[Joseph Caillaux: Devant l'histoire, Mes prisons, 2:e edition, 1921.]
Muutamia vuosia ennen maailmansotaa, v. 1911, n.k. Agadir-selkkauksen
aikana, joka jo uhkasi maanosaamme sodalla, tuli Caillaux'n nimi
kaikkien huulille, ja kun Eurooppa myrskyisten Marokon päivien
jälkeen taas huokasi helpotuksesta, tiesi se, ettei kenelläkään
ollut niin suuria ansioita sodan painajaisen karkoittamisessa kuin
Caillaux'lla. Tämä ranskalainen valtiomies, radikaalien johtaja
ja sodan aattona murhatun sosialistipäällikön Jaurésin läheinen
ystävä, oli edustajapaikaltaan Palais Bourbonissa hellittämättömällä
johdonmukaisuudella ajanut ohjelmaansa, joka sisäpoliittisesti tähtäsi
verojen ja tullien perinpohjaiseen uudistukseen omistamattoman luokan
hyväksi ja joka ulkopoliittisesti rakentui yhteisymmärrykseen Ranskan
ja Saksan välillä. Caillaux on leikillisesti huomauttanut siitä, että
hänen isänsä on tie- ja siltainsinööri ja että hänellä itsellään oli
sama ammatti vielä veressä. Caillaux piti taloudellista ja valtiollista
yhteisymmärrystä Saksan kanssa Ranskalle sitäkin toivottavampana,
kun hän pelkäsi Englannin imperialismia ja katsoi liittoa sen kanssa
Ranskalle epäedulliseksi. Keskellä Agadirin päivien kiihkeintä
sotatunnelmaa, jota natsionalistit Vogesien molemmin puolin koettivat
kaikin keinoin ylläpitää, tuli Caillaux Ranskan valtiolaivan johtoon ja
hankki eduskunnassa enemmistön rauhan-politiikalleen. Sopimus Saksan
kanssa saatiinkin aikaan ja sodan vaara oli sillä kertaa vältetty.
Mutta Caillaux'n vastustajat ja heidän joukossaan ennen kaikkea
ministerikaataja ja kostopolitiikan ajaja Clémenceau eivät suinkaan
jättäytyneet lepoon tämän tilapäisen tappionsa jälkeen, vaan alkoivat
leppymättömän sodan Caillaux'ta vastaan ja onnistuikin heidän saada
Caillaux kukistetuksi. Heidän parlamentaariselle kaunopuheisuudelleen
ja järjestelmälliselle sanomalehti-parjaukselle kävi voitto sitä
helpommaksi, kun Saksan kanssa tehty sopimus, mikäli se koski eräitä
alueluovutuksia Kongossa, ilman kovin suurta vaivaa saatettiin
selittää Ranskalle epäedulliseksi, vieläpä suorastaan epäkunniakkaaksi
peräytymiseksi.
Ministeristö Caillaux kukistui, mutta Caillaux'n vaikutus oli edelleen
pelottava tekijä sekä sisä- että ulkopoliittisesta suhteessa. Hänen
yhteiskunnallinen reformiohjelmansa oli hankkinut hänelle laajan
kansansuosion ja myöskin hänen sovintopolitiikkansa Saksaan nähden
alkoi saada yhä enemmän kannatusta. Jos natsionalistit ja kosto-puolue
tahtoivat päästä tarkoitustensa perille, oli Caillaux tavalla tai
toisella tehtävä vaarattomaksi. Niinkauan kuin hän sai rauhassa
rakentaa sovinto-ohjelmaansa Saksaan nähden, saattoi hän tehdä
"isänmaallisimmankin" ministeristön olemassaolon vaaranalaiseksi ja
lamauttaa Ranskan voimia sinä suurena hetkenä, kun se valmistautui
kostamaan vuosien 1870: n ja 1871:n häpeän. Militaristisen hengen
täyttämät "radikaalit" sellaiset kuin Clémenceau, yhtyivät äärimmäisiin
vanhoillisiin, vieläpä rojalistiseen Action Française-ryhmään vihassaan
Caillaux'ta vastaan. Kun Caillaux'n pelottavin voima oli hänen
suuressa kansansuosiossaan, oli hänet saatettava epäilyksenalaiseksi
suuren yleisön silmissä. Tarpeellinen määrä sanomalehtiä vallattiin
ja niistä suunnattiin yhtämittainen parjausryöppy tätä vaarallista
miestä vastaan, joka lopulla vuotta 1913 oli taasen rahaministerin
vaikutusvaltaisella paikalla. Hänen moraalinsa koetettiin asettaa
mitä epäiltävimpään valoon, tehtiin kaikenkaltaisia vihjailuja hänen
muka kulissientakaisesta toiminnastaan Saksan hyväksi ja hänen
kaikkein yksityisluontoisin kirjevaihtonsakin levitettiin lehtien
palstoille. Tämän hienon sotaretken johtava sielu oli "Figaron"
toimittaja, Parisin salongeissa ja kirjallisissa piireissä yleisesti
tunnettu Calmette. Caillaux'ta vastaan suunnattu hyökkäys onnistui
yli odotusten, vaikka hiukan toisella tavalla kuin sen toimeenpanijat
olivat ajatelleet. Caillaux'n hermostunut rouva menetti henkisen
tasapainonsa tämän ajojahdin aikana, tunkeutui Calmetten työhuoneeseen
"Figaron" toimituksessa ja vaati takaisin eräitä hänelle kuuluvia
yksityisiä kirjeitä, jotka Calmette vähemmän kauniilla tavalla ja
vähemmän jalossa tarkoituksessa oli lehteään varten hankkinut.
Kun Calmette kieltäytyi luovuttamasta niitä, ampui rouva Caillaux
Calmetten. Valamiesoikeus vapautti rouva Caillaux'n. Jutun käsittelyssä
kävi m.m. ilmi, että "isänmaallisen" "Figaron" päätoimittaja nautti
vuotuista palkkaa Unkarin saksalaisystävälliseltä pääministeriltä,
kreivi Tiszalta. Se vuotuinen summa, millä unkarilainen valtiomies
osti suuren parisilaislehden artikkeleita oli. 30,000 frangia. Tämä ei
luonnollisesti ollut estänyt Calmettea huutamasta joka ilmansuuntaan,
että Caillaux oli saksalaisten ostama!
Caillaux oli joka tapauksessa skandaliseerattu ja hänen luopumisensa
ministeristöstä saavutettu (maailmansodan aattona!). Katkerasti
huomauttaa saksalainen vphra von Mackay teoksessaan "Volkerführer und
-verführer", että ilman hermostuneen parisilaisrouvan kiihkomielistä
tekoa olisi Caillaux todennäköisesti ollut heinäkuun lopun
kohtalokkaina päivinä 1914 Ranskan politiikan johtaja ja maailmansota
vältetty. Vielä samana vuonna, rouva Caillaux'n oikeudenkäynnin
kestäessä, valittiin Caillaux uudelleen eduskuntaan musertavalla
äänimäärällä ja hänen vastustajiensa täytyi pitää otaksuttavana,
että Ranskaa pian hallitsisi Caillaux-Jaurésin ministeristö.
Sotakiihkoilijat, jotka aavistivat, että valtiollinen asema
Euroopassa pian tarjoaisi mahdollisuuksia heidän politiikalleen,
tekivät lehdissään kaikkensa mustatakseen Caillaux'ta ja Jaurésia.
Niinpä kirjoitti Charles Maurras "Action Française'issa", mikä lehti
näihin aikoihin usein sisälsi romanttisia kaunomaalauksia sodan
ihanuudesta, heinäk. 18 pnä 1914 Jaurésia vastaan artikkelin, missä
tämä jalohenkinen sosialistipäällikkö leimattiin isänmaankavaltajaksi
ja saksalaisten kätyriksi. Kolmetoista päivää myöhemmin murhasi
eräs Villain Jaurésin, etsittyään kaksi päivää sitä ennen turhaan
Caillaux'ta.
* * * * *
Kun sota oli puhjennut ja kaikki saksalaisvastaiset intohimot Ranskassa
olivat päässeet valloille, oli Caillaux'n vihamiehille entistä
helpompi saada yleinen mielipide häntä vastaan. Vaikkakin hän oli
politiikasta syrjässä, saattoivat hänen vastustajansa peljätä, että
hän vieläkin voisi jonakin päivänä asettua heidän tarkoitustensa
tielle, varsinkin kun hänestä tiedettiin, että hän jo vuonna 1915
kannatti rauhanneuvotteluihin ryhtymistä. Kaikki "patriootit",
sekä oikeistoon että vasemmistoon kuuluvat, mutta ennen kaikkea
Clémenceau ja Poincaré olivat yksimielisiä hänen vaarallisuudestaan.
Elokuussa v. 1916 tehtiin Caillaux'ta vastaan Vichy'ssä murhayritys,
jonka virallinen tutkimus tosin selitti kansanjoukon välittömäksi
mielenilmaukseksi, mutta jonka Caillaux itse muistelmateoksessaan,
mistä seuraavat tiedot ovat lainatut, epäilee, jopa väittää
määrätyltä taholta (Action Françaisen) suunnitelluksi. Caillaux'n
vastustajien keinot eivät kuitenkaan vielä olleet loppuunkäytetyt.
Kun sanomalehtisotakin näyttäytyi tehottomaksi, turvauduttiin
viimeiseen keinoon: koetettiin saada Caillaux epäilyksenalaiseksi
ja jos mahdollista tuomituksi isänmaankavalluksesta. Caillaux'n
toimet ja lausunnot ja ennen kaikkea hänen sodan aikana tekemänsä
matkat Etelä-Amerikkaan ja Italiaan asetettiin mikroskoopillisen
tarkastuksen alaisiksi. Ranskan hallituksen asiamiehet saivatkin
muun "ainehiston" ohella käsiinsä Saksan Buenos Ayresissa olevan
lähettilään kreivi Luxburgin sähkösanoman, joka oli tarkoitettu
tiedonannoksi saksalaisten sukellusveneiden päälliköille ja josta kävi
selville, että Luxburg tiesi missä laivassa Caillaux'n oli tarkoitus
palata Ranskaan. Tässä sähkösanomassahan ei ollut mitään Caillaux'lle
raskauttavaa, mutta _väärentämällä_ sitä saatettiin siitä tehdä
välikappale vihattua miestä vastaan. Kun Luxburgin sähkösanomassa
sanottiin että "kaappaus hyvin toivottava", muutettiin lause muotoon
"kaappaus _ei_ toivottava", ja väitettiin, että Caillaux oli sopinut
asiasta etukäteen isänmaansa vihollisen kreivi Luxburgin kanssa. Tämä
väärennetty sähkösanoma annettiin sitten lehdille, joiden asiaksi jäi
tehdä siitä johtopäätöksensä ja muutenkin valmistaa mielialaa sitä
suurta iskua varten, joka jo kauan oli ollut Caillaux'n vastustajien
mielessä. Kun hallituksen asiamiehet lisäksi erään Firenzen pankin
arvopaperilokerosta löysivät Caillaux'lle kuuluvaa omaisuutta ja
käsikirjoituksia, tehtiin tästä löydöstä ase Caillaux'ta vastaan:
löydetyt arvopaperit, joiden käypä kurssi kohta varmuuden vuoksi
kerrottiin noin kymmenellä, olivat muka ilmeisesti epäilyttävää
(s.o. saksalaista) alkuperää, ja pankkilokeroon sijoitetuista
käsikirjoituksista, jotka sisälsivät m.m. tutkielman syyllisyydestä
sotaan (vaarallinen aihe!), tahdottiin lukea valmistelua juonitteluihin
isänmaata vastaan. Myös Firenzen pankkilöydön jätti hallitus,
vieläpä ennen kuin sillä oli itsellään mitään varmaa tietoa siitä,
mitä arvopaperilokero todella sisälsi, "isänmaallisten" lehtien
täydennettäväksi. Että nämä eivät olleet hitaita tekemään Caillaux'sta
isänmaankavaltajaa, se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun ne tästä
itsestäänkin mieluisasta tehtävästä todennäköisesti saivat, kuten
Caillaux itse antaa ymmärtää, aineellista korvausta.
Tammikuun 14 pnä 1918 vangitaan Caillaux ja entinen
ministeripresidentti viedään ankarasti vartioituna selliin
pahimpien rikollisten osastoon, missä hänen lähimpinä naapureinaan
oli kuolemantuomiotaan odottavia murhaajia, m.m. annamilaisia
ja marokkolaisia. Caillaux'n koppia vastapäätä on jonkinlainen
kidutusselli, mihin suljetaan ohjesääntöjä vastaan rikkoneet ja
mistä yötä päivää kuuluu rääkättyjen huutoa ja kirkunaa. Vartijalla
on määräys pitää mitä ankarimmin silmällä Caillaux'ta ja sähkövalon
tulee palaa yöt läpeensä hänen kopissaan tehdäkseen silmälläpidon
helpommaksi. Vasta kun vanki on ollut lähes puolitoista kuukautta
tyrmässä sallitaan hänen vaimonsa käydä häntä tapaamassa ja
silloinkin vain vangin äkillisen, vaikean sairastumisen johdosta.
Tämä sairastuminen, jonka oireet muistuttavat myrkytystä, pakottaa
Caillaux'n äärimmäiseen varovaisuuteen siihen ruokaan nähden, jota
hän vankeudessaan saa nauttia. Vangin terveys alkaa muutoinkin käydä
huonoksi, mutta kauan aikaa kielletään häneltä kaikki lievennykset,
m.m. evätään hänen pyyntönsä saada lääkärin apua hammaskipuunsa.
Vasta kun hänen tilansa jo alkaa käydä kriitilliseksi, sallitaan
hänen oleskella päivittäin, tarkoin vartioituna, parisen tuntia
vankilan muurien saartamassa pienessä puistikossa. Oikeudellisen
tutkimuksen lykkäytyessä viikosta viikkoon, voi vanki aavistaa pahinta.
Varsinkin pelkää hän, että hänen firenzeläiseen pankkilokeroonsa
ilmestyisi papereita, joita hän ei ollut sinne pannut ja joita sitten
käytettäisiin häntä vastaan — sellaisilla keinoillahan ranskalaiset
isänmaanystävät olivat työskennelleet m.m. Dreyfus-jutun aikana.
Sähkösanoma-väärennys, jonka Caillaux tunsi, antoi jo viittauksen
siitä, mitä hänellä saattoi olla odotettavana.
Kun virallinen tutkinto pantiin käyntiin ja Caillaux tuotiin
tyrmästä vastaamaan häntä vastaan tehtyihin raskaihin syytöksiin,
osoittautui, ettei syyttäjällä ollut mitään sitovaa ainehistoa.
Kreivi Luxburgin sähkösanoman väärennys tuli todetuksi ja Firenzen
kuuluisa kassakaappilöytö supistui oikeihin mittoihinsa. Niiden
perustalla ei edes sotaoikeus voinut mitään tuomiota langettaa. Mutta
Caillaux oli siitä huolimatta tehtävä vaarattomaksi, sillä olihan hän
jo Marnen taistelun jälkeen puhunut rauhanteon puolesta. Sellaisia
mielipiteitä kuin Caillaux'lla tiedettiin olevan, ei Ranskassa
saanut rankaisematta omistaa. Mutta kun missään lakikirjassa ei ole
säädetty rangaistuksia ajatuksista ja mielipiteistä, niin koetettiin
kuumeisella innolla saada todistetuksi, että nämä mielipiteet olivat
pukeutuneet myöskin isänmaata kavaltaviin tekoihin. Virallinen Ranska
tahtoi kaikella voimalla tehdä entisestä ministeripresidentistään
saksalaisten vakoilijan! Tuskinpa on Dreyfus-jutussa ranskalaisten
sokea natsionalismi viettänyt hurjempia orgioita kuin tässä ajojahdissa
eurooppalaista mainetta nauttivaa valtiomiestä vastaan, jonka ainoa
vika oli, ettei hänen isänmaallisuutensa ollut virallisen patentin
saanutta lajia.
Samoihin aikoihin kuin Caillaux istui sellissään tai seisoi
tutkintotuomariensa edessä käytiin oikeutta eräitä vakoilusta
syytettyjä kansainvälisiä seikkailijoita vastaan. Heidän juttunsa,
joista aikoinaan oli meidänkin lehdissämme tietoja — heidän nimensä
olivat Bolo, Duval, Cavallini, Lenoir — koetettiin kaikin keinoin
viedä yhteyteen Caillaux'n jutun kanssa, käytettiinpä inkivsitsioniin
vivahtavaa kidutustakin, jotta saataisiin heitä tunnustamaan Caillaux
rikostoverikseen. Kun kaikki mainitut henkilöt tuomittiin kuolemaan
ja mestattiin (Cavallinia lukuunottamatta, joka ei ollut Ranskassa),
saattaa arvata, että Caillaux'n asema jo oli varsin kriitillinen.
Ranskan sanomalehdistö käytti todistuksena häntä vastaan keskusvaltaan
lehtien myötätuntoisia lausuntoja hänestä, lausuntoja, jotka suurelta
osalta perustuivat juuri samojen ranskalaisten lehtien parjaukseen.
Näin sai isänmaallinen yleisö aina uutta polttoainetta vihalleen
vangittua ministeriä vastaan. Huolimatta kaikista ponnistuksistaan,
eivät Caillaux'n vihamiehet kuitenkaan onnistuneet "amalgameeraamaan"
— sana on Caillaux'n — hänen asiaansa kuolemaantuomittujen
vakoilijain juttujen kanssa. Asia joutui sotaoikeuden käsistä
korkeimpaan oikeuteen, joka huhtikuussa 1920 — kun Caillaux oli ollut
seitsemänkolmatta kuukautta pidätettynä — antoi vapauttavan tuomion
syytöksistä vehkeilystä valtion turvallisuutta vastaan, mutta langetti
siitä huolimatta tuomion, jonka mukaan syytetyltä kiellettiin viitenä
vuonna oleskelu määrätyillä paikoilla isänmaassaan sekä kymmenen
vuoden aikana osanotto valtiolliseen elämään. Eräs kirjoittaja
"Progrés civiquessa", Aulard, kertoo yhden tuomareista lausuneen:
"Jos hänet vapautetaan, on hän mahdollinen tulemaan uudelleen
ministeripresidentiksi."
Tämä merkillinen oikeustapaus, josta Caillaux on muistelmateoksessaan
kertonut, osaksi laajasti siteeraamalla asiakirjoja, tarjoaa
monia yhtymäkohtia Dreyfus-juttuun, ei vähimmin siinä, että
sekin puolestaan osoittaa, miten helposti intohimot sekoittavat
moraalisen arvostelukyvyn. Ranskalaisten hehkuvan, kauniin
isänmaanrakkauden jäljissä kulkeva saksalaisviha on usein verrattavissa
suvaitsemattomimpaan uskontoon. Se joka ei kykene ottamaan siihen
osaa, on jo siveellisesti epäilyttävä, hänen _mielialansa_ riittää
jo todistamaan häntä vastaan. Caillaux'n tuomio oli kirjoitettu
sillä hetkellä kun kiihoittunut yleinen mielipide Ranskassa huomasi,
että hän vielä maailmansodan aikana oli jäänyt ulkopuolelle tämän
vihan uskonnon, sokean vihan, joka kuvitteli ja edelleen kuvittelee
käyttävänsä arkkienkelin miekkaa keskellä kadotuksen maailmaa.