Tuskin on muste Juhani Ahon viimeisen kynän jäljiltä kuivunut, kun
hänen elämäntyönsä jo on joutunut historiallisen käsittelyn ja
arvioinnin esineeksi, vieläpä laajassa kaksiosaisessa teoksessa
[Gunnar Castrén: Juhani Aho. I ja II. — 1922]. Tri Gunnar Castrénin
tutkimus Juhani Ahosta on tullut yleisön käteen hetkellä, jolloin
useimmat Ahon lukijat tuskin vielä ovat tottuneet ajattelemaan häntä
ja hänen elämäntyötään historiaan kuuluvana sillä tavalla kuin vain
se voi siihen kuulua, joka peruuttamattomasti on meidän joukostamme
riistetty. Ahon kuolinsanoma on siihen vielä liian tuore. Meidän on
vaikea suhtautua historiallisesti henkilöön, jonka äänen olemme vielä
kuulevinamme korvissamme.
Mutta toiselta puolen ei voi kieltää, että Ahon laadussa oli
jotakin, joka jo hänen eläessäänkin, hänen viimeisinä vuosinaan,
olisi helpottanut historiallista suhtautumista häneen ja hänen
elämäntyöhönsä. Hänen merkitsevimmät teoksensa, ne jotka laskivat
perustan hänen maineelleen ja jotka yleisön tietoisuudessa antoivat
hallitsevat piirteet hänen kirjailijakuvaansa, olivat ajassa
vuosikymmenien päässä, kuuluen oleellisesti siihen 1880-lukuun, jonka
henkiset harrastukset ja kirjalliset ihanteet jo olivat menettäneet
aktuaalisuutensa. Tähän tulee lisäksi, että Aho itsekin alkoi
viimeisinä aikoinaan katsoa omaa kehitystietään historiallisesti
samassa kun hänessä heräsi tuo vanhenevalle kirjailijalle niin
ominainen tarve tehdä tiliä omasta elämästään. Tämä harrastus on
luonnetta antava Ahon kaikille viimeisille kirjoille, ennen kaikkea
Muistatko-teokselle ja Hajamietteille kapinaviikolta, jotka kumpikin
suurelta osalta ovat katsottavat omaelämäkerrallisiksi tuotteiksi.
Kirjallisuushistorioitsija, joka lähtee kuvaamaan Ahon elämää ja
kehitystietä, voi näin ollen löytää arvokasta tukea tehtävässään niistä
kirjoista, joilla Aho päätti neljä vuosikymmentä kestäneen työpäivänsä.
On pidettävä onnena, että Ahon ensimmäinen elämäkerrallinen kuvaus
ja kirjallishistoriallinen tulkinta on joutunut niin kouliintuneen
ja hienon tutkijan käsiin kuin Castrén, tutkijan, jolla sitäpaitsi
näyttää olevan — mikä ei suinkaan ole vähimmin tärkeää — luontaisia
edellytyksiä suhtautua sympatialla Ahon persoonalliseen laatuun.
Viimeksimainitun ominaisuuden merkitys on arvosteltava hyvinkin
suureksi, sillä missä kirjallisuustutkijalta puuttuu todellinen
myötätunto kuvattavaansa kohtaan, puuttuu häneltä myös syvempi
psykologisen myötäelämisen kyky, ja esitettävän persoonallisuuden
tarjoamat sielulliset probleemit jäävät hänelle itse asiassa yhtä
moneksi selittämättömäksi salaisuudeksi. Tosin ei Castrénin tutkimus
Juhani Ahosta ole hänen kaikkein parhaitaan — se ei mielestäni
vedä vertoja hänen erinomaiselle kirjalleen Creutzista - sen, Ahon
teosten kronologian mukaan toisiaan seuraavissa luvuissa kaipaa
kyllä usein voimakkaampaa, persoonallisempaa jäsentelyä ja syvempiä,
Ahon kirjailijaluonteen ytimeen tunkevia näköaloja. Jo se seikka,
että Castrén on käyttänyt vain painettuja lähteitä, on niinikään
luonnollisesti rajoittanut hänen mahdollisuuksiaan ei vain Ahon
elämän kuvauksen alalla, vaan myöskin Ahon teosten syntyhistorian
selvittelyssä. Mutta ottaen huomioon nämä rajoitukset, voi mielestäni
kiitollisuudella todeta, että Castrén on suorittanut ensimmäisen
historiallis-kriitillisen yleiskatsauksensa Ahon tuotantoon ja
kirjailijakehitykseen huomattavalla taidolla, vetäen varmalla kädellä
Aho-tutkimukselle suuret, hallitsevat suuntaviivat, joiden puitteissa
tuleva Aho-kirjallisuus epäilemättä kauan tulee liikkumaan.
Elämäkerrallisessa suhteessa antaa teoksen alkupuoli enimmän.
Lapsuusvuosien kuvaus, johon Ahon omista teoksista voi saada runsaasti
aineistoa, on täyteläisin, myöskin ylioppilasaikojen esitys, mihin
Castrén on kiinnittänyt aivan erikoista huomiota, on suhteellisen
laaja, mutta 1880-luvun puolivälistä ohenee elämäkerrallinen kuvaus
vuosi vuodelta, antaakseen lopulta tilaa melkein yksinomaan teosten
erittelylle. Esipuheessaan sanoo Castrén tahtoneensa etsiä Ahon
persoonallisuutta hänen teoksistaan ja epäilemättä onkin tämän
tutkimuksen varsinainen merkitys Ahon teosten psykologis-esteettisessä
analyysissä. Siihen puoleen kiintyy vaistomaisesti lukijan päähuomio
hänen verratessaan omaa kuvaansa Juhani Ahosta siihen kuvaan, jonka
kirjallisuushistorioitsija hänestä antaa.
Tekijä mainitsee joukon kirjoja, joista voi katsoa Ahon koulu-aikanaan
saaneen ensimmäiset kirjalliset herätteensä. Luetteloa voisi varmaan
moneen suuntaan täydentää. Ahon isä oli 1870-luvulla ostanut —
Ahon oman kertomuksen mukaan allekirjoittaneelle — edellisen papin
kirjaston, missä oli m.m. ruotsalaisten kuvalehtien Familje-Journalin
ja Ny illustrerad Tidningin vuosikertoja, jotka välittivät nuoren
Juhani Ahon ensimmäisen tuttavuuden kaunokirjallisuuden kanssa.
Erikoisesti jännitti pojan mieltä Setä Tuomon tuvan tapaan kirjoitettu
jatkonovelli "Semona eller svart blod", joka valitettavasti jäi kesken,
kun aikakauslehden vuosikerta ei ollut täydellinen. Myöskin toisen
romaanin "Dubbelgångaren" oli Aho vielä viimeisinä elämänvuosinaan
säilyttänyt muistossaan näiden kuvalehtien sisällöstä. Samaan aikaan
kuin "Genoveva", jonka Castrén mainitsee, tuli myöskin "Robinson
Crusoe" Juhani Ahon näköpiiriin. Lyseon kirjastosta lainaili Aho
varsinkin Dumas'ta, jonka teoksista hän luki "Bracelonin varakreivin"
saksankielisenä käännöksenä. Suomenkielisistä runoilijoista, jotka
kouluaikana kuuluivat Ahon kirjallisiin tuttavuuksiin mainitsee
Castrén Kiven ja Oksasen. Niihin on lisättävä ainakin Schrowe ja Olli
Vuorinen, jonka viimeksimainitun Aho kertoi tehneen häneen poikana
"voimakkaan vaikutuksen". Ulkomaalaisista lyyrikoista, joita hän
koulupoikana harrasti, muisti Aho elämänsä viime vuosina vain Heinen
"Buch der Lieder'in". Sen sijaan lienee Goethe jäänyt kaikiksi ajoiksi
Aholle vieraaksi. Mitään järjestelmällistä kirjallisuuden lukemista
ei Aho koskaan harrastanut ja siitä johtui, että hänen tuntemuksensa
maailmankirjallisuuden suurimpiinkin nähden usein oli huomiota
herättävässä määrässä vajavainen.
Mieltäkiinnittävä on tavallaan kysymys, onko luettu kirjallisuus
herättänyt Ahossa ensi kerran tietoisuuden tai ainakin aavistuksen
omasta tulevasta kutsumuksesta. Castrénin mukaan saattaisi olettaa,
että suomalaisen kansanrunouden ja Runebergin maailma ensikerran ovat
antaneet hänelle aavistuksen omasta kirjailija-kutsumuksesta. Näiden
rivien kirjoittajalle kertoi Aho kuitenkin, että Björnson ensimmäisenä
herätti hänessä tämän tunteen — tunteen, jota Aho tulkitsi Schillerin
säkeellä "Auch ich bin in Arkadien geboren". Kun ajattelee, miten
paljon lähempänä norjalaisen kertojan talonpoikaiskuvaukset ovat
sitä kirjallisuusmuotoa, joka tuli Ahon varsinaiseksi alaksi, kuin
Runebergin tai Kalevalan ja Kantelettaren runous, niin ymmärtää,
että Björnsonin vaikutus todella on voinut olla näin herättävää
laatua. Aho koetti välittää kuopiolaisille tuttavilleenkin ihailuaan
norjalaista kohtaan. Niinpä esitti hän Lukuseurassa, jonka jäseniä hän
oli, jonkin Björnsonin kertomuksen löytämättä kuitenkaan vastakaikua
innostukselleen. Toisten kylmäkiskoisuus tuotti Aholle niin suuren
pettymyksen, että hän erosi heistä ja kulki sen jälkeen kirjallisine
harrastuksineen omia teitään.
Ahon ensimmäinen kirjallinen forum oli, kuten Castrén mainitsee,
kuopiolaisen rouva Steniuksen salonki, jolla oli käsinkirjoitettu
äänenkannattaja "Sirkka". Castrénille ei näytä olevan tunnettua, että
tällä lehdellä oli Kuopiossa kilpailijansa, "Muurahainen", jonka
eräät kirjoitukset tarjosivat Aholle tilaisuuden abiturienttivuonna
ensimmäiseen kirjalliseen polemiikkiin, mille hän antoi sirkan ja
muurahaisen välillä suoritetun kaksinpuhelun muodon.
Ahon nuoruudenteosten syntymäaikojen täsmällinen määrittely ei ole
kuulunut Castrénin tehtävän varsinaiseen piiriin. Siinä suhteessa
voinee tuleva tutkimus täydentää hänen esitystään. Niinpä lienee
Ahon ensimmäisen laajemman novellin, Markkinamiehen, alkuluku
syntynyt jo vuosia ennen kuin teos (v. 1884) ilmestyi, luultavasti
samoihin aikoihin kuin Sipolan Aapon kosioretki, vaikka hän myöhemmin
puki sen tyylillisesti uuteen asuun. Myöskin ne mieskohtaiset
elämykset ja ulkonaiset olosuhteet, jotka ovat vaikuttaneet näihin
nuoruudenteoksiin, jäävät Castrénin tutkimuksessa vaille lähempää,
yksityiskohtaisempaa selvittelyä. Sensijaan antaa tekijä nähdäkseni
hyvinkin tarkan kuvan niistä kirjallisista vaikutuksista, jotka
määräsivät Ahon realismin luonteen. Norjalaisen ja varsinkin
ranskalaisen kirjallisuuden merkitystä Ahon kehitykseen on tekijä
selvitellyt varsin perusteellisesti. Edellinen määrää suurin piirtein
katsoen Ahon realismin laadun ennen Parisin matkaa, jälkimmäinen
sen jälkeen. Kuitenkin on ainakin yksi ranskalaisen naturalismin
pääteoksia, Zolan "L'assommoir", jo kauan ennen Ranskan matkaa
tehnyt Ahoon, kuten hän itse vakuutti, "valtavan vaikutuksen". Niin
ilmeistä kuin kuitenkin on, että Aho on oppinut sekä norjalaisilta
että ranskalaisilta, niin on samalla mielestäni sanottava, että se
mitä hän heiltä on saanut, on ollut pääasiassa teknillistä laatua,
on rajoittunut ilmaisukeinojen kouluuttamiseen määrättyyn, ajan
kirjallisten tunnussanojen viitoittamaan suuntaan. Materialisesti —
jos tällä sanalla tarkoitamme sitä mieskohtaista elämänsisältöä, joka
kirjallisessa taiteessa etsii ilmaisua — lienee Ahon suhde sensijaan
ollut läheisempi suuriin venäläisiin kertojiin, ennen kaikkea Leo
Toistoihin. Se alituinen luonnon ja kulttuurin, vapaan luonnontilan
ja kulttuurin muotojen vastakkain-asettelu, joka on Ahon syvimpiä
perusaiheita — hänen koko kirjallista tuotantoaan hallitseva probleemi
— sehän on sama kuin Jasnaja Poljanan ajattelijan ja kertojan valtava
johtomotiivi, jonka ympärille sekä hänen filosofiansa että hänen
taiteellinen ihmiskuvauksensa ryhmittyy. Tämä syvällä piilevään
henkiseen sukulaisuuteen perustuva yhtäläisyys määrittelee mielestäni
paremmin Ahon kirjallista asemaa kuin ne ulkonaiset, teknillistä laatua
olevat piirteet ja yksityiskohdat Ahon tuotannossa, jotka saattavat
viedä ajatukset Kiellandiin, Maupassant’iin tai Bourget'hen.
Castrén omistaa jotenkin paljon huomiota Ahon sanomalehtimiestyölle ja
täydellä syyllä, sillä tämä puoli Ahon toimintaa ei ainoastaan anna
tärkeitä lisiä Ahon luonnekuvaan, vaan on se myöskin ratkaisevalla
tavalla vaikuttanut sen kirjallisen muodon, lastu-tyylin, kehitykseen,
jota voi pitää Ahon persoonallisimpana taiteellisena ilmaisumuotona.
Castrén viittaa tähän sanomalehtitoiminnan merkitykseen lastumuodon
syntymisessä, mutta ei lähemmin osoita, mitä aineksia lastutyyli on
omaksunut sanomalehdestä. Tämän osoittaminen ei kuitenkaan olisi
vailla mielenkiintoa, koska se epäilemättä olisi omiaan tarkemmin
karakterisoimaan lastujen luonnetta. Yleinen käsitys _lyyrillisyydestä_
lastujen ainoana hallitsevana ominaisuutena saisi tuskin tällaisesta
yksityiskohtaisemmasta tyylillisestä erittelystä tukea. Pikemminkin
se käsittääkseni näyttäisi, että sanomalehtikoserialla on varsin
huomattava osa lastutyylin syntyyn ja että lyyrillisiinkin
lastuihin useimmiten liittyy aineksia päivän aiheita käsittelevästä
pakinatyylistä. Poleemisella aineksella on niinikään huomattava
asema, etenkin varhaisemmissa lastuissa, jopa niin suuri, että
moni niistä on menettänyt melkein koko viehätyksensä, kun se aihe,
johon ne kohdistuvat, ei enää ole näkyvissämme. Huomiota ansaitsee
myöskin se kehitys, joka on ensimmäisen ja viimeisen lastukokoelman
välillä, kehitys, joka kulkee pikemmin lyyrillisyyttä kohti kuin
siitä poispäin ja joka eräissä viime kokoelmissa on luonut muutamia
pieniä unohtumattomia proosarunoja, joiden suurta kauneutta Castrén
tuskin aina on täysin huomannut. Kun hän esim. sanoo Hirvi ja
voimavaunu-lastun kuvitelmia luonnontieteellisesti epäillyttäväksi,
on hän tietysti oikeassa, mutta tämä moite ei suinkaan tee tyhjäksi
sitä mikä noissa kuvitelmissa on runollisesti oleellisinta: sitä
suurpiirteistä näkyä, mikä niihin sisältyy ja missä jotakin Ahon
sisimmästä sielusta, kuten minusta tuntuu, ripittäytyy. Siinähän on
Ahon keskeisin aihe, kulttuuri asetettuna luonnon rinnalle ja sitä
vastaan, saanut yhden kaikkein monumentaalisimpia ilmaisujaan. Lastut
Lumoissa, Yllätys ja Toivioretki olisivat niinikään ansainneet muiden
joukosta tulla erikoisesti huomatuiksi, koska ne mielestäni merkitsevät
Ahon lastutaiteen huippuja. Sellaiset kansanomaisiksi muuttuneet
nuoruudenlastut kuin Kosteikko, kukkula, saari ja Alakuloisuuden
ylistys eivät mielestäni saavuta näiden persoonallisten, syvien
proosarunoelmien taiteellista voimaa.
Sitä taiteellista täydellisyyttä lähentelevää virheettömyyttä, joka on
ominainen parhaille Ahon lastuista, ei hän, kuten tunnettu, koskaan
saavuttanut laajemman kirjallisen muodon puitteissa. Samoinkuin hänen
yrityksensä draaman alalla, kuuluvat hänen suurimmat teoksensa Panu
ja Kevät ja takatalvi epäilemättä niihin, joissa ulkonaisen aineiston
värikäs runsaus turhaan koettaa peittää inspiratsionin voimattomuutta.
Siihen verraten epäedulliseen loppuarvosteluun, jonka Castrén antaa
jälkimmäisestä romaanista, olisin sentähden valmis yhtymään, ulottaen
sen suuremmassa määrässä kuin hän tekee myöskin edelliseen romaaniin.
Itse asiassa voi helposti havaita, jos lukee niitä arvosteluja, joita
Ahon ensimmäiset teokset saivat osakseen, miten määrätyt arvovaltaiset
kriitikot liiaksi painostamalla kirjailijakutsumukseen liittyviä
kansallisia velvollisuuksia, saivat Ahon, joka oli joskus melkein
liiankin herkkä seuraamaan arvostelijain neuvoja, poikkeamaan omalta
varsinaiselta alaltaan. Suuren proosaeepoksen luominen ei ollut Ahon
runoilijaluonteen mukaista ja historiallisen aiheen käsittelyyn puuttui
häneltä ei ainoastaan kouluutusta ja tietopuolisia edellytyksiä, vaan
myöskin — mikä on tärkeintä — sitä romanttista mielikuvitusta, joka
helposti koteutuu kaukaisiin aikoihin ja olosuhteisiin. Juhani Ahon
parhaiden teosten lähtökohta on likeinen todellisuuden havainto, hän
tarvitsi jotakin konkreettista, silmin nähtyä tai omakohtaisesti
koettua, ennenkuin hänen mielikuvituksensa sai aiheen valtaansa ja
kykeni sitä menestyksellä kehittämään. Saattaa suorastaan kysyä,
olisiko Aho jonkin muun kirjailijakoulun kuin realismin aikana —
esim. romanttisten taideihanteiden vallitessa — lainkaan keksinyt
kirjailijakutsumusta omaksi alakseen. Niin tyypillinen realisti on Aho
kaikilta vaistoiltaan.
Mitä Ahon viimeisen, Juha-romaanilla alkavan kauden erittelyyn ja
arviointiin tulee, olisi tekijä kenties voinut, niin sattuvaa ja
hienosti ymmärtävää kuin hänen esityksensä yleensä onkin, enemmän
korostaa sitä eetillistä piirrettä, joka on sille ominainen ja jota ei
samanlaisena tapaa nuoruuden teoksissa. Tämä siveellinen mielenkiinto
sitoo sellaisetkin teokset kuin Rauhan erakko ja Hajamietteitä
kiinteästi Ahon muun samanaikaisen varsinaisen kaunokirjallisen
tuotannon yhteyteen. Siihen liittyy, etenkin Muistatko-kirjassa ja
eräissä lastuissa eetillisen itsetutkistelun tarve, joka tekee hänen
viimeiset teoksensa hänen kaikkein persoonallisimmikseen. Jonkinlaisena
edeltäjänä tälle itsetutkistelulle voi pitää sitä itseivaa, joka on
painanut leimansa Olavin sekä Helsinkiin- ja Yksin- kirjojen sankarien
kuvaukseen.
Monen yksityisen teoksen erittelyyn ja arviointiin nähden voisi
luonnollisesti niinikään esittää eriävän mielipiteen tai saattaisi
toivoa, että tekijä olisi yksityiskohtaisemmin perustellut kantaansa.
Kenties ei tekijä myöskään ole, varsinkaan tutkimuksensa loppupuolella,
ottanut riittävästi huomioon suomenkielisen kritiikin esittämiä
näkökohtia Ahosta ja hänen yksityisistä tuotteistaan. Kun Castrén
mainitsee esim. Homénin ja Vaseniuksen arvostelut Tuomiosta olisi
niiden rinnalla ansainnut huomion Gunnar Suolahden "Ajan" vuosikerrassa
1908 julkaisema kritiikki, joka epäilemättä sisältää sattuvinta,
mitä tästä kiistanalaisesta näytelmästä on kirjoitettu. Varmaan
olisi myöskin lähempi vertailu Ahon tuotannon ja muun samanaikaisen
suomalaisen kirjallisuuden välillä voinut antaa mieltäkiinnittäviä
lisiä Ahon kirjailijakuvaan. Ei voi myöskään olla panematta merkille,
että Castrén esittää Ahon etenkin hänen viimeisissä vaiheissaan
jotenkin erillisenä, ilman varsinaista kirjallista ympäristöä tai
vuorovaikutusta ammattitoverien kanssa.
Castrénin teoksen kirjallisen luonteen mukaisesti jää Ahon
persoonallisuus, mikäli se on etsinyt ilmaisua ulkopuolella hänen
kaunokirjallisen tuotantonsa, pääasiassa syrjään. Sentähden puuttuu
Ahon luonnekuvasta tässä teoksessa epäilemättä eräitä piirteitä, joita
myöhempi tutkimus varmaan on siihen lisäävä. Suurempana rajoituksena
Castrénin tutkimuksessa pitäisin kuitenkin sitä, ettei tekijän,
huolimatta yksityisiin tuotteihin kohdistuvista hienoista ja usein
syvällemenevistä erittelyistään, ole mielestäni aina onnistunut
vakuuttavasti esittää sitä, mikä muodostaa sisäisen yhteyden
Ahon eri teosten välillä, persoonallisen ytimen, sen mikä antaa
käsitteelle Juhani Aho sen oleellisimman sisällön. Tämä sisäisemmän,
synteettisemmän kuvan puute esitettävän persoonallisuudesta luullakseni
myös selittää, että se runsas tunnustus, minkä Castrén tutkimuksensa
lopussa antaa Juhani Ahon elämän- työlle, ei tunnu niin vakuuttavalta
kuin toivoisi. Mutta näistä, osaksi tutkimuksen luonteesta johtuvista
rajoituksista huolimatta, on Castrénin samalla kertaa hienon kritiikin
ja lämpimän sympatian leimaama teos Juhani Ahosta omiaan syventämään
lukijakunnan käsitystä sen kirjallisen elämäntyön merkityksestä ja
laadusta, missä Suomen kansa vuosikymmenien aikana näki hienoimpien
ajatustensa ja tunteidensa löytäneen ilmaisunsa. Suomenkielinen
yleisö on tämän teoksen johdosta todellisessa kiitollisuudenvelassa
ruotsinkieliselle kirjallisuushistorioitsijalle, jonka tutkimus on uusi
todistus siitä, kuinka lähellä suomen- ja ruotsinkielinen kulttuuri
tässä maassa ovat toisiaan.