(Kirjallisuusviikolla 1923.)
Kuinka rikasta, salaperäistä elämää elävätkään kirjat meidän
läheisyydessämme, jatkuvassa vuorovaikutuksessa kanssamme, kasvattaen
meitä hyvään ja pahaan, säestäen ilojamme ja surujamme, seuraten
meidän askeleitamme kehdosta hautaan! Kuinka moni kirja onkaan
ottanut osaa elämämme vaiheihin, alkaen siitä kirjasta, josta opimme
sisäluvun taidon, siihen kirjaan saakka, jolla ehkä viimeisellä
tautivuoteellamme lyhennämme pitkiä unettomia tunteja! Nykyaikaisessa
kulttuurielämässä on kirja epäilemättä mahtavin ja tärkein väline ja
niinkuin elinvoimainen kasvisto on se levittänyt vesojaan jokaiseen
suuntaan ja kaikille aloille. Kirjat muodostavat ikäänkuin luonnon
luonnossa — samaan tapaan kuin puhumme valtiosta valtiossa —, ne
luovat sen ilmakehän, jossa jokainen kulttuuri elää ja hengittää, ja
vasta kirjallisuutensa mukana kuolee kulttuuri lopullisesti. Niin
kauan kuin Homerosta, Platonia, Lucretiusta ja Horatiusta luetaan,
elää jotakin antiikista vielä barbaarien keskuudessa. Kirjat ovat
viestin juoksijoita vuosisatojen ja sukupolvien välillä, kirja on
niinikään valtavin kaukoputki, jonka ihmisajatus suuntaa tuntematonta
tulevaisuutta ja kaaosta kohti. Kirja on uskontojen, tieteen ja
runouden paras liittolainen, ihmisen hiljaisin mutta uskollisin
seuralainen hänen matkallaan elämän läpi.
_Habent sua fata libelli_ — kirjoilla on omat kohtalonsa. Nämä
kohtalot saattavat oikullisuudessaan muistuttaa ihmiselämän vaiheita.
Ne ovat monessa suhteessa yhtä mieltäkiinnittävät kuin opettavat.
Kuinka moninaiset voivatkaan kirjan kohtalot olla siitä hetkestä
lähtien, jolloin se käsikirjoituksena jättää tekijänsä kammion,
siihen hetkeen saakka, jolloin se muuttuu makulatuuriksi ja kuolee
enemmän tai vähemmän verkkaisen kuoleman! Ja kuinka eri pitkä onkaan
kirjojen ikä! Toiset elävät sukupolvesta sukupolveen, vuosisadasta
vuosisataan, painoksesta painokseen, toiset elävät lyhyemmän ajan
kuin tekijänsä, useat ovat kuolleita jo syntyessään. Kirja elää niin
kauan kuin sitä luetaan. Kun ei kukaan sitä enää lue, on se kuollut.
On kirjoja, jotka voivat vuosisatojen ajan olla näennäisesti kuolleita
— nukkua ikäänkuin letargista unta — herätäkseen jälleen uuteen,
täyteen elämään. Niin on tapahtunut useille antiikkisen kirjallisuuden
tuotteille ja niin on äsken tavallaan tapahtunut m.m. 1600-luvun
saksalaisen mystikon Angelus Silesiuksen runoille. Aikakausi voi
ikäänkuin löytää itsensä jostakin teoksesta, jonka ohi sukupolvet jo
ovat kulkeneet välinpitämättöminä ja kylminä. Saman tekijän kirjoista
voi toinen ajankohta kohdistaa mielenkiintonsa vain määrättyihin
teoksiin ja sivuuttaa toisia, joita toinen aika on ihaillut. Kuka
lukee enää Voltairen oopperamaisia tragedioja tai hänen yhtä kuivaa
kuin virheetöntä "La Henriade"-eepostaan, jotka aikalaistensa silmissä
kohottivat tekijänsä Parnasson korkeimmille huipuille ja yksinään
riittivät ratkaisemaan vanhan riitakysymyksen siitä, oliko antiikin
runous vaiko moderni kirjallisuus katsottava arvokkaammaksi? Sen
sijaan on se "kaaos kirkkaita ajatuksia", joka välähtelee Voltairen
romaaneissa ja kirjeissä (sekä eräissä hänen pienemmissä runoissaan),
meille vielä täysin nautittava. Hänen vitsinsä on osoittautunut paljon
sitkeähenkisemmäksi kuin hänen traagillinen paatoksensa. Missä on
se nuori mies, joka nykyään tekisi itsemurhan Goethen "Wertherin"
järkyttämänä (niinkuin kerrotaan tapahtuneen 1700-luvulla)? Meidän
suhteemme Goethen nuoruuden kirjeromaaniin on paljon viileämpi kuin
tunteellisen saksalaisen rokoko-ajan. Toiselta puolen on vasta myöhempi
aika voinut täyteen mittaansa arvioida Goethen useampien muiden
teosten merkitystä. Schopenhauer sai odottaa lähes ihmisiän yleisöä
filosofiselle pääteokselleen, joka vasta vuosikymmeniä syntymisensä
jälkeen löysi kiitollisen, ihastuneen lukijakuntansa. Historialliset
tapaukset voivat äkkiä tehdä jonkin kirjastojen pölyyn hautautuneen
teoksen suosituksi ja kansanomaiseksi. Niin ovat esim. Fichten
"Puheet Saksan kansakunnalle" tällä hetkellä niitä kirjoja, joista
Saksa nykyisessä alennuksessaan etsii karaisua ja rohkaisua. Ja jos
luomme katseemme nykyhetken uusiin suuriin kirjakauppamenestyksiin,
niin voimme helposti havaita, miten Spenglerin kuuluisa "Länsimaan
perikato" epäilemättä saa kiittää maineestaan, paitsi kieltämättömiä
omia ansioitaan, sitä seikkaa, että sen historian, filosofia on
sopusoinnussa sodanjälkeisen yleisen kulttuuri-pessimismin kanssa.
Sodan edellä Europpa ei olisi suinkaan samalla innostuksella kuunnellut
oman kulttuurinsa joutsenlaulua.
Kirjat ovat kuin arkaluontoisia elimistöjä, jotka vain määrättyjen
ulkonaisten edellytysten vallitessa voivat elää. Useimmat kuolevat
nuorina niin sanoakseni nopean, tuskattoman kuoleman. Moni teos,
niinhyvin kaunokirjallinen kuin tieteellinen, joka syntymisensä hetkenä
on täyttänyt määrätyn tarpeen, voi pian jäädä syrjään ja unohtua
kehityksen tiellä — aivan niinkuin kaatunut sotilas kuopataan maahan
ja unohdetaan, kun rintama siirtyy eteenpäin. Tätä voimme sanoa kirjan
luonnolliseksi kuolemaksi eikä meidän ole syytä sitä surra. Meidän ei
suinkaan tarvitse ajatella, että se olisi aivan hukkaan elänyt. Sillä
voi olla oma vaatimaton, jo unohtunut osuutensa ihmiskunnan yhteisessä
henkisessä pääomassa, johon miljoonat ihmisaivot vuosisatojen aikana
ovat antaneet parhaansa. Ihmiskunnan ylpeimmän kehityshistorian
varrella on paljon "tuntemattomien sotilaiden" — ja tuntemattomien
kirjantekijäin — hautoja!
Mutta myöskin väkivaltaisen lopun vaara on uhannut kirjojen elämää,
varsinkin ennen Gutenbergin keksintöä. Kuinka paljon korvaamattoman
arvokkaita käsikirjoituksia onkaan kadonnut jäljettömiin! Miten
häviävän vähän onkaan meille säilynyt suuren kreikkalaisen runouden
aarteista, ja miten vaillinaisessa muodossa usein sekin, joka on
pelastunut! Suurimman kreikkalaisen lyyrikon Pindaroksen 17:sta
kirjasta on meille yksityisiä katkelmia lukuunottamatta säilynyt
ainoastaan neljä kirjaa juhlarunoja ja Sophokleen n. 120:sta
näytelmästä tunnemme enää vain seitsemän. Ja joskin yksityiset löydöt
vieläkin ovat mahdolliset — kuten toistakymmentä vuotta sitten keksityt
mieltäkiinnittävät Menandros-katkelmat m.m. osoittavat — niin täytyy
pitää suurinta osaa kreikkalaisesta kirjallisuudesta ikuisiksi ajoiksi
ihmiskunnalta hukkaan joutuneena. Kuinka tervetulleita olisivat
täydennykset myöskin paljon paremmin säilyneeseen roomalaiseen
kirjallisuuteen, osoittaa se suuri huuto, jonka äsken synnyttivät
otaksutut italialaiset Livius-löydöt. Mutta paljon myöhempänäkin
aikana on, kuten tunnettua, arvokkaita käsikirjoituksia hävinnyt tai
tietoisesti (tekijän toimesta) hävitetty. Sellaisista hävitetyistä
teoksista on uudemmalla saksalaisella kirjallisuudella syytä valittaa
m.m. Heinrich von Kleistin Guiskard-käsikirjoituksen väkivaltaista
loppua. Uudemman kirjallisuuden yksityisiä tappioita muistellessa voi
kuitenkin lohduttautua, kun palauttaa mieleensä, miten korvaamattomia
vanhan kirjallisuuden aarteita meni hukkaan Aleksandrian kirjaston
väkivaltaisessa hävityksessä ajanlaskumme neljännellä vuosisadalla,
tuossa kenties suurimmassa rikoksessa produktiivista henkeä vastaan,
minkä maailmanhistoria tuntee.
Oikullisia ovat siis ne tähdet, jotka vaalivat jokaisen kirjan
kohtaloita siitä hetkestä lähtien, jolloin se tekijänsä työkammiosta
astuu maailmaan, siihen hetkeen saakka, jolloin se hengentuotteena
lopullisesti kuolee ja unohdetaan. Tämä aika voi olla pitempi tai
lyhempi — on kirjoja, jotka niinkuin eräät perhoset kuolevat sen päivän
mukana, mikä on nähnyt niiden syntyvän, on taas toisia, jotka kuin
valtavat vuorenkukkulat nostavat päänsä vuosisatojen lentohiekasta.
Meidän ei ole syytä olettaa, että nekään teokset, joita me kunnioitamme
ihmishengen painavimpana, kypsimpinä tuotteina, olisivat ikuisuutta
varten. Niinkuin ptolemaiolaista maailmankuvaa seurasi kopernikaaninen
ja niinkuin Einstein meidän päivinämme on järkyttänyt fyysillisen
maailmankuvamme perusteita, niin "orienteerautuu" jokainen historian
kausi ja jokainen kulttuuri omalla tavallaan myös kirjallisuuden
maailmaan. Mutta unohtuneenakin voi kirja elää niin sanoaksemme
yliyksilöllistä elämää kulttuurissa. Se on voinut jättää pienen osansa
siihen henkiseen pääomaan, jonka sukupolvi luovuttaa toiselleen
perinnöksi. Eräs nykyhetken merkitsevimmistä "kirjantekijöistä",
Georg Brandes, on pukenut tämän ajatuksen seuraaviin säkeihin, jotka
päättävät hänen koottujen teoksiensa kunniakkaan sarjan:
Tro da ej, at jeg skræmmes
fordi vel jeg ved,
hvad jeg virked vil glemmes,
hvad jeg led, hvad jeg hed.
Liv i Fremtidens ypperste, liv
er en Art av Udödelighed.
"Elämä tulevaisuuden parhaassa elämässä on laji kuolemattomuutta"
— tämä Brandesin ylpeä usko on epäilemättä enemmän tai vähemmän
tietoisena elähyttänyt kaikkien aikojen merkitseviä kirjailijoita.
Jokainen todellinen kirjailija — neroista puhumatta — — kääntyy aina
jossakin mielessä tulevien sukupolvien puoleen. Kirjailija, joka ei
tavalla tai toisella ole edellä omasta ajastaan, on pian jäänyt jälkeen
siitä. Suuri kirjallisuus, suuri runous elää niin sanoaksemme ajatonta
aikaa, koskemattomana vuosisatojen vaihtelussa, vanhentumattomana
niinkuin luonto, jonka sukua se on.
Eräs viime vuosisadan suurimmista lyyrikoista ja suurimmista
pessimisteistä, Alfred de Vigny, uskoi, että paras mitä ihmisajatus ja
-tunne ovat luoneet, ei katoa jäljettömiin maailmankaikkeudessa, vaan
että samoinkuin laivan joutuessa haaksirikkoon mereen heitetty pullo
voi pelastaa hukkuvan työn, samoin vie "Jumalan sormi" kerran satamaan
sen, minkä ihminen on totuudessa luonut. Kirja on verrattavissa
tuollaiseen mereen heitettyyn pulloon, jonka sisään on kätketty
hukkuvan testamentti ja elämäntyö. Kirja on pelastanut ihmiskunnalle
kokonaisten kulttuurien kootun viisauden. Se on pelastanut aikojen
merestä hukkuvien sanoman, sen, minkä jokainen kulttuuri on ennen
kaikkea muuta tahtonut jättää perinnöksi niille sukupolville, jotka
tulevat sen jälestä.
Meillä on kullakin omat mielikirjamme, jotka olemme enemmän tai
vähemmän tietoisesti valinneet tuhansien joukosta. Viipykäämme jokainen
muutaman hetken näinä päivinä — kirjojen viikkona — niiden seurassa!
Juokaamme Bandusian lähteen kristallikirkkaassa vedessä koulunaikaisen
Horatiuksemme malja ja antakaamme hänen oodiensa raikkaan poljennon
kaikua itsessämme, seuratkaamme hetkinen Catulluksen lauluista
hänen myrskyisen rakkautensa tarinaa tai, mennäksemme myöhempään
aikaan, kuunnelkaamme hetkinen Montaignen viisautta ja Voltairen
naurua, Shakespearen huvinäytelmien syvää huumoria tai Goethen
nuoruudenlyriikan täyteläistä tunnetta! Tai — jos tahdomme pysyä omien
kirjailijaimme piirissä — omistakaamme päivämme Runebergin Hannan
juhannusidyllille tai seuratkaamme Aleksis Kiveä hänen retkillään
"teille kultaisille Hämeenmaan"! Tai — jos emme tunne olevamme
viritettyjä ottamaan vastaan runoutta — viipykäämme hetkinen jonkun
ajattelijan, tutkijan, historioitsijan, valtiomiehen, löytöretkeilijän
teoksen ääressä, kirjan parissa, jonka muistamme joskus vieneen meidät
ulkopuolelle oman pienen maailmamme ajatuksen ja luonnon suureen
maailmaan. Jos näin teemme, emme voi olla tuntematta, miten paljon
olemme kirjoillemme velkaa, noille hiljaisille seuralaisillemme, jotka
läheisyydessämme, jatkuvassa vuorovaikutuksessa kanssamme, elävät omaa
erikoista, salaperäistä elämäänsä, hengen ajatonta elämää.