän paapattelua, joka
hänen mielestään oli varsin lievää siihen verrattuna, mitä hän oli
muutamissa muissa taloissa saanut kuulla.
Emäntä tuli Kovalaisen muijan kanssa porstuan ovelle mennäkseen
maitohuoneeseen ja huomasi siinä vasta, että Pörjönen loikoi pihamaalla
ja kuunteli hänen torailuaan.
— Herra siunatkoon, kun se on tuossa... enkä yhtään huomannut.
— Jospa se ei kuullutkaan, lohdutteli Kovalaisen muija.
Samassa ajoi kyyti pihaan täyttä karkua, niin että rattaitten pyörät
hipoivat Pörjösen koipia, ja rattailta laskeutui hymyilevä herrasmies,
joka esitteli itsensä Varsalaksi emännälle ja pyysi huonetta kolmeksi
päiväksi.
— No nyt niitä tuli taas yksi lisää, mutisi emäntä mennessään
maitohuoneeseen. Mikähän lienee tuokin miehiään vai lieneekö samoja
vakuutusherroja kuin entisetkin.
Varsala laski käsilaukkunsa portaille ja huomattuaan Pörjösen virkahti:
— Kas, täällähän se tuokin Djefvulsund'in korpraali on.
— Niin näyttää, että missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat, virkkoi
Pörjönen samaan äänilajiin.
Vaihdettiin kylmän puoleinen tervehdys.
— Myöhällä tuli nyt Leimauksen kenraali. Täällä on jo kaikki puhdasta.
Meillä on hyvin varustetut asemat ja minä olen kenttävartiona, kehui
Pörjönen.
— Kyllä teidän varustuksenne nyt muserretaan, ilkkui Varsala. Minulla
on ripeä kenttätykistö toiminnassa. Ja te saatte odottaa hyökkäystä
myöskin sivultapäin. Täällä kuuluu olevan Kantele, ja hän on uutuuttaan
hyvissä voimissa.
— Kyllä niitä saa olla semmoisia Kanteleita useampiakin, ennen kuin
meidän rivit horjuvat.
— Sepähän nähdään, ilkkui Varsala ja kiipesi laukkuineen
vierashuoneisiin, ja Pörjönen käveli kädet housujen taskussa pihamaalla
pitkään syljeksien ja murahdellen.
— Puoluepukari... joka nurkan nuuskija. Vai piti sinun tänne tulla.
Jokohan tuo pahuus lähtee heti hankintaan?
Emäntä kysyi kyytipojalta tuvassa.
— Minkä kutjakkeen sinä nyt meille toit?
— Eipä olekkaan kutjake. Se on iso herra. Kuului olevan Leimausyhtiön
herroja. Antoi markan juomarahaa, puolusteli poika.
— Millä asialla se liikkuu? Kysyi emäntä.
— Henkivakuutuksiapa tuo kuuluu tekevän ja kulkevan tarkastamassa,
tekeekö sen miehet mitään vai makaavatko.
— Arvasinhan sen jo, että niitä se on samoja kutjakkeita, joita tässä
on makaillut kokonaisen viikon, aloitteli emäntä.
Mutta poika korotti äänensä ja melkein huusi emännälle.
— Se on vale, että se on samoja kutjakkeita. Se on paljon isompi herra
kuin se tukkirenkaan kasööri. Ja tämä teki meillä vakuutuksen, vaikka
kaikki muut herrat ovat saaneet tyhjin nokin lähteä siitä talosta.
Antaa se teillekin juomarahaa, jos vain oikein palvelette. Meillä se
syötti lapsille karamellia ja antoi tytöille markan jokaiselle.
— Vai antoi. On se tämäkin Pörjönen meidän likoille tuhrutellut
rahojaan, vaan korvilleen se oli piika Iidalta saanut, kertoi emäntä.
Isäntä tuli tupaan, ja Pörjönen kohta hänen perässään. Tarjottuaan
hopeahelaisen sikaarin isännälle virkkoi hän:
— No mitenkä se on, isäntä, sen emännän vakuutuksen kanssa? Eiköhän me
nyt jo sitä päätetä. Tuommoiset lihavat emännät ne saattaa kaatua kuin
kanto, ja hauska olisi silloin vetää rahoja yhtiöltä.
— Älä hyvä mies puhu niin kovaa, että se kuulee, sohitti isäntä. Ajaa
vielä minutkin tästä ulos. On se semmoinen eukko.
— Vakuutetaan salaa, ehdotti Pörjönen.
— Ja sitten, kun se tulee sen tietämään, perii minut hukka. Minä olen
jo vanha mies sen kanssa käsirysyyn käymään, kuiskutteli isäntä, ja
virkkoi hetken perästä:
— Sinne taisi tulla vielä yksi lisää niitä henkiherroja.
— Tulihan sinne Leimauksen mies. Vaan kyllä se jo täällä saa nuolla
näppiään.
— Kyllä niitä nyt on herroja Kuivalan kylällä, kun kuuluu Hameahossakin
yksi olevan, ja kyllä ne nyt jo vakuuttavat väkipakolla, kun niitä näin
paljon yhteen laumaan kiertyy. Vaan eikö siinä tule riitaa, kuka saa
vakuuttaa, kun sattuu näin monta herraa yksiin paikkoihin, uteli isäntä.
— Tuleehan sitä joskus kahnausta, kun sattuu tiukka paikka.
— Taitavat välistä tapellakin noin vaan hissuksiin keskenään,
naurahteli isäntä.
— Onhan sitä joskus tapeltukin, virkkoi Pörjönen mietteissään.
— Näitä vakuutusherroja taitaa olla paljon, koskapa niitä näin
runsaasti siunautuu yhdelle paikkakunnalle? kyseli isäntä.
— Onhan niitä pahuuksia, murahti Pörjönen. Ja minun jälissäni ne ovat
aina pyörimässä.
Isäntä vetäysi sänkyyn lepäämään ja Pörjönen läksi sisähuoneisiin.
Kyytipoika käänsi pihasta hevosen maantielle ja läksi hoilaten ajamaan.
Tuvan avonaisesta ovesta hulmahteli sisään voimakas auenneiden
lehtisilmujen tuoksu.