[Jean Jacques Brousson: Anatole France en pantoufles, 1924. — Nicolas
Ségur: Conversations avec Anatole France, 1925.]
"Sitä vaan pyydän Teiltä, poikaseni, älkää julkaisko mitään eläissäni:
Teidän ei ole tarvis kauan odottaa. Pilaisitte välini liian monen
kanssa. Kun olen kuopattu maahan, niin pankaa minut puhumaan mitä
haluatte." Anatole Francen sihteeri Brousson on yhtä kirjaimellisesti
ottanut vaarin näihin mestarinsa sanoihin sisältyvästä pyynnöstä kuin
niissä lausutusta lupauksesta. Tuskin oli "vuosisadanlopun" suuri
kirjailijaveteraani kaikella sillä kylmällä loistolla ja valitulla
kaunopuheisuudella, joka on ranskalaisille ominainen, saatettu
viimeiselle matkalleen, kun Broussonin nide jo oli kirjakauppojen
myyntipöydällä, antaen surevan jälkiajan fonografilevyn tarkkuudella
kuulla vainajan jokapäiväisen puheäänen, pienissä intiimeissä
pöytäkeskusteluissa, joiden kuuntelijana nuori Jean-Jacques on saanut
kunnian olla. On tietysti sanomattakin selvä, ettei tämäntapainen
painotuote anna yhtä hyvää todistusta julkaisijansa sielunhienoudesta
kuin hänen kehittyneestä afäärisilmästään. Se kappale, joka näiden
rivien kirjoittajalla on Broussonin kirjasta, on 70:nnestä painoksesta,
eikä ole syytä olettaa, ettei eri puolilla planeettaamme vielä olisi
monta myöhästynyttä ostajaa, jotka tahtovat nähdä, miltä "Kuningatar
Hanhenjalan" runoilija näyttää tohveleissa. Voi sanoa, että uudempi
kirjallisuushistoriakin puolestaan, etsiessään mikroskoopillisilla
menetelmillään "ihmistä" runoteoksen takaa, on ollut omiaan
kasvattamaan yleisössä makua tällaiseen "paljastuskirjallisuuteen".
On ollut helpompaa tuoda runoilijat alas Parnasson korkeuksista
ja pukea heidät tohveleihin ja aamunuttuun kuin johdattaa yleisöä
runottarien vuorelle. Edellinen menetelmä on lisäksi antanut
yleisölle mairittelevan tunteen siitä, että kaikkinainen suuruus
on vain etäisen tarkastusmatkan aiheuttama näköharha. Poroporvari,
joka ei koskaan ole ajatellut yhtään rohkeaa ajatusta tai lausunut
yhtään siivekästä sanaa, tuntee olevansa salaperäisessä sukulaisuus-
ja yhdenvertaisuus-suhteissa Ibseniin ja Björnsoniin, jos hän saa
tietää, että hekin ovat riidelleet vaimojensa kanssa tai keinotelleet
raitiotieosakkeilla. Sen ihmeellisempää ei heidän suuruutensa siis
ollutkaan!
Kenties Broussonin julkaisun laaja lukijakunta tuntee jotakin
samantapaista, mutta varovaisuuden vuoksi — häveliäisyydestä puhumatta
— olisi sillä ehkä syytä pidättyä liian yksityiskohtaisesta vertailusta
itsensä ja monsieur Anatolen välillä, silloinkin kun viimeksimainittu
esiintyy vain nuoren sihteerinsä Broussonin ja vanhan palvelijattarensa
Josephinen kotoisessa seurassa. Sillä Anatole France on Anatole
France, tohveleissakin. Olisi väärin ja hiukan naiviakin etsiä siitä
määrättömästä puheliaisuudesta, joka on vuotanut hänen huuliltaan hänen
pitkään partaansa ja jonka Brousson on pannut uskollisesti talteen,
aineksia persoonalliseen uskontunnustukseen, mutta kuinka tilapäisiä
Francen juttelut tässä kirjassa yleensä ovatkin, tapaa niissä kuitenkin
miltei poikkeuksetta sitä leikkivää henkevyyttä, jossa "Kuningatar
Hanhenjalan" runoilija kilpailee Voltairen ja Heinen kanssa. Hänen
leikillisyytensä on kyllä toisinaan suhteellisen helppohintaistakin
— hän ei ilmeisestikään ole arvostellut aivan korkealle nuoren
Broussonin ja vanhan Josephinen kykyä vastaanottavana yleisönä —,
eikä voi suinkaan varjella itseään epäluulolta, että monet hänen
pöytäkeskusteluistaan saavat selityksensä vain siitä tosiasiasta,
että vanhalla mestarilla on ollut vastustamaton tarve kuulla omaa
ääntänsä, ikäänkuin hänen henki-ruumiillinen hyvinvointinsa olisi sitä
ehdottomasti vaatinut. Broussonin kirjassa ei missään mainita, että
vanhalla Francella olisi ollut rakastettava tapa puhua yksinäänkin
ollessaan, mutta jos niin todella olisi ollut asianlaita, niin ei
lukija sitä erikoisemmin ihmettelisi. Tuntuu kuin hän olisi peljännyt,
että tyhjyys alkaisi soida hänen korvissaan, jos hän hetkeksikään
keskeyttäisi puhetulvansa: uusi todistus Anatole Francen nihilistisestä
pessimismistä, jos niin tahdotaan!
Jollei odota Francen pöytäkeskusteluilta ja tilapäisiltä
paradokseilta samaa taiteellista pyöristystä kuin hänen kirjallisilta
ilmaisukeinoiltaan, lukee Broussonin muistiinpanoja usein huvikseen.
Ne eivät kylläkään anna sitä mitä Goethen vanhuuden puhetoverin
Eckermannin klassillisiksi tulleet muistelmat antavat — jollei Brousson
ole mikään Eckermann, niin ei Francekaan ole mikään Goethe — mutta ne
tarjoavat joka tapauksessa elävän kuvan epikurolaisesta, älyllisesti
taiteilijatemperamentista, joka rakastaa verhota vanhuutensa viisauden
samaan uhittelevaan muotoon kuin nuoruutensa kuvitelmat. France oli
mies vailla illurioneja, ja jos hänen kirjailijatoiminnallaan oli
jotakin määrättyä tarkoitusta, niin oli se juuri toisten illusionien
paljastamisessa. Fredrik Böök on äsken Sv. Dbl:ssa ja Hbl:ssa
Broussonin kirjan perusteella keskittänyt arvostelunsa vanhasta
Francesta mainesanaan: _en ful gubbe_ (ruma ukko). Hänen ankaruutensa
ei johtunut esteettisistä vaan siveellisistä syistä. Omasta puolestani
en ole löytänyt Broussonin kirjasta aihetta niin kategoriseen
tuomiopäätökseen. Mutta asettuipa Francen elämänfilosofiaan nähden
mille kannalle hyvänsä, niin on joka tapauksessa tunnustettava, että
hän vielä vanhuudessaankin pysyi uskollisena nuoruutensa jumalille. Hän
ei koskaan tehnyt retkeä Canossaan.
Saamme Broussonin muistiinpanoista elävän kuvan siitä kirjavasta
maailmasta, joka hakeutui Villa Saidiin, Francen parisilaiskotiin,
niinkuin eläintarhassa kokoonnutaan harvinaisuuden häkin ympärille.
Kirjallinen patriarkka näyttäytyy yleisölle kalotissaan ja
aamunutussaan ja antaa enemmän tai vähemmän valitun näytteen
puheliaisuudestaan ja älystään. Hänen sanansa ovat usein kyynilliset,
aina vailla lämpöä. Hän ei lahjoita kenellekään kiintymystään tai
tunteitaan. Vain kuolleet esineet, joku antiikkinen torso tai
1600-luvun vaskipiirros, voi houkutella hänen ääneensä sävyn, joka
muistuttaa innostusta. Hänellä ei ole mitään suuria kuvitelmia
maineensa merkityksestä. Kun hänen sihteerinsä puhuu hänelle siitä,
kertoo hän mitä hän ennen käsitti kuuluisuudella ja mitä myöhemmin:
"Elää omituisissa harrastuksissa, ulkopuolella oman vuosisatansa,
toisessa ajassa, unohtaa parhaansa mukaan aikalaisensa, elää
intiimissä, kotoisessa suhteessa Ciceroon, Corneille'hin, rva de
Sévigné'hen. Kas sitä merkitsi minulle kunnia." — "Ja nyt, mestari?" —
"Nyt, poikaseni, merkitsee kunnia minulle samaa kuin lupa tehdä, mitä
minua haluttaa. Otan vastaan ministereitä ja kustantajia kotitakissani
ja tohveleissa. Lasken heitä puheilleni, toisinaan myös kiellän heiltä
puheille-pääsyn. Lyhyesti, akateemikon arvoni, kirjailijamaineeni, koko
kunniankruununi, antaa minulle oikeuden kantaa kaikkialla ja kaikkina
vuodenaikoina vanhaa, harmaata huopahattuani. Voisin mennä tossuissa
oopperaan, jos se halu heräisi minussa." Näin suuria etuuksia on
maailmanmaine tarjonnut apotti Coignard'in runoilijalle.
Lähestyvän kuoleman ajatus painaa toisinaan Francen satyyrinkasvoihin
ilmeen, josta ei puutu vakavuutta. Runoilija tapaa kadulla
ruumissaattueen ja kohottaa sille hattuaan hartaudella, joka on omiaan
hämmästyttämään hänen sihteeriään. "Ketä tarkoitti tuo tervehdys?
Pappiako? Ristiäkö? Mutta Tehän olette ateisti! Kuolluttako? Olisitteko
tervehtinyt häntä hänen eläessään? Onko välttämätöntä raueta tyhjyyteen
saavuttaakseen sympatianne?" France uneksii hetken hattu kädessä.
Hän kääntelee sen laitoja ja selittää vihdoin: "Tervehdin omaa
kohtaloani." —
Broussonin muistiinpanojen todistusvoimaa tukevat Nicolas Ségurin,
romaanikirjailijan ja esseistin, "Keskustelut Anatole Francen kanssa",
vaikka me jälkimmäisessä teoksessa yleensä tapaammekin kuvauksen
esineen vähemmän kotoisissa, niinsanoakseni juhlallisemmissa oloissa.
Ségurin muistelmat ulottuvat 1890-luvulle saakka ja perustuvat
siis paljon pitempiaikaiseen tuttavuuteen Francen kanssa. Ségurin
muistiinpanemat "keskustelut" liikkuvat niinikään yleensä jonkunverran
korkeammalla tasolla kuin Broussonin julkaisemat, riippuen epäilemättä
osaksi siitä, että puhekumppani edellisessä tapauksessa on ollut iän
ja henkisen kypsyyden puolesta lähempänä mestaria kuin jälkimmäisessä.
Mutta pääpiirteissään antavat molemmat kirjat hyvinkin samanlaisen
kuvan mestari Anatolesta. Kenties Ségurin teos kuitenkin jossakin
määrin enemmän tehostaa sitä pohjaista pessimististä piirrettä, joka
oli varsinkin vanhalle Francelle ominainen.
Eräässä kirjan parhaista luvuista tapaamme Francen Akropoliilla
Atenassa yhdessä erottamattoman ystävättärensä rva de C:n ja Ségurin
kanssa. France alkaa puhua "tuntemattomasta jumalasta", jonka maininnan
Paavali oli löytänyt eräästä kivestä Ateenassa: "Mitä olisinkaan
antanut saadakseni olla todistajana tuossa naurettavassa ja samalla
kunnioitusta herättävässä kohtauksessa, missä tuo riivattu alkoi
jankuttaa ja vetää ohikulkijain ja Ateenan filosoofien huomiota
puoleensa, ilmoittaakseen heille, että hän tunsi heidän 'tuntemattoman
jumalansa'. Hänen saarnallaan ei ollut mitään vaikutusta. Oli kuultu
useiden muiden puhuvan samaan tapaan ja oli todella 'pöllöjen tuomista
Ateenaan' puhua heille, ja niin huonosti tuntemattomasta jumalasta.
Pyhä Paavali epäonnistui täydellisesti. Kuulemme jatkon huomenna,
sanoivat ohikulkijat hänelle ivallisesti ja jatkoivat matkaansa. Hän
sai lähteä tyhjin toimin Ateenasta ja sittenkin tuo pieni juutalainen
kantoi itsessään tulevaisuutta. Kreikan loistavien, viisautta
rakastavien jumalien sijaan oli hän asettava vanhan Jahven ja hänen
jälkeensä Palestiinan nuoren ja surullisen Adoniksen." Tällaiset
tendenssisesti väritetyt pienet historialliset kuvitelmat uudistuvat
tavan takaa Anatole Francen puheissa ja varsinkin on hän väsymätön
valaisemaan mieliaihettaan: miten paljon ihmiskunta menetti, kun
antiikin maailma meni mailleen.
Mutta keskelle innostuneinta antiikin-ihailuaan saattaa hän sekoittaa
nihilististä ironiaansa. Hän ylistää eräänä päivänä Theokritoksen
sisilialaisten paimenten onnellista elämää. Hän ei löydä sanoja kyllin
kaunopuheisia ja kyllin voimakkaita kuvaamaan heidän kadehdittavaa
osaansa. Jouduttuaan keskelle värikkäintä kuvaustaan hän lisää: "Mutta
olemme unohtaneet pääaiheen sisilialaisten paimenten onneen. Se on
se, ettei heitä koskaan ole ollut olemassa muualla kuin joidenkin
hienostuneiden aleksandrialaisten aivoissa, jotka olivat yhtä väsyneet
kuin meidänkin sivistykseen. Theokritoksen henkilöt ovat kuviteltuja
olentoja, viisaita, jotka eivät koskaan ole eläneet. Ja vain se, joka
on heidän kaltaisensa, voi olla täysin onnellinen."
Kuinka syvä sen pessimismin kuilu on, jonka yllä Francen ironia
leikkii, sen on hän antanut ystävänsä Ségurin hyvinkin selvästi tuntea.
Hän on suorastaan odottamattoman avomielinen. "Ollakseen onnellinen
täytyy voida unohtaa kaikki muu läsnäolevaa hetkeä lukuunottamatta. Jos
se kyky puuttuu, niin täytyy ainakin voida asettua suhteihin ihmisten
kanssa, sekaantua heihin, tai unohtaa itsensä intohimoon. Kas siinä
ehdot, joilla kuolevaisen on sallittu tuntea onnea. Omalta kohdaltani
en ole mitään sellaista kokenut. Johtuipa se siitä älyllisyydestä,
jonka äsken, en tiedä miksi, tahdoitte minulle omaksua, tai joistakin
muista syistä, niin tosiasia on, etten ole voinut päästä kuin aivan
pinnalliseen kosketukseen ihmisten kanssa. Ja mitä intohimoihin tulee,
niin en ole milloinkaan kokenut todellista tunteen paloa muuta kuin
lapsuudessani, ihailussani äitiä kohtaan. — — Tunne, jonka useimmin
olen kokenut, on sääli, sääli inhimillistä kurjuutta kohtaan, ääretön
sääli itseäni ja kaikkia muita kohtaan. Olen tuntenut siteet, jotka
yhdistävät ihmisiä toisiinsa. En puhu ajatuksen enkä tunteen siteistä,
— en liioin ole ollut sillä tavalla ihmisiin sidottu, — puhun siteistä,
jotka tekevät meidät veljiksi kärsivien hermojemme takia, yhteisen
kalvavan nälän, yhteisten pienten ilojen ja suurten kärsimysten takia.
Niin, tunnen säälin, myötäelämyksen, joka ei ole vailla ylenkatsetta
ja hellyyttä ihmiskuntaa kohtaan." Ja toisessa yhteydessä puhuu hän
vielä yksityiskohtaisemmin älyllisyyden kirouksesta: "Ymmärtääkseen
täysin kirouksen, joka painaa älyllisyyttä, täytyy ennen kaikkea
muistaa, että se hävittää meissä elämäämyöntäviä kykyjä: tahtoa ja
toimintaa. 'Tahtoa' on sana, jolla on maagillinen merkitys, jos sen
asetamme kaiken inhimillisen suhteellisuuden ja köyhyyden rinnalle.
Kaikki kehitys on velkaa tahdolle. Mitä enemmän ihminen ymmärtää, sitä
vähemmän hän tahtoo. Jos hän voi kaikkea ymmärtää, ei hän tahdo mitään."
Tällainen on se tunnepohja, josta Anatole Francen irooninen ja
aistillinen runous on noussut. Ségurin kirja ei, enempää kuin
Broussoninkaan, tarjoa tässä suhteessa mitään uutuuksia. Kuinka
vähän France lieneekin teoksissaan suoranaisesti ripittäytynyt
yleisölle, niin on hänen laatunsa kuitenkin jokaiselle hänen
tarkkaavalle lukijalleen ollut avoin kirja. Hänen latinalaisesta
kirkkaasta hengestään on puuttunut kaikki syvyys ja hän on tehnyt
välttämättömyydestä hyveen sikäli, että hän on myös tietoisesti
kieltänyt elämältä kaiken syvyys-ulottuvaisuuden. Hän tunnustaa
70-vuotiaana rakastavansa kuvia kuin lapsi, ja väki kirjavana
kuvasarjana on epäilemättä elämäkin kiinnittänyt hänen mieltään. Hän
tuntee vain esteettisen suhtautumisen ihmisiin ja elämään, niinkuin
onkin luonnollista henkilölle, joka on menettänyt kyvyn tahtoa. Aika ei
ole toiminut hänen hyväkseen: se sukupolvi, joka on häntä seurannut,
on käynyt toisenlaisen koulun ja tunnustaa toisia ihanteita. Ne,
joiden nuoruus tai miehuus on sattunut maailmansodan vuosiin, eivät
löydä, ottaessaan käteensä jonkun Francen teoksista, sitä mitä he
kirjallisuudelta vaativat. Tuo ennen ehkä viehättävä ja ihailtu kirja
vaikuttaa kuin kuivettunut lehti tai kukkanen, jonka me keväällä
löydämme hangen alta, jätteenä edellisestä suvesta. Talvi on ollut
välissä, säälimätön talvi, joka hävittäessään suven kukoistuksen
valmistaa uusia keväitä. — Anatole France, relatiivisuuden runoilija,
on itse paremmin kuin kukaan toinen ymmärtänyt, että hänen tähtensä oli
laskeva ja että hänenkin teostensa aika oli vähitellen siirtyä siihen
kirjojen joukkohautaan, jonka jokainen uusi sukupolvi kaivaa. Hän on
siihen antanut myös oman selityksensä: "Jokainen ajatus kuolee, totta
puhuen, sen hetken mukana, joka on nähnyt sen syntyvän."
Mutta mitä Anatole Francesta ajattelemmekin, yhtä emme voi kieltää:
hänessä oli taiteilijaa, rotua ja kulttuuria niinkuin ei kenessäkään
hänen aikalaisessaan. Ja nämä valitut ominaisuudet — jotka tosin eivät
riitä luomaan neroa, vielä vähemmän suurta ihmistä — tekevät myöskin
Broussonin ja Ségurin kuvaukset vanhasta mestarista nautintorikkaiksi
ja hauskoiksi.