Siitä on aikoja — tarkemmin sanoen: noin kolme vuosikymmentä —, kun
Paul Bourget’n nimi oli melkein kuin kirjallinen tunnussana ja hänen
teoksensa taiteellisia tapauksia. 1890-luvun alussa kunnioitti Ranskan
nuori kirjailijapolvi hänessä psykologisen romaanin mestaria, ja
sillä erinomaisella nopeudella, millä ranskalaiset kirjailijanimet
yleensä saatetaan koko kulttuurimaailman tietoisuuteen, tuli Bourget
pian tunnetuksi kaikkialla Ranskan ulkopuolellakin. Hänen kirjojensa
luku on kyllä siitä lähtien lisääntynyt keskimäärin ainakin yhdellä
niteellä vuodessa, mutta hänen tähtensä valo on suuresti himmentynyt.
Syystäkö vai syyttä? Kenties syystä siihen nähden, että hänen
psykologinen menetelmänsä ei itse asiassa ollut mitään varsinaisesti
uutta — kaikki oikea kertomataide on aina ollut eräässä mielessä
"psykologista". Kenties syyttä, siihen katsoen, että hän yhä vieläkin
luo teoksia, jotka "sielutieteellisen" menetelmänsä tarkkuudessa ja
pettämättömyydessä kilpailevat hänen nuoruuden romaaniensa kanssa.
Hänen uusi kirjansa "La geôle" on siitä yksi esimerkki.
"La geôle" (häkki, vankila) on romaani perinnöllisyydestä tai pikemmin
eräästä määrätystä lajista perinnöllisyyttä. Sanon romaani, mutta en
ole varma siitä, eikö tutkielma olisi oikeampi nimitys — niin läheltä
sivuaa tämä kirja, myös muodollisessa suhteessa, puhtaasti sielu-
tai lääketieteellistä esitystä. Kun tekijä m.m. mainitsee tarkkaan
jokaisen henkilönsä syntymävuodet tai kuvailee yksityiskohtaisesti
heidän sukujohtoaan, saattaa lukijassa todella syntyä ajatus, että
hänellä on edessään jonkun lääketieteen kuuluisuuden, jonkun hienon
psykiatrikon selonteko eräästä mieltäkiinnittävästä tositapauksesta,
joka on sattunut tämän lääkäripraktiikassa. Tällaisen vaikutelman
herättäminen onkin luonnollisesti Bourget’n tarkoitus. Se on niitä
pieniä — mutta kuitenkin melkein liian näkyviä — keinoja, joilla
hänen "sielutieteellinen romaaninsa" työskentelee. Se korkea käsitys
lääkäristä, joka oli ominainen naturalismille, elää yhä edelleen
Bourget’ssa ja hän koettaa mielellään lisätä omaa arvovaltaansa
lääkärin ja lääketieteen auktoriteetilla. Tässä rakastettavassa
turhamaisuudessaan menee hän niin pitkälle, että hän käyttää
kaunokirjallisessa esityksessä mitä harvinaisimpia tieteellisiä
oppisanoja — vieläpä saksankielisiä! — ja sirottelee sinne tänne
lääketieteen kuuluisuuksien nimiä. Lukijaa muistutetaan kenties
liiankin usein siitä tieteellisestä hengestä, missä teos on kirjoitettu.
Mutta lääkäri ja hänen ammatilliset salaisuutensa eivät voi yksinään
tyydyttää Bourget’n tarpeita. Hän tarvitsee sielunkuvaajana myös
toisen ammatin apua: papin, rippi-isän. Ja saattaa kysyä, eikö
viimeksimainittu ammatti ole, varsinkin viime aikoina, aivan
loistavasti soveltunut Bourget’n koko henkiseen laatuun, vieläkin
paremmin kuin lääkärin ammatti. Se harras katolilaisuus, joka
on painanut leimansa Bourget’n viime vuosien tuotantoon, ei ole
mikään kirjallinen naamio. Se on yhtä todellista kuin kaikki muukin
tässä tasapainoisessa, viisaassa, hiukan haaleassa sielussa, tässä
synnynnäisessä akateemikossa, jonka on ollut helppo löytää mukava
yhdystie uskonnon ja luonnontieteiden välimailla. Siinä astelee hän
tyyneen, akateemiseen tahtiinsa kahden maailmankatsomuksen rajoilla,
antaen silmänsä mielihyvällä viipyä milloin luonnontieteiden, milloin
katolisen kirkon ihmeissä.
Mutta jos Paul Bourget’n laadussa on paljon, mikä tuo mieleen
katolilaisen hengenmiehen, niin ei hän suinkaan muistuta ketä
kyläpappia hyvänsä, hän muistuttaa niitä rippi-isiä, jotka suuren
maailman moninaisiin kiusauksiin perehtyneinä jakavat lempeitä
synninpäästöjä ranskalaisen raha- ja sukuylimystön perheille. Veljekset
Goncourt ovat romaanissaa "Renée Mauperin" kuvanneet abbé Blampoix'n
hahmossa verrattomalla tavalla tämän tyypin: "Hän oli täynnänsä
omaa vuosisataansa. Hänen takissaan oli ikäänkuin suloinen tuoksu
kaikista niistä iloisista synneistä, joiden kanssa hän oli tullut
kosketuksiin. Hän oli syvästi perehtynyt seuramaailman kiusauksiin,
ihailtava tarkkanäköisyydessään ja hienotunteisuudessaan, kun oli
kysymys aistielämän asioista. Naiset olivat silmittömästi ihastuneita
häneen." Ja edelleen: "Pienet erehdykset vietiin muille, hänen
luokseen tuotiin suuret synnit. Hänen ympärillään suhisi suuria nimiä,
suunnattomia rikkauksia, kauniita katumuksia ja kauniita pukuja. Äidit
kysyivät häneltä neuvoa, kun aikoivat viedä tyttärensä seuraelämään,
tyttäret kääntyivät kysymyksillä hänen puoleensa, ennenkuin astuivat
siihen. Häneltä saatiin lupa avokaulaisen puvun käyttämiseen ja hän
määräsi säädyllisyyden tanssiaisissa, sopivaisuuden kirjallisuudessa,
häneltä pyydettiin luetteloa teoksista, joita voitiin lukea ja niistä
teatterikappaleista, jotka olivat kyllin siveellisiä nähtäviksi."
Kenties tuovat kuitenkin jotkut Bourget'n edellisistä kirjoista, ennen
kaikkea hänen ensimmäinen sotaromaaninsa "Le sens de la mort" (v:lta
1915) havainnollisemmin kuin hänen uusi teoksensa näkyviin tämän
hauskan abbé-piirteen Paul Bourget’ssa. "La geôle" seuraa selvemmin
niinsanoakseni lääketieteellis-psykologista linjaa Bourget'n teosten
joukossa. Se liittyy siinä suhteessa lähinnä sellaisiin kirjoihin
kuin "Anomalies" (v:lta 1920), joka itse asiassa ei ollut muuta kuin
kokoelma suurella asiantuntemuksella käsiteltyjä lääketieteellisiä
harvinaisuuksia, ja romaaniin "Lazarine" (v:lta 1917), missä niinikään
lääketieteelliset kysymykset näyttelevät juonessa tärkeää osaa.
"La geôle"-teos käsittelee, kuten sanottu, kysymystä perinnöllisyydestä
tai oikeammin erikoistapausta tämän laajan probleemin alalta:
kysymystä itsemurhan perinnöllisyydestä. Teoksen nimi viittaa siihen
rajoitukseen, minkä tämä synkkä laki tuntuu etukäteen määräävän
yksilön elämälle. Kirjan juoni on pääpiirteissään seuraava. Ministerin
kansliapäällikkö Jean Vialis hukkaa hänen haltuunsa uskotun tärkeän
ja vaarallisen kirjeen, minkä eräs hänen petollinen ystävänsä häneltä
varastaa. Kansliapäällikön esimies, ministeri, jonka asema joutuu
kirjeen ilmitulon kautta vaaranalaiseksi, syyttää kiihdyksissään
Jean Vialista siitä, että tämä on myönyt kysymyksessäolevan
todistuskappaleen. Järkytettynä tästä epäluulosta ampuu Jean Vialis
itsensä — samoinkuin varhemmin ovat tehneet hänen isoisänsä ja eräät
muut hänen läheiset miehiset sukulaisensa. Leski, joka on elänyt
miehensä kanssa mitä onnellisimmassa avioliitossa, on menehtymäisillään
suruunsa eikä tahdo erota miehensä ruumiista. Perheen lääkäri,
professori Vernat — oikea bourget’läinen lääkäri-sielunpaimen — antaa
tällöin murtuneelle leskelle elämäntehtävän: hänen tulee varjella vielä
aivan nuorta poikaansa isän kohtalosta, joka häntä perintönä uhkaa.
Herättämällä henkiin leskessä äidin vaistot, saa Vernat Marie Vialis'n
vihkimään elämänsä poikansa Jean-Marie'n varjelemiseen vaaralta. —
Kertomus jatkuu seitsemänkolmatta vuoden jälkeen. Jean-Marie on,
hiukan vastoin äitinsä toivomuksia, mennyt naimisiin kauniin ja
huvitteluhaluisen Sabine Lancelot’n kanssa ja muutamien vuosien
avioliiton jälkeen saa äiti, Marie Vialis, aihetta epäillä, ettei hänen
poikansa perheessä asiat ole oikealla kannalla. Saapa hän jo melkein
varmuuden siitä, että miniä on uskoton hänen pojalleen, ja kauhuissaan
tästä havainnosta alkaa hän kuvitella mielessään, mitä on tapahtuva,
kun Jean-Marie tulee tietoiseksi siitä, että hänen vaimonsa häntä
pettää. Äiti huomaa itsemurhan vaaran lähenevän lähenemistään, sillä
tuntien poikansa herkän, hermostuneen luonteen uskoo hän, että totuuden
paljastuminen on vievä revolverin hänen käteensä, samoinkuin niin monen
hänen esi-isänsä käteen vastaavanlaisissa tapauksissa. Epäillessään
miniänsä petollisuutta onkin Marie Vialis oikeassa. Ja lopulta on sekin
mitä äiti on pahimmin peljännyt, tapahtumaisillaan: Jean-Marie saa
tietää vaimonsa uskottomuudesta, kirjoittaa jäähyväiskirjeen äidilleen
ja tarttuu revolveriinsa tehdäkseen lopun elämästään. Ennen ratkaisevaa
silmänräpäystä saapuu kuitenkin äiti estämään poikaansa tästä epätoivon
teosta.
Loppuselvityksessä paljastuu yksi Bourget’n kirjan perusajatuksista.
Professori Vernat oli varoittanut Marie Vialis'ta koskaan ilmaisemasta
pojalleen isän todellista kuolemantapaa ja sitä perinnöllistä
vaaraa, mikä poikaa uhkasi. Professorin käsityksen mukaan olisi
tieto siitä vain vaikuttanut epäedullisesti pojan sieluntilaan ja
kenties kiiruhtanut sitä katastrofia, joka äidin huolenpidolla piti
estettämän. Loppuselvityksessä äiti kuitenkin kertoo pojalleen totuuden
isän kuolemasta ja samalla siitä synkästä perinnöstä, joka kulki
suvussa. Ja äiti ja poika tulevat vakuutetuiksi siitä, että professori
Vernat’n neuvo ei ollut oikeaan osunut. He huomaavat, että tietoisuus
sukuperinnöstä olisi kiusauksen hetkenä parhaiten auttanut poikaa
voittamaan vaaran.
Tämä ajatus on tietysti liian laiha ja luonteeltaan liian teoreettinen
voidakseen kannattaa mitään kaunokirjallista teosta. Mutta se on joka
tapauksessa Bourget'n kirjan varsinainen "moraali", lopputulos siitä
psykologisesta tehtävästä, jonka kirjailija on itselleen asettanut.
Lähinnä kääntyy se lääkärien ja sielutieteilijäin puoleen — toinen
kysymys sitten on, missä määrin Bourget’n ratkaisu heitäkään huvittaa
tai tyydyttää.
Laajemman lukijakunnan silmissä on teoksen pääpaino ja suurin arvo
niissä psykologisissa kuvauksissa, joissa Bourget selvittelee
henkilöittensä sieluntiloja. Ajattelen tällöin varsinkin lukuja "Anoppi
ja miniä" ja "Rakastaja ja rakastajatar", joissa tekijä on saanut
erinomaisen tilaisuuden näyttää taitoaan kiihtyneiden mielentilojen
psykologisena erittelijänä. Ja mielestäni on myönnettävä, että hän yhä
edelleen tällä alalla kykenee luomaan taidetta, joka voi lukijassa
synnyttää jännittynyttäkin mielenkiintoa. Kuinka miellyttävää ja
turvallista onkaan lukea kirjailijaa, joka — vaikkakaan hän ei kuulu
nerojen tai todellisten runoilijain luokkaan — taitaa ammattinsa
ja hallitsee keinonsa! Sen varman käden takia, jolla Bourget on
ohjannut kertomustaan, antaa melkein anteeksi sen sisäisen kuivuuden,
sen ihmiskuvauksen hedelmättömyyden, jota tarkkaava lukija ei voi
olla havaitsematta. Niissä varjo-olennoissa, jotka kansoittavat
tämän jo 70-vuotiaan akateemikon kirjoja, on sittenkin jotakin
mieltäkiinnittävää: ne muistuttavat niitä "puhdasviljelyksiä", joita
ei tavata luonnossa, mutta joilla tiedemiehet kokeilevat. Nuo ilmavat
varjo-olennot eivät tosin edusta ihmissukua, mutta ne edustavat niitä
intohimoja, niitä tunteita, niitä ajatuksia, jotka muodostavat ja
ohjaavat ihmiselämää ja joiden kaikua — lukija voi kuulla itsessään.