Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1916.
I
Jeremias Kantele, entinen kansakoulun opettaja harppaa pitkin askelin
muuanna kevätiltana Aleksanterilla. Hänen kätensä ovat työnnettyinä
syvälle päällystakin taskuihin ja katse on suunnattu johonkin
epämääräiseen pisteeseen kaukana kadun päässä, joten hän yhtämittaa
törmää yhteen vastaan tulijoitten kanssa.
Jeremias Kantele on aamupäivällä saapunut pääkaupunkiin henkisesti
ja ruumiillisesti ylenmäärin kiusaantuneena. Hän on toiminut
täsmälleen vuoden henkivakuutusasiamiehenä Korvenhonka yhtiössä ja
siitä saanut juuri sen verran tuloja, että on hengissä pysynyt. Mutta
vakuutusagentilla täytyy olla moitteeton puku, kiiltonahkakengät ja
knalli, ja niihin ylellisyystavaroihin eivät Kanteleen tulot ole
riittäneet. Vatsakin on viimeaikoina pyrkinyt painumaan selkärankaa
vasten.
Nyt on hänen päähänsä iskenyt ajatus pyytää ylennystä virassaan, ja
siinä toivossa on hän haalinut kokoon rahat Helsingin matkaa varten.
Hikoiltuaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneessa puoli päivää on hän
saanutkin pyytämänsä ylennyksen, vieläpä paremmilla palkkaeduilla, kuin
olisi voinut toivoakaan. Uuden uutukainen viisisatanen taskussaan on
hän lähtenyt rakkaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneesta ja kiertelee
nyt suuren onnensa huumeissa pitkin katuja ilman erikoista päämäärää.
— Ai perhana!
Taaskin sattui yhteentörmäys ja Kantele katsahti tällä kertaa oikein
onnettomuustoveriaan, joka piteli leukaansa sadatellen.
— No, eikö se ole Varsala? Päivää!
— Ka, sinä lempoko siinä. Kun kulkee kuin lehmä kadulla, alkoi Varsala
purkaa sisuaan.
— Mihin sinä menet ja mistä tulet? kysyi hän kohta hieman lauhtuneemmin
Kanteleelta, joka oli pyörähtänyt kävelemään hänen rinnalleen.
— Tulen suoraan yhtiöni toimitusjohtajan luota, ilmoitti Kantele.
— Varmaankin saamasta nuhteita huonosta hankinnasta, arveli Varsala.
— Etpäs nyt arvannutkaan.
Kantele löi näppiä ja jatkoi.
— Sain virkaylennyksen. Minä olen nyt »herra tarkastaja» niin kuin
sinäkin.
— Älä.
— No niin. Ja eikö liene palkkakin yhtä suuri kuin sinulla? Viisisataa
kuussa ja tantiemiä. Kantele löi uudelleen näppiä, tällä kertaa aivan
Varsalan nenän edessä jatkaen riemastuneena.
— Loppui vihdoinkin se ainainen kituminen. Pitikin jo kulkea vatsa
hoikkana kuin kulkukoiralla, ja vaatteetkin alkoivat riippua
riekaleina. Vielä tänä aamuna olivat ajatukset synkeitä kuin yö, kun
näin, miten toiset tulivat tyytyväisinä ruokapaikoista, eikä itselläni
ollut taskussa kuin pari kuparikolikkaa. Mutta nyt... katsos...
Ja Kantele veti setelin povestaan ja näytti Varsalalle.
— Kas poikaa, kun ihan jo suuria rahoja näyttelee. Sinä sait ennakkoa?
— Sain, Toimitusjohtaja antoi hienoja huomautuksia minun ulkoasustani.
Ja eihän tämä loistava olekaan, vaikka päällystakilla itse asiassa
on toinen omistaja. Huomautin hänelle yhtä hienosti, että matti
on hiipinyt taskuuni. Ja niinpä tuo kultainen mies nosti minut
silmänräpäyksessä liejusta, johon olin painumassa. Mutta minun pitäisi
saada ruokaa. Näes, tänään en ole vielä syönyt muonaakaan. Mennäänpä
Cataniin.
— Taitaa olla parasta mennä viivyttelemättä johonkin minun
ruokapaikoistani: Ala-Kämppiin tahi Oopperakellariin, virkkoi Varsala
merkitsevästi, antaen toisen näin tietää, että hän ei ainakaan nähnyt
nälkää silloin, kun sattui pyörähtämään pääkaupungissa.
He menivät Oopperakellariin ja saivat haltuunsa pöydän. Varsala sytytti
sikaarinsa ja virkkoi, vedettyään muutamia perinpohjaisia savuja ja
hetken niistä nautittuaan.
— Vai pääsi poika ylenemään. No, nythän sinä saat tuntea, miten
ihanaa on olla henkivakuutusherrana. Useimmiten toiset tekevät työn,
ja me saamme niittää sadon, ainakin mitä tantiemiin tulee. Meidän on
tosin pidettävä huoli kilpailusta ja siitä, että asiamiehet, joille
varsinainen työnteko kuuluu, eivät pääse laiskottelemaan, mutta sehän
tehtävä onkin kaikkein helpoimpia. Ja ajatteles, ethän sinä enemmän
kuin minäkään, tullessani Leimausyhtiön palvelukseen ole suorittanut
mitään tutkintoja tällä alalla, ainoastaan ovelasti päättänyt muutamia
tukkikauppoja maalaisten kanssa. Niistä minut napattiin tähän toimeen.
Huomasivat kai, että minussa on liikeneroa ja että osaan olla ovela.
Ja hyvin minä olen menestynytkin, osaan herättää ihmisissä, varsinkin
maalaisissa luottamusta. Sen vaikuttaa ulkoasuni. Minä näes en komeile
vaatteilla. Olen sattunut usein toisten yhtiöitten samaan luokkaan
kuuluvien virkamiesten kanssa samaan aikaan hankinnalle ja tullut
huomaamaan, että kovin koreaa herrasmiestä katsellaan kansan seassa
hiukan sekavin tuntein. Minulla on siitä tuoreita esimerkkejä. Viime
viikolla yövyin erääseen taloon, jossa hieroin kymmenen tuhannen
vakuutusta, jota oli samana päivänä kärttänyt sinullekin hyvin
tunnettu Rientoyhtiön Keikaus. Kuulin miten isäntä arveli emännälleen:
— Tuo näyttää oikealta mieheltä! Se Keikaus oli niin hieno mies
ja isovatsainen. Taitaa syödä vakuutettaviensa varoja. Mitäs, jos
ottaisimmekin vakuutuksen Leimaus yhtiössä. Ja aamulla se vakuutus
päätettiin.
Kantele aukoili suutaan keskeyttääkseen puhetoverinsa sanatulvan, sillä
hänkin olisi tahtonut suuren riemunsa vallassa sanoa jonkun sanan, vaan
Varsala jatkoi.
— Kun sinäkin olet nyt ylennetty meidän joukkoomme, niin muista, ettet
kovin rupee koreilemaan, vaan pysyt alavana ja vertaisena isäntien
kanssa, ja saat nähdä, että sinua vetelee silloin kaikkein parhaiten.
Täytyyhän meidän itsemme kumminkin tehdä niitä suurempia vakuutuksia ja
muokata maata asiamiehille.
— Sinä olet viisas mies, virkkoi Kantele ahmien ruoka-annostaan.
— Jaa. Sinäpä sen sanoit. Sitä niinä juuri olen. Ja jonkunverran
täytyy meissä kaikissa viisautta olla, jos mieli jotain saada aikaan.
Vaikkapa se viisaus meissä ilmeneekin niin sanottuna oveluutena, niin
joka tapauksessa sitä täytyy meissä olla vieläpä niin, että se on
huomattavissa jo päältä päin, sillä muutoin emme tähän asemaan koskaan
pääse kohoamaankaan. — Mutta, veli hyvä, tarvitaan tässä toimessa
muutakin ei vain neroutta, jota minun mielestäni kaivataan kaikista
vähimmin. Vakuutusherrana onnistuu minun mielestäni parhaiten se, joka
on jo syntyessään jonkun verran säikähtänyt. Vai mitä?
— Jospa se lienee niin kuin sanot. Mutta mitä muuta sanoisit vielä
ihmisiä piinatessa tarvittavan?
— Tietysti häikäilemättömyyttä, oikein kouraan tuntuvaa. Täytyy
uskaltaa puhua asioista yhtä hyvin kerskalle valtiomiehelle kuin
vaikkapa villille ihmissyöjälle, eikä saa päästää uhria kynsistään,
ennen kuin on saanut hänet antautumaan.
— Et sinä ole hulluimpia vakuutusmiehiä, voit vielä tähtenä loistaa
joukossamme, virkkoi Varsala.
Virkaveljet laskeutuivat kadulle, jossa virtaili yleisöä soittoa
kuunnellen, Hetken kuluttua virkkoi Kantele Varsalalle.
— Tällä hetkellä minä voisin syleillä vaikka koko maailmaa. Eilen
illalla minulla oli taskussa kaksikymmentä penniä, ja nyt siellä on
seteli, jonka moista en ennen eläessäni ole omistanut Ja sitten se
suuri vapaus! Saa mennä mihin tahtoo, olla missä tahtoo. Saa syödä joka
päivä vatsansa täyteen ja vedellä makeita unia talojen parhaimmissa
kamareissa.
— Johan sinä innostut ennen iltaa, virkkoi Varsala. Jos tänään
juhlisimmekin sinun kunniaksesi, niin luulen ihmisen vasta puoliyön
tienoissa olevan valmiina syleilemään vaikka koko maailmaa. Mitä taas
tuohon elämän ylistykseesi tulee, niin onpa henkivakuutusmiehellä
vastuksiakin. Saa joskus varoa nahkaansa, ja selkäsauna on toisinaan
hyvin lähellä. Mutta yleensä on meidän työmme helpon puoleista.
Ja kukapa työn keveydestä voisi nauttiakaan, jos ei saisi joskus
olla kiipelissä. Tunnen tämän alan jokseenkin täydellisesti. Olen
kaksi vuotta rämpinyt Suomen sydänmaita, ja kokenut siellä joskus
karvastakin, vaikka tosin makeampi puoli on useimmiten ollut minun
osakseni suotu.
— Tästä puolin ne alkavat makean leivän päivät minullekin.
Varsala naurahti.
— Samoin kuin pahatkin päivät. Mutta kun selkäsaunan saadessasi
puret hammasta ja ajattelut, että tämä on ylenmääräisestä
tungettelevaisuudesta täysin ansaittua, niin hyvin se menee.
Ystävykset pyörähtivät Prinsess’iin. Siellä oli Kanteleen virkaylennys
saapa juhlallisen vahvistuksen illan kuluessa.