Toukokuun päivä paistoi lämpimästi Kuivalan väen tupaan. Isäntä
kellotti sängyssään selällään koettaen saada unen päästä kiinni, vaan
siinä puuhassa häiritsivät häntä kärpäset, joita tänä keväänä oli
ilmestynyt ihmeteltävän aikaiseen. Ja ihmeellistä kyllä, ahdistelivat
ne pääasiassa vain isäntää ja talon vanhaa luppakorvakoiraa. Ehkäpä
syynä siihen oli se, että isäntä ja koira olivat talon asukkaista
laiskimmat.
Tuvasta oli emäntä poistunut taloustoimiinsa, piiat ja rengit menneet
pelloille. Isäntä oli päättänyt paneutua nukkumaan, koskapa sattui hyvä
tilaisuus, ja sitä varten ajanut lapset luudan vartta heilutellen ulos
tuvasta ja vielä pihastakin kartanon taakse.
Juuri kun isäntä oli pääsemässä uneen, astui tupaan Kantele,
Honkayhtiön uusi tarkastaja yhtä uuden eli vasta leivotun asiamiehen
Alitalon Villen kanssa toivotellen hyvää päivää.
— Antakoon, murahti isäntä sängystä ja antoi silmäluomiensa painua
kiinni.
— Tuoko se on isäntä? kysyi Kantele Villeltä.
— Se.
— Taitaa olla hyväluontoinen mies?
— No ei se ole pahimpiakaan. Onpahan semmoinen laiska mies, totesi
Ville.
— Sitä on sitten sen mukaan lähestyttävä, neuvoi Kantele uutta
asiamiestä.
— Jaa, virkkoi Ville kunnioittavasti.
— No hyvinkö se nukuttaa, kysyi Kantele isännältä.
— Häh?
— Että hyvinkö se nukuttaa, uudisti kysyjä.
— Eihän tuo nyt oikein... On se välistä paremminkin...
— Onhan se ihanata, kun on ihmisellä hyvä unenlahja, virkkoi Kantele.
Isäntä käsitti tämän pilan teoksi hänen makailuistaan ja korjaten
asentoaan sanoi:
— Omaa aikaanipa tässä makailen. Ei sen luulisi ketään liikuttavan.
— Isäntä käsitti minut väärin, alkoi Kantele selitellä. Minä päin
vastoin tarkoitin, että unen lahja on hyvä olemassa ihmisellä.
— Jaa, virkkoi isäntä vähän leppyneemmin ja aikoi kohta kuorsahdella.
Kanteleen sisua alkoi kaivella moinen välinpitämättömyys isännän
puolelta, ja hän kysyi Villeltä otsa kurtussa.
— Enpä luule tässä talossa mitään tulevan. Eikähän tässä ole
ihmisiäkään muuta kuin tuo laiska isäntä.
— Kyllä tässä on väkirikas talo, mutta ovat ulkotöissä, selitti Ville.
Pitäisi tästä minun tietääkseni saada vakuutus. Leimauksen miehet
olivat käyneet joku päivä sitten ja olivat kehuneet tästä saavansa ison
vakuutuksen.
— Ahaa. Varsala se sitten on käynyt. Täällä onkin siis raudat kuumana.
Nyt taotaan pojat Mutta meidän pitäisi saada ruokaa. Missä lienee
emäntä?
— Näkyi se äsken liikkuvan tuolla ulkona...
Ville meni etsimään emäntää. Isäntä kuorsahteli jo niin että seinät
tärisivät, väliin muodostellen omituisia sihiseviä kurkkuääniä, jotka
kiusasivat ylen määrin Kanteletta.
— Perhanan ukko, kun ei välitä mitään vieraista. Se on sitä
talonpoikais-moukkamaisuutta, joka ei välitä, vaikka kuvernööri taloon
tulisi, vaan jatkaa inhoittavaa soitteluaan.
Emäntä löytyi sikolätistä ja tuli Villen kanssa tupaan, pyyhki kätensä
esiliinaan ja tervehti vierasta.
— Mitä sitä kuuluu? kysyi.
— Eipähän tuota erikoisempaa, murahti Kantele, jota kyllästytti
semmoinen kyseleminen.
— En minä tunne tätä vierasta, jos lienee vaikka oman pitäjän herroja,
arveli emäntä.
— Ei tämä tästä pitäjästä... Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, selitti
Ville.
Emäntä vähän sävähti.
— Ja minä tässä vaan kaikenlaisia kyselen. Lähtekää vieraat tuonne
kamariin istumaan. Tuo ukkokin tuossa niin kuorsaa. Taitaisi se kamari
olla viileämpikin.
— Kyllä me täälläkin voidaan istua. Jos emäntä laittaisi sinne kamariin
meille ensin päivällistä.
— Eikö vieraat ole vielä sitäkään saaneet, hätääntyi emäntä ja meni
etsimään tyttäriään, jotka kohta ilmestyivätkin ruokapuuhiin, kun ensin
olivat saaneet pukeutuneiksi pyhävaatteisiinsa.
— Mitenkähän tuon isännän saisi ylös, virkkoi Kantele emännälle, joka
pistäytyi tupaan.
— Niinhän tuo raato äityi taas makaamaan.
Emäntä kävi tönimään aviotaan kylkeen.
— Nousetko siitä, retvana. No, kuuletko... kun on tullut vieraita ja
sinä syntinen vain makaat.
Ja vähän hiljemmin silmiään aukovan isännän korvaan:
— Mikä lienee tarkastaja... jos lienee kuin iso herra.
— Häh?
— Että nouse nyt
— Nousenhan minä.
Ja isäntä vääntyi vaivaloisesti istumaan. Kopeloi sängyn laidan alta
tupakkavehkeet esiin ja alkoi latailla piippuaan. — Kovinpa se nyt
painostaakin. Eikö tulle ukonjyry, arveli isäntä haukotellen.
Kantele siirtyi lähemmä istumaan ja koetti rakentaa keskustelua.
— Tuleeko se nyt minkälainen heinävuosi? kysyi.
— Mistäpä tuon nyt vielä tietää, jurahti hetken perästä isäntä.
— Tässä näyttää olevan iso talo ja hyvämainen, aloitteli Kantele — ja
rakennuksetkin on erittäin hyvässä kunnossa. Tekee oikein hyvää tulla
tämmöiseen taloon, jossa on kaikki paikat reilassa. Näkee heti, että
talossa on järjestystä.
— Mistä päin sitä liikutaan? kysyi isäntä jo virkistyneenä,
— Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, kiirehti Ville selittämään. Tulemme
sieltä meiltä viimeksi.
— Millä asioilla sitä liikutaan? kysyi isäntä, joka ei nähtävästi
muistanut sen nimistä yhtiötä.
— Olemme henkivakuutuksia päättämässä, ilmoitti Kantele. Tämä naapurin
mies tuli nyt tänne teidän kylälle asiamieheksi, ja minä päätin lähteä
häntä vähän opastamaan. Joko se on isännällä henkivakuutus?
— Eipä sitä vielä...
— No nythän sopisi kuulla näitä meidän yhtiön ehtoja ja etuja, jotka
on jo nykyään tunnustettu parhaimmiksi, selitteli Kantele. Kuulin,
että täällä ovat käyneet Leimausyhtiön miehet tarjoamassa vakuutusta;
vaan eiköhän tuota nyt sentään näin ison talon isännälle päätettäisi
suuremmassa yhtiössä, ja kun ne ehdotkin ovat paremmat.
— Kävihän niitä Leimauksen herroja täällä kiusaamassa.
— Minkälaista vakuutusta ne isännälle tarjosivat?
— En tuota tullut tarkemmin kuunnelleeksi, jurahti isäntä.
Kantele kaivoi taskustaan taulukon ja kysyi.
— Joko isäntä on vanha?
Isäntä vilkaisi syrjäkatsein vieraisiin.
— Joko ne peijoonit taas sitä ikää tutkii, mietti, mutta ääneen virkkoi.
— Johan se viideskymmen lienee menossa.
— Jokohan tuo missä asti?
Emäntä joutui selittämään.
— Se täyttää neljäkymmentäkolme vuotta siinä Marjanpäivän aikana.
Sitäkö henkivakuutusta se tämäkin herra on tarjoomassa? Saisihan se
ukko siihen vakuuteen ruveta, vaan sepä onkin semmoinen pässinpää,
ettei uskalla. Pelkää rahojensa menevän sitä tietään.
— Älähän tuossa taas, kivahti isäntä. — Se on tuo meidän akka aina
suuna ja päänä.
— Emäntä ymmärtää vakuutuksen merkityksen, ja ymmärtää sen isäntäkin,
kun vaan tekee kerran ratkaisevan päätöksen. Meidän yhtiö antaa
suurimman varmuuden vakuutetuille.
— Ottaisihan sen vakuutuksen, mutta sattuisi vielä tässä kuolemaan, ja
leski pääsisi reuhaamaan niillä rahoilla. Menisi vielä uusiin naimisiin
ja naureksien nauttisivat mitä toinen on säästänyt, arveli isäntä.
— Tuosta sen kuulette vieraat, minkälainen vätys se on. Pelkää
perillistensä rikastuvan. Ottaisit vain sen vakuutuksen.
— Menehän tuosta, murahti isäntä ja kellahti uudelleen sänkyyn.
— Täällä olisi ruokaa vieraille, ilmoitti emäntä.
Kantele kumminkaan ei joutanut nyt ajattelemankaan ruokaa. Hänestä
näytti hyvin mahdolliselta vakuutuksen päättäminen, ja selitettyhän
yhtiönsä etuja kävi hän sängyn viereen, jossa isäntä silmät
puoliummessa veteli haikuja piipustaan, ja virkkoi:
— Mutta ajatelkaapas, jos kuolema tulee kuinka pian.
— Kun tulee, niin tulee. Mitäpä hänestä...
— Ette siis ajattele lastenne tulevaisuutta.
— Tottapahan eteensä katsovat. Ja jäähän tästä vähän tätäkin
taloriekaletta.
— Kyllä jää. Komia talo jääkin, vaan olisihan se kymmenen tuhatta
lisänä.
— Mitäpä ne niin suurilla rahoilla.
Isäntä alkoi kuorsahteiemaan.
— Miettikäähän asiata tarkemmin, kehoitteli Kantele.
— Joo... puh... huu...
Isäntä kuorsaili jo harvassa tempossa, ja Kantele meni Villen kanssa
kamariin.
— Tässä ei nyt ehditty laittamaan oikein herroiksi, selitteli
emäntä. Olisihan sitä osattu laittaa, kun meidän Hanna on käynyt
keittokoulunkin, Joko sitä herroilla on rouvaa?
— Ei ole.
— Vai ei. Ovatpahan malttaneet olla, ihmetteli emäntä ovessa mennessään.
— Koko pöljä sentään tuo isäntä, murisi Kantele. Luulin jo vakuutuksen
päättyvän, vaan ukolla ei ole nähtävästi mitään muuta harrastusta, kuin
että saa vahvasti kuorsata.
Ville oli käynyt talon palvelusväelle puhumassa Honkayhtiön suurista
eduista ja kuullut, että Pörjönen, Djefvulsund yhtiön tarkastaja oli
käynyt asiamiehineen naapuritalossa ja vakuuttanut siellä palvelijat
ja myöskin Kuivalan rengin. Kuulemansa uutisen kertoi hän Kanteleelle,
joka tästä vimmastui.
— Mikä pahuuksen Pörjönen se on, joka käy noin vain nenän edestä
nappaamassa vakuutukset, ja me saamme nuolla näppiämme. Nähtävästi
siitä yhtiöstä koituu meille vaarallinen kilpailija.
— Heillä on syöttinä se työkyvyttömyysvakuutus, tiesi Ville. Tässä
Honkayhtiössä ei taida sitä ollakkaan?
— Se on tarpeeton. Sen nojalla saavat vain kantaa korkeammat
vuosimaksut. Voihan se vastaisuudessa tulla meidänkin yhtiöömme, vaan
siihen mennessä täytyy nyt Villenkin muistaa leimata se kokonaan
keinotteluksi. Ymmärtääkö Ville?
— Kyllä.
— Ja aina pitää muistuttaa vakuutettaville, että Honkayhtiö on
vakavaraisin, neuvoi Kantele.
— Samaa ne kuuluu väittävän Riento yhtiönkin miehet, kertoi Ville.
— Jaa, mutta se pitää leimata heti valheeksi. Henkivakuutusasiamiehen
täytyy osata tarpeen tullen valehdella ja osata näyttää, että
kilpailevan yhtiön mies on pannut omiansa. Hyvän asian edesauttamiseksi
on lupa käyttää valhettakin. Ja kansa ei usko vakuutuksen hyviä etuja,
jollei niitä tuntuvassa määrässä lisäillä.
— Jaa, myönteli Ville hypistellen nenäliinaansa ja kolistellen
veitsiään. Hän ei ollut ennen syönyt samassa pöydässä vakuutusherrojen
kanssa, ja nyt kävi se siitä syystä hieman kömpelösti, Siitä huolimatta
tunsi hän olevansa onnellinen osoitetusta luottamuksesta ja päätti
mielessään tehdä kaiken voitavansa vakuutusaatteen levittämiseksi
synkälle saloseudulleen.
— Kyllä täältä Pörjönen lähtee miehineen, kunhan tässä päästään alkuun,
lupasi Ville innostuneena.
— Antakaa niille selkäsauna, jos ette muuten selviä, kehoitteli
Kantele. Teette siinä kansallisen työn, sillä suomalaisessa yhtiössä
pitää vakuuttaa suomalainen kansa, Ja sitten kun Ville tekee hyvästi
vakuutuksia, pääsee asiamieskokouksiin ja saa nähdä suuria kaupunkeja
ja siellä kaikenlaista lystiä, lupaili Kantele.
Villen kasvot hehkuivat, ja hän lupasi jo samana päivänä käydä
muutamassa talossa tekemässä valmistavaa työtä.
— Vieläköhän sitä koettaisi pehmittää tämän talon isäntää? kysyi hän
Kanteleelta.
— Antaa ruojan maata. Ville käy sitten muina päivinä sitä
kopistelemassa. Meidän pitää joutua toisiin taloihin. Ville saa nyt
ehdottaa mihin mennään.
Ville mietti hetkisen ja virkkoi:
— Hameahon talossa minä luulisin poikien ottavan vakuutuksia. Ne on
semmoisia hiljaisia ja siivoja miehiä.
— Onko tästä sinne pitkältä?
— Taitaa tulla vain neljä kilometriä,
— Täytyy pyytää talosta kyyti sinne. Minä menen sanomaan, että
valjastavat.
Hetken perästä palasi Kantele tukka pystyssä ja kasvoiltaan
turkinpunaisena.
— Ukko makaa kuin tukki, ja hiiteenkö lienee mennyt emäntäkin. Miehet
ovat lantakasaa ajamassa eivätkä lupaa lähteä kyytiin, jos ei isäntä
käske. Parhaaseen taloon me nyt satuimmekin.
— Päästäänhän tästä sinne jalkaisinkin. Minä kannan herran laukkua,
lupasi Ville.
Kantele tuhkasi sieraimiinsa, maksoi tyttärelle ruuan ja läksi
motkottaen astumaan kylätietä Villen jälessä.