Tri Rafael Forsmanin Cygnaeus-tutkimusten johdosta.
Kuinka häälyvä ja epämääräinen onkaan Fredrik Cygnaeuksen kuva
nykypolven tietoisuudessa! Hiukan liioitellen voi sanoa, että sillä
on eräänlainen yhtäläisyys Hamletin pilven kanssa, joka vuoroin
muistutti kameelia, vuoroin kärppää, vuoroin valaskalaa. Tämä
Cygnaeus-kuvan epätarkkuus ei johdu suinkaan yksinomaan siitä,
että häntä enää suhteellisesti vähän luetaan, vaan ensi sijassa ja
ratkaisevasti siitä, että hänen henkilöllisyytensä todella on ollut
monimutkainen ja vaikeaselkoinen. Vaikutelmaa hänen persoonallisuutensa
epämääräisyydestä tehostaa se tosiasia, ettei hänen, kulttuurityötänsä
voi vaivatta sovittaa mihinkään määrättyyn hengenalaan. Jos nimitämme
häntä runoilijaksi, sanomme sekä liian vähän että liian paljon — saman
virheen teemme, jos sanomme häntä historioitsijaksi tai esteetikoksi.
Hän seisoo ikäänkuin ammattien, vieläpä määrätyn elämänkutsumuksenkin
ulkopuolella, aatteen ritarina, aatteen, joka sekin puolestaan usein
pakenee yksityiskohtaisempaa, konkreettisempaa määrittelyä. Voi
ilman epäilystä sanoa, että kun viimeinen siitä sukupolvesta, joka
vielä säilyttää korvissaan kaiun jostakin Cygnaeuksen puheesta, on
mennyt hautaan, on myöskin ikiajoiksi kadonnut välittömin, luontevin
yhdysside meidän ja Fredrik Cygnaeuksen välillä. Sillä meillä on
täysi syy olettaa, että hän juuri puhujana on vaivattomimmin voinut
toteuttaa itseään. Hänen kohtalokseen tulee näin ollen — ja on jo
osittain tullutkin — suuren näyttelijän kohtalo, näyttelijän, jonka
taiteen tehosta ja persoonallisuuden arvosta jälkiaika säilyttää
vain kalpenevan muistitiedon. Se kirjallinen perintö, jonka Cygnaeus
on jättänyt jälkeensä, sisältää, varsinkin kritiikin alalla, paljon
arvokasta ja yhä vieläkin huomiota ansaitsevaa, mutta puhuttu sana
oli ilmeisesti kuitenkin hänen henkilöllisyytensä varsinainen ja
täyteläisin ilmaus. Hänen esiintymiseensä muissa muodoissa, varsinkin
runoilijana, on sensijaan eräänlainen dilettanttisuus painanut
lähtemättömän leimansa. Siinä lämmintä ymmärtämystä henkivässä
esitelmässä, jonka Aspelin-Haapkylä piti Cygnaeuksesta tämän
satavuotisjuhlassa v. 1907 vanhalla ylioppilastalolla, esitti hän
pääsyynä Cygnaeuksen "unohtumiseen" sen että hän oli niin "tykkönään
toisen ajan mies" ja että ennen kaikkea hänen "ihanteellisuutensa"
tuntuu vieraalta ihanteettomasta nykyajasta. Tämä selitys osui tuskin
aivan asian ytimeen. Ensinnäkään ei Cygnaeus ole unohtunut: hän on yhä
edelleen nimi, ilmiö yleisessä tietoisuudessa. Toiseksi en uskoisi,
että hänen ihanteellisuutensa sinänsä olisi omiaan vähentämään häneen
kohdistunutta arvonantoa, vaan pikemminkin vain se seikka, että ei ole
aivan helppo päästä selville hänen ihanteellisuutensa todellisesta
sisällöstä, merkityksestä. Me kunnioitamme ihanteita ja aatteita
silloinkin, kun emme voi niitä itsellemme omaksua, jos ne ovat saaneet
elävän persoonallisen muodon. Mutta juuri tätä persoonallista ydintä
kaipaamme ehkä enimmän Cygnaeuksessa. Me joudumme hänen teoksissaan
tavan takaa eräänlaisten retooristen savuverhojen eteen, jotka
tykkönään peittävät meiltä näkyvistä sen persoonallisen yhteyden, jota
vaistomaisesti etsimme kirjoitetun sanan takaa. Ja me olemme kaikki
Tuomaan sukua siinä, että mitä emme näe, sen olemassaoloa helposti
epäilemme.
On näin ollen pidettävä erittäin tervetulleena sitä yritystä lähemmin
kuvata ja määritellä Cygnaeusta "kirjailijana ja ajanilmiönä",
johon Rafael Forsman, yksi nuoremman sukupolven huomatuimmista
arvostelijoista ja esteetikoista, on ryhtynyt. Tri Forsmanin
tutkimusten edellinen osa ilmestyi väitöskirjana v. 1923, jälkimmäinen
osa on äsken tullut painosta [Rafael Forsman: Fredrik Cygnaeus
kirjailijana ja ajanilmiönä. I ja II. — Werner Söderström Oy.
1923, 1925]. Tri Forsman on uskonut voivansa asettaa Cygnaeuksen
"ihanteellisuuden" määrättyjen "historiallisten ja psykologisten
rajojen muodostamiin kehyksiin". Teos on vallitsevalta luonteeltaan
aatehistoriallinen eikä anna meille synteettistä kuvaa Cygnaeuksen
persoonallisuudesta, vielä, vähemmän hänen elämäkertaansa, mutta se on
ollut esitutkielmana molempia viimeksimainittuja varten välttämätön.
Forsmanin tutkimus vie meidät hyvän matkaa Cygnaeuksen todellista
tuntemusta kohden. Cygnaeus-kuvan ääriviivat varmentuvat ja me
aavistamme jo jotakin sen persoonallisimmasta ytimestä.
Että Cygnaeus oli luonteeltaan tyypillinen romantikko on yleisesti
tunnettua, mutta että hänen maailmankuvansa ja mielipiteensä myös
ovat ratkaisevalta osalta muodostuneet määrättyjen ruotsalaisten
ja saksalaisten romantikkojen vaikutusten alaisena, sen on vasta
Forsman uudessa teoksessaan yksityiskohtaisesti osoittanut. Se
kaikkien hyötynäkökohtien halveksuminen, se kunnioitus historiallista
muinaisuutta kohtaan, joka aina esiintyy hänelle nykyhetken
arkipäiväisyyden loistavana vastakohtana, se sankaripalvonta samoinkuin
yleensä se historiankäsitys, joka on Cygnaeukselle ominainen, on
runsaassa määrässä saanut virikettä ja lopullista muotoansakin
Geijeriltä ja Tegnériltä — varsinkin ensiksimainitulta — ja osaksi
heidän kauttaan, osaksi välittömästi saksalaisesta ajatusmaailmasta,
Kantin, Fichten ja Schellingin filosofiasta ja Schillerin runoudesta.
Tekijä on lukuisilla lainauksilla osoittanut, miten läheisesti
Cygnaeus itse asiassa liittyy yleiseen romanttiseen ajatteluun
Saksassa ja Skandinaviassa ja ilman epäilystä on tunnustettava että
Cygnaeus "kirjailijana ja ajanilmiönä" tulee tätä taustaa vastaan
nähtynä ymmärrettävämmäksi, — helpommin — käsiteltäväksi. Hänen
kirjallishistoriallinen asemansa yhtenä yleisen eurooppalaisen
romantiikan tyypillisimpänä kirjallisena edustajana tulee hyvinkin
yksityiskohtaisesti määritellyksi. Hän oli todella "ajanilmiö",
niinkuin tekijä hiukan kaksimielisesti kirjansa kansilehdelläkin
sanoo. Kenties on tekijä jossakin määrin enemmänkin kuin välttämätöntä
olisi ollut, asettanut Cygnaeuksen riippuvaisuusasemaan määrätyistä
ulkomaisista esikuvista, ottamatta aina huomioon niitä vaikutuksia,
joita Cygnaeus on voinut saada lähempää, m.m. lapsuutensa
kodista, puhumattakaan siitä että Cygnaeuksen "aatteilla" niiden
sovinnais-kirjallisesta luonteesta huolimatta, on tietysti Cygnaeuksen
omassa persoonallisuudessa voinut olla määräävin perustelunsa. Jos
tekijä olisi ulottanut mielenkiintonsa suuremmassa määrässä myös
tähän puoleen Cygnaeus-kysymyksessä, jolloin samalla elämäkerrallisen
kronologian tarkempi seuraaminen olisi ollut tarpeen, olisi hänen
kirjansa voinut tarjota meille vielä elävämmän, yhtenäisemmän kuvan
Cygnaeuksen persoonallisuudesta ja kehityshistoriasta. Mutta se
tehtävä on olennaisesti ollut sen aatehistoriallisen tutkimuksen
ulkopuolella, jonka tri Forsman on valinnut varsinaiseksi aiheekseen.
Kaikkine puutteinensakin jää siten se elämäkerrallinen kuvaus, jonka
Emil Nervander v. 1892 antoi Cygnaeuksesta tämän koottujen teosten
yhteydessä ainoaksi varsinaiseksi Cygnaeus-elämäkerraksi. Mutta samalla
on sanottava, että se, joka Forsmanin tutkimuksiin perehdyttyään käy
uudelleen lukemaan Nervanderin teosta, saa entistäkin voimakkaamman
vaikutelman Nervanderin kirjan cygnaeusmaisesti häälyvästä ja
epäkriitillisestä luonteesta. Kun Cygnaeuksen elämä ja persoonallisuus
tämän jälkeen esitetään yhtenäisessä teoksessa Suomen kansalle —
milloin se tapahtuu, lienee hyvinkin epämääräistä, sillä mielenkiinto
häntä kohtaan ei ole enää aivan suuri — niin on tuo teos nyt varmaan
monessa keskeisessä kohdassa poikkeava Nervanderin Cygnaeus-kuvasta.
Ne monet kirjallishistoriallisesti mieltäkiinnittävät uudet
näköalat, joita tri Forsman avaa teoksessaan, sekä hänen kaikessa
niukkuudessaanko sattuva loppuarvostelunansa Cygnaeuksesta, saavat
lukijan määrittelemään ja ehkä myös jossakin määrin uudestiarvioimaan
suhteensa tähän omituiseen "suurmieheen", joka on kirjoittanut
draamoja, joita ei ole koskaan näytelty, runoja, joita ei kukaan
lue, ja suuren joukon muita kirjoitelmia, joista vain perin
harvat ovat todella jääneet elämään. Sillä, joka tällä hetkellä
tarttuu Cygnaeuksen teoksiin etsiäkseen niistä selitystä hänen
maineelleen, mikä on tahtonut liittää hänen nimensä samaan loistavaan
tähtisikermään kuin Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin nimet, on
tuskin enää täysiä edellytyksiä löytää sitä mitä hän etsii. Ja
pettymyksen tunne voi aiheuttaa liiankin voimakkaan vastavaikutuksen.
Cygnaeuksen lyyrillisten tuotteiden kalsea runottomuus, jonka
sisäistä köyhyyttä vielä mahtipontinen kaunopuheisuus korostaa, hänen
draamojensa rakenteellinen muodottomuus, keskityksen ja ajatuskurin
puute hänen historiallisissa ja esteettisissä kirjoituksissaan —
kaikki nämä ilmeiset ja suuret kielteiset ominaisuudet Cygnaeuksen
kirjailijatoiminnassa voivat panna ajattelemaan, että tämä "suurmies"
historiallisestikin arvostellen olisi vain jonkinlainen näköharha,
jonka takana on suhteellisen vaatimaton todellisuus. Tämä suomalainen
Lamartine — minkä nimen B.O. Schauman hänelle omaksui — tuntuu
toisinaan muistuttavan ranskalaista esikuvaansa vain sikäli kuin
korulause voi muistuttaa elävää tunnetäyteistä sanaa. Tällä ja
tämäntapaisella vastavaikutuksella on luonnollinen selityksensä siinä
epäilemättömässä yliarvioinnissa, jonka esineeksi Cygnaeus on tullut,
mutta sekin voi helposti eksyä suhteettomuuteen ja liioitteluun.
Eikö Cygnaeuksen kylmän-kaunopuheisessa lyriikassa toisinaan
helähdä sävel, joka kantaa kaikuja persoonallisista taisteluista ja
kärsimyksistä, traagillinen sävel, jonka aitoudesta emme voi erehtyä?
Viittaan vain yhteen runoon, jossa kipeä mieskohtainen elämys on
pukeutunut välittömään, yksinkertaiseen lyyrilliseen muotoon: runoon
"En fråga" (Kysymys), jossa Cygnaeus valittaa että hänen runonsa
kieli tekee hänet muukalaiseksi isien maalla. Ei ole milloinkaan
suomalaissyntyisen runoilijan huulilta kuultu vilpittömämpää
valitusta sen johdosta, että se kieli, jota hän käyttää, ei ole hänen
kansansa kieli, hänen "äidinkielensä" (1860-lukuun saakka pidettiin
suomenkieltä, kuten tunnettua, jokaisen Suomen kansalaisen varsinaisena
"äidinkielenä"). Jotakin samantapaista lienee Suomen ruotsinkielisistä
runoilijoista vain Tavaststjerna myöhemmällä kaudellaan joskus
tuntenut. Siteeraan seuraavassa suomalaisena käännöksenä pari säkeistöä
tästä Cygnaeuksen koruttomimmasta runosta, jolla traagillisen
elämäntuntonsa puolesta on varsin keskeinen asema hänen lyriikassaan.
Tään kansan sydämestä erottaa mun
se kieli, jolla laulan, kaiullaan
ja ykskään kuiskauksistani saa mun
ei synnyinmaani syömeen oikeaan.
Ah, niinkuin huulet sen, ken näkee unta,
vain liikkuu, sanoja ei kuule ken,
niin on mun tunteheni valtakunta,
mun muukalaisen maalla isien.
Täst' eikö nousemusta horroksesta?
Tää eikö lumo lakkaa konsanaan?
Jo eikö koita päivä, katvehesta
kun lauluni saa syömeen synnyinmaan,
kun tuntehesi tulkituiksi näät sä,
mun oma kansani, sa kallehin?
Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä,
siit että itseäs ma tulkitsin?
Cygnaeuksen runoilijatragiikka oli kyllä syvemmällä kuin hän itse
kuvittelee. Se ei suinkaan ollut vain siinä, että häneltä puuttui
"äidinkielen" taito, häneltä puuttui paljon enemmän: todellinen
runoilijalahja, joka tekee sanan eläväksi ja löytää tiensä aikalaisten
sydämiin ja jälkipolven muistoon. Mutta tästä suuremmasta ja
niinsanoakseni tiedottomammasta tragiikasta huolimatta tunsi Cygnaeus
epäilemättä puutteellisen suomenkielentaitonsa kipeänä mieskohtaisena
elämyksenä, kipeämpänä kuin kukaan toinen siitä valitusta piiristä
— Runeberg mukaanluettuna — johon hän nuoruudestaan lähtien kuului.
Hän tunsi usein tarvetta tulkita kiintymystään ja rakkauttaan
suomenkieleen. "Herttua Juhanan nuoruudenunelmien" viidennen näytöksen
tunnetussa ensi kohtauksessa tekee hän sen juhlallisen pateettisella
tavallaan kuvatessaan Petrosan vuorosanojen välityksellä Juhanaa
puhumassa suomea Turun torilla:
Hän puhuu kansan äidinkieltä, jotta
ei vieras, jäinen voima erottaa
sais kansan sydäntä sen ruhtinaasta.
Cygnaeuksen runous ei ehkä aina kaipaa siinä määrin täydentäviä
selityksiä kuin professori Törnegren aikoinaan hiukan häijysti
edellytti väittäessään, että olisi tarvis perustaa erikoinen
oppituoli hänen tulkitsemisekseen. Mutta kieltämätöntähän on —
niinkuin tri Forsmankin on tutkimuksessaan osoittanut — että hänen
kirjailijatoimintansa painavin ja mieltäkiinnittävin osa on hänen
proosansa, etenkin hänen kriitillinen proosansa, joka yhä vielä löytää
kiitollisia lukijoita. Hänen tutkimuksensa Kalevalan traagillisesta
aineksesta on vielä parhainta mitä kansalliseepoksestamme esteettiseltä
kannalta on kirjoitettu. Ja hänen suuret ansionsa Runebergin, Kiven
ja Wecksellin tulkkina antavat hänelle kirjallisuushistoriassamme
kunniasijan, jota hänen on helppo puolustaa vielä senkin jälkeen
kun hänen runoudelleen varattu huomio on supistunut vain kylmäksi
maininnaksi.
Varmaan on tri Forsman osunut oikeaan, sanoessaan että "välittömin
ja hedelmöittävin" oli kuitenkin Cygnaeuksen isänmaallisten puheiden
vaikutus. Meillä ei tietysti enää ole mahdollisuutta arvostella hänen
puheitaan, sillä niissäkin tapauksissa, joissa puheiden sanamuoto
osaksi tai kokonaan on säilynyt, puuttuu tärkein edellytys: puhutun
sanan vaikutusta ei milloinkaan voi luetusta päätellä, kaikkein
vähimmin silloin, kun esittäjän voima juuri on puhetaidollisella
alalla. Puhetta kuunteleva yleisö on aina suuremmassa tai pienemmässä
määrässä n.k. joukkopsyyken lakien alainen, se muodostaa oman
erikoisen kaikupohjansa, jota lienee vaikea vuosikymmenien jälkeen
ja muuttuneissa historiallisissa oloissa "rekonstruoida". Ei ole
varmaankaan kukaan runoilijoistamme vaistonnut tätä joukkosielun
erikoislaatuisuutta, selvemmin kuin Cygnaeus seuraavissa Petrosan
sanoissa (runsaasti puolisataa vuotta ennen Gustave Le Bon'ia!):
Ja yksityiselle jos jollekin
jäis jotain vielä hämäräksi, hälle
se kokouksen valoss' selkenee.
Kuin kumma ihmevoima siinä elää:
voi yksityinen tunne, heikko vielä,
se tuhansien tuntemana nousta
niin valtavahan, järkyttävään voimaan.
Kuin elämän ja lämmön vuo se käy
mies mieheltä ja täyttää sydämet,
kuin tuulispäässä korkealle nostaa
se kaikki heikot tahdot, ylemmäs
kuin minne yksin konsanaan ne pääsi.
Ja sanan henki tuulispäässä tullen
kuin enkel' lainehille Betesdan
se nousee yhteisinnosta, se tuntee
ett' enemmän se saa kuin itse antaa.
Näitä kuvaavia säkeitä olisi Cygnaeus tuskin voinut kirjoittaa,
jollei hän itse haltioituneena puhujana olisi usein tuntenut sitä
salaperäistä, inspiroivaa vuorovaikutusta joka syntyy todellisen
puhujan ja hänen yleisönsä välille. Ei ole suinkaan myöskään sattuma,
että Cygnaeuksen luentosalit olivat täydemmät kuin kenenkään toisen
yliopistonopettajan.
Mutta olenkin jo joutunut suhteellisen kauas tri Forsmanin
tutkimuksista, joihin viittaaminen on ollut näiden rivien
lähin tarkoitus. Joskin Forsmanin sisältörikas, tuloksellinen
kirjallisuushistoriallinen tutkimus pääasiassa kääntyy ammattimiesten
puoleen, on se omiaan myös suuremmalle yleisölle selventämään
ja tarkistamaan tyypillisimmän romantikkomme kuvaa: luontaisen
aristokraatin, jolla oli demokraattisemmat mielipiteet kuin useimmilla
aikalaisistaan, ranskalaisen koulun käyneen "grand seigneur'in",
joka rakasti kieltämme eräänlaisella hyljätyn epätoivoisella
rakkaudella, uneksijan, joka monessa yhteiskunnan kysymyksessä oli
realipoliittisempi ja kaukonäköisempi kuin aikalaisensa. Topelius on
jossakin sanonut, että Cygnaeus on peittynyt siihen laihoon, joka
on kasvanut hänen omasta kylvöstään. Näin suureen tunnustukseen
voi jälkiaika tuskin yhtyä. Kansallisen herätysaikamme suuret
kylvömiehet tapaamme Cygnaeuksen lähimpien ystävien piiristä. Yksi
heistä, miehekäs Runeberg, kätki aina Cygnaeukselle antamaansa
tunnustukseen pienen kriitillis-leikillisen kärjen. Tämä Runebergin
suhde Cygnaeukseen on suuresti katsoen tullut myöskin jälkipolven
kannanotoksi. Me tavoittelemme turhaan lujaa, vakuuttavaa ydintä
hänen persoonallisuudessaan. Kansallisen herätysaikamme miesten
taistelurintamassa edustaa hän meidän mielikuvituksessamme pikemmin
niinsanoakseni musiikkia ja lippua kuin varsinaista taistelijaa. Häneen
soveltuvat tavallaan, tosin kääntäen, hänen omat sanansa Sabelfanasta:
Te nuijaks ootte liian hento,
on lipuks teidät luonto aikonut.