Sille, joka on seurannut suomalaista aikakauskirjallisuutta, ei
Giovanni Papinin nimi ole aivan outo. Jo vuonna 1912 julkaisi
Yrjö Koskelainen "Ajassa" italialaisesta runoilijafilosoofista
laajan, valaisevan tutkielman, joka salli meidän seurata Papinin
kehitystä mainittuun ajankohtaan saakka. Papinilla oli jo silloin,
vaikkakin vasta kolmeneljättä-vuotias huomattava asema nuoren
Italian johtavimpien kirjallisten nimien joukossa. Jo vuonna 1903,
22-vuotiaana, esiintyy hän aikakauskirjassaan "Leonardo" pienen
radikaalisen fizenzeläisen kirjailijapiirin johtajana ja näkyvimpänä
nimenä. Tämän varhaiskypsän italialaisen nuorukaisen kirjallinen
toiminta kulki kauttaaltaan oppositsionin merkeissä: hän vastusti
kaikkea vanhaa ja pyhityksen saanutta niinhyvin filosofiassa kuin
runoudessa ja liittyi itse aluksi ajan muotisuuntaan pragmatismiin.
Mitä kaikkia "ismejä" hän sen jälkeen on tunnustanut, ei ole aivan
äkkiä sanottu, mutta että niiden joukossa myöskin niinkutsuttu
futurismi on näytellyt huomattavaa osaa, siitä ovat kaikki
käytettävänäni olevat kirjalliset lähteet yksimieliset (samoinkuin
sitä tukee myöskin se vähäinen, mitä omakohtaisesti tunnen Papinin
aikaisemmasta tuotannosta). Hän on futuristisen aikakautensa
kritiikeissä sillä avomielisyydellä, joka tuntuu hallitsevalta
ominaisuudelta hänen luonteessaan, ilmoittanut tietämättömälle
maailmalle, miten vähäarvoisena hän pitää Shakespearea ja Goethea ja
miten suuresti hän ihailee neekerirunoilija Dankoa. Hän on niinikään
eräinä vuosina elämässään ollut monien muiden nuorten italialaisten
kanssa vakuutettu siitä, että saksalaiset ovat kulttuuriin mahdottomia
raakalaisia, milloin he eivät ole villipetoja. Vain Nietzsche on
Papinille kelvannut (ei tosin hänkään enää). Sodan aikana oli Papini
ensimmäisiä niiden joukossa, jotka yllyttivät tarttumaan aseihin niitä
valtoja vastaan, joiden kanssa Italia oli liitossa.
Vuonna 1912 julkaisi Papini laajan omaelämäkerrallisen teoksen "Un
uomo finito" ("Mennyt mies"), joka jo ennen kirjoituksemme otsikossa
mainittua teosta on löytänyt lukijoita ja kääntäjiä kaukana Italian
rajojen ulkopuolella, jopa Suomessa saakka. Näidenkin rivien
kirjoittaja katsoi velvollisuudekseen tutustua tähän teokseen,
jonka sanottiin sisältävän ydinmehun Papinin siihenastisesta sekä
filosofiasta että runoudesta. Kenties oli odotukseni tarpeettoman
toivorikas — joka tapauksessa oli saalis hämmästyttävän vähäinen.
En löytänyt kirjasta paljonkaan, mitä olisi yleensä voinut sanoa
runoudeksi ja vielä vähemmän sellaista, mikä olisi ansainnut
filosofian nimeä. Sensijaan löysin sivu sivulta hyvin kirjallisen
nuorenherran ruutikuivia itse-erittelyjä, tunnustuksia ja mielialoja.
Niiden herättämä pieni vaikka kieltämätön psykologinen mielenkiinto
ei mielestäni ollut aivan kauniissa suhteessa siihen suureen
vaateliaisuuteen, jolla tekijä asetti itsensä ja aivoituksensa
yleisön nähtäväksi. Niiden voima oli niiden vilpittömyydessä, niiden
koristelemattomassa suorasukaisuudessa, joka olisi tuonut mieleen
Rousseaun itsepaljastukset, ellei vertaus ranskalaisen luonnonneron
ja firenzeläisen kirjallisen modernistin välillä olisi tuntunut liian
etäiseltä. Kirjan saavuttamaa huomiota ja mainetta selittää ehkä
osaksi se seikka, että Papinin piirtämä oma-muotokuva oli jossakin
määrin edustava, tyypillinen, ja että varsinkin suurkaupunkien
älyllinen ja kirjallinen nuoriso ennen maailmansotaa löysi siinä omia
piirteitään, omaa psykologiaansa. Etenkin oli Papini tunnustuksissaan
vaikuttavalla tavalla esittänyt kirjallisuuden ratkaisevaa merkitystä
kehityksessään. "Minulle ei todellisuus ole ollut koulu eikä katu eikä
koti, vaan kirjat — sillä niiden maailmassa elin täyteläisimmin",
kertoi hän itsestään ja jäsenteli elämäkertansa kuvauksen m.m.
sellaisilla luku-otsakkeilla kuin "Sata kirjaa", "Miljoona kirjaa".
Kirjallisuus on kuin valtava Niili-virta kulkenut tämän varhaiskypsän
firenzeläisen aivojen läpi ja tuonut mukanaan sen (hiukan laihan)
ruokamullan, josta hänen oma kirjallinen tuotteliaisuutensa on
kasvanut. Hermostuneessa kunnianhimossaan, paradoksisuudessaan
ja taipumuksessaan kieltämiseen kieltämisen takia on Papinilla
yhtymäkohtia niiden nuorten intellektualistien kanssa, jotka ennen
maailmansotaa muodostivat enemmän tai vähemmän kiinteästi organisoituja
kirjallisia kouluja kaikissa suurissa eurooppalaisissa keskuksissa.
Papini on ollut hyökkäävämpi ja taisteluhaluisempi kuin useimmat
muut eikä hänen nuorilta myrsky- ja kiihkovuosiltaan aikakauslehti
"Leonardon" johtajana ja terävimpänä kynänä suinkaan puutu eräänlaista
pelotonta suurpiirteisyyttä. Myöskin hänen tunnustuskirjansa osoitti,
ettei tältä aivoihmiseltä ole puuttunut tempperamenttia. Hän on ollut
mestari n.k. haukkumasanojen alalla, melkein kuin Strindberg, joka
kuitenkin psykologisessa suhteessa oli verrattomasti voimakkaampi.
Vähemmän miellyttäviä ominaisuuksia tekijässään paljasti Papinin
tunnustuskirja kuitenkin siinä oman persoonan yliarvioinnissa, mitä
melkein voi sanoa teoksen tiedottomaksi johtoaiheeksi. Hän oli
syvästi loukkaantunut, milloin hänen typerät ystävänsä kutsuivat
häntä "kyvyksi", kun heidän luonnollisesti olisi tullut nimittää
häntä neroksi. Ja hänen kärsimyshistoriansa yli hänen teoksessaan
lankesi toisinaan hiukan koomillinen valaistus — niin esim. kun hän
valitti vaivojaan seuraavalla tavalla: "Tuolla tulee saksalaisapina,
joka tahtoo kääntää teoksiani; puolihupsu nuori venakko tahtoo,
että kirjoittaisin hänelle elämäni historian; amerikkalainen missi
haluaa välttämättä viimeiset uutiset minusta; amerikkalainen mister
lähettää noutamaan minua vaunuissaan päästäkseen kahdenkeskisillä
päivällisillä uskotukseni; tuolla eräs, joka kymmenen vuotta sitten
oli koulutoverini ja riitaveljeni, haluaa että lukisin hänelle mitä
kirjoitan sen mukaan kuin saan valmiiksi; ystäväni maalari vaatii että
seisoisin liikkumattomana hänen edessään tunnista tuntiin, jotta hän
saisi tehdä muotokuvani; sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun,
ystäväni mystikko, missä tilassa sieluni on j.n.e." Papini-parka!
huokaa varmaan jokainen ihmisystävällinen lukija.
Sikäli kuin Papinin tunnustuskirja kuvasi yksipuolisen
intellektualistin ja esteetin elämäntragiikkaa oli sillä yhtymäkohtia
erään nerokkaan pohjoismaisen teoksen kanssa: Sören Kierkegaardin
"Viettelijän päiväkirjan" kanssa. Kierkegaardin joko-tahi-vaatimus
kuultaa ikäänkuin heikkona aavistuksena Papinin kirjasta. Mutta kuinka
paljon suurempia ajatuksen ja tunteen syvyyksiä mittaakaan tanskalainen
filosoofi verrattuna italialaiseen! Papinin älykäs, mutta pintapuolinen
laatu kestää tuskin missään suhteessa vertailua terävän, syvällisen ja
vakavan Kierkegaardin kanssa.
Se Papinin teos, "Kristuksen historia", joka nyt on käännetty suomeksi,
ilmestyi alkukielellä v. 1921 ja saavutti kohta suuren lukijakunnan
sekä Italiassa että muuallakin (varsinkin Amerikassa). [Giovanni
Papini: Kristuksen historia, 1924] Kerrotaan, että Papinin lähin
piiri oli hämmästyksellä lyöty tämän kirjan ilmestyessä: edellisissä
teoksissaan oli Papini esiintynyt kristinuskon kiivaana vastustajana,
Nietzschen tapaan, ja tässä esittäytyy hän Kristuksen elämänvaelluksen
innostuneena tulkitsijana ja — mikä oli omiaan herättämään vielä
enemmän hämmästystä — katolisen kirkon uskollisimpana poikana. Uuden
teoksensa esipuheessa lupaa Papini kirjoittaa vielä toisen niteen
Pyhästä Maariasta. Ja kirjansa loppusanoissa puhuu hän katolisesta
kirkosta ainoana, "joka ansaitsee kirkon nimen", antaen sivumennen
hyväksymisensä myöskin paavin erheettömyys-dogmille. Papini ei
siis pyri, niinkuin esim. Kierkegaard, suhteeseen kristinuskon
perustajaan kirkkojen ja seurakuntien ulkopuolella. Hänen mieskohtainen
tunnustuksensa sopii kaikilta osilta Rooman kirkon traditsionin ja
opinkappalten rajoihin. Ei olisi niinollen ihme, jos papisto olisi
katolisissa maissa ottanut tämän teoksen erikoiseen suojelukseensa.
Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että Papinin teos olisi persoonattomampi
kuin esim. Paul Verlainen, J.K. Huysmans'in, Oscar Wilden tai muiden
esteettien uskonnolliset kääntymystarinat ja -tunnustukset. Papini
on varmaan omalla tavallaan elänyt sen, mitä hän uudessa kirjassaan
esittää, elänyt sillä hiukan verettömällä ja kivuttomalla tavalla, joka
on ominainen yksipuolisille aivo-ihmisille. Uskonnollisen kriisin,
mieskohtaisen sieluntaistelun jälkiä etsii sensijaan turhaan tästä
vuolaasti kirjoitetusta, kaunopuheisesta teoksesta. Odottaisi kenties
myöskin, että uskonnollisen murroksen vaikutuksesta kirjailijan
koko henkinen rakenne, koko persoonallisuus esiintyisi jossakin
mielessä "uudestisyntyneenä", muuttuneena, mutta tällaista radikaalia
muutosta ei ole ainakaan ensi hetkessä helppo huomata. Tällöin en
tietysti ota huomioon, että hra Papini on muuttanut mielipiteitä,
sillä uskonnollinen murros on toki jotakin muuta kuin mielipiteiden
muuttamista.
Papini esittää Kristuksen historian pienissä erillisissä luvuissa,
jotka liittyvät evankeliumien yksityisiin episodeihin. Useat luvuista
ovat voimakkaasti luonnosteltuja, enemmän kuitenkin lyyrillisessä
kuin psykologisessa suhteessa. Runolliselta arvoltaan jää Papinin
esitys kuitenkin huomattavasti alapuolelle esim. E. Renanin "Jeesuksen
elämän", joka ei löydä armoa Papinin silmissä. Kirjansa esipuheessa,
missä Papini käyttää tilaisuutta sättiäkseen todellisella teologisella
vihalla edeltäjiään, kutsuu hän Renania "kirjallista kutkutusta
potevaksi semitistiksi" (uskoen kenties tällä sanoneensa jotakin
lopullisen murhaavaa). Samanlaista kiihkeää, hysteerisesti sättivää
arvostelu-menetelmäänsä, joka ei missään suhteessa eroa kirjailijan
epäkristillisen entisyyden tyylistä, sovittaa Papini yleensä puhuessaan
kirjassaan hänelle syystä tai toisesta epämieluisista historiallisista
henkilöistä. Niinpä hän lyhyessä luvussa Octavianus-Augustuksesta
antaa Rooman ensimmäisestä keisarista kuvan, jossa ei ole edes yhtä
valoista täplää kilpailemassa mustan värin kanssa. Sokrateen passittaa
Papini menemään mainesanalla "kätilön lättänenä poika", mikä todistus
ei jätä lukijaa epätietoisuuteen mistään muusta kuin siitä, onko
Papinin mielestä Sokrateen äidin ammatti vaiko kyömynenän puute ollut
suurempana esteenä hänen filosofialleen. Samantapaisia räikeitä
arvostelmia tapaamme useista muista historiallisista henkilöistä
— kuten Buddhasta, Platonista ja Papinin ennen niin ihailemasta
Nietzschestä —, arvostelmia, jotka kenties ovat tarkoitetut lisäämään
teoksen kaunopuheista vaikutusta kaikkein suurimpaan lukijakuntaan,
mutta jotka eivät suinkaan osoita erikoisen objektiivista tai
historiallista mieltä. Kuinka paljon hienompi ja oikeamielisempi onkaan
arvosteluissaan Papinin niin syvästi halveksima Ernest Renan!
Huolimatta siitä laajasanaisuudesta, joka johtuu tekijän
kaunopuheisista taipumuksista, lukee Papinin kirjan kuitenkin
mielellään. Tekijä kommenteeraa usein kauniilla tavalla evankeliumien
kuvauksia, joskin hänen esityksensä — kuten yleensä poikkeuksetta
muutkin samantapaiset esitykset — jää huimaavasti jälkeen raamatullisen
alkutekstin vaikuttavasta yksinkertaisuudesta. Papinin luonnostelemissa
henkilökuvissa tulee räikeimmin ilmi hänen suuri subjektiivisuutensa,
joka sallii hänen käyttää niukkaa historiallista ainehistoa hyvinkin
mielivaltaisesti. Hänen henkilöluonnostensa ehkä silmiinpistävin
rajoitus on niiden yksiviivaisuudessa. Vain suhteellisen harvat Papinin
henkilökuvista ovat löydettävissä pyhimyksen ja konnan välimailta,
liian monet sensijaan näistä äärimmäisistä pisteistä. Jotkut
luonnekuvista, kuten esim. Iskariotin, häipyvät mystilliseen hämärään.
Terävämpää psykologista silmää ja suurempaa ihmistuntemusta osoittaa
usein esim. Skovgaard-Petersen teoksessa "Raamatun ihmisiä", joskin on
myönnettävä, ettei hänkään mittaa mitään sielullisia syvyyksiä.
Toinen lukija voinee löytää Papinin kirjasta enemmän kuin näiden rivien
kirjoittaja. Ilmeistä mielestäni kuitenkin on, ettei Papinin teos kuulu
niihin suuriin tunnustuskirjoihin, joissa järkyttävät sielunkriisit
ovat ripittäytyneet. Giovanni Papinin kirjailijaluonne esiintyy
siinä olennaisesti samana kuin hänen kymmenen vuotta aikaisemmassa
oma-elämäkerrallisessa teoksessaan, joskin, kuten sanottu, tekijän
mielipiteet ovat muuttuneet.