Ne monenlaiset mietelmät, joita guyenneläinen aatelismies kirjoitteli
Montaignen linnan hiljaisessa tornikamarissa kolme ja puoli sataa
vuotta sitten, keskellä myrskyistä aikaa, ovat osoittautuneet
elinvoimaisiksi meidän päiviimme saakka. [Montaigne: Tutkielmia,
1922.] Niitä ei ole vienyt jälkiaikaan mikään suuri intohimo eikä
mikään voimakas runoilijafantasia, ei mikään suuri luonne, joka
herättäisi ihailuamme, ei myöskään mikään voimakkaasti yksilöistynyt
persoonallisuus, jonka profiili eroaisi jyrkästi ihmisten enemmistöstä
— hänen "Tutkielmiensa" elinvoiman salaisuus on yksistään niiden
viisaudessa, niiden kylmässä ennakkoluulottomuudessa, joka ei ollut
poikkeuksellinen vain siinä ajassa, missä Montaigne eli, vaan joka on
jotakin harvinaista ja vierasta ihmissuvulle yleensä. Voltaire tuntuu
hänen rinnallaan sokealta intoilijalta ja Goethe mystikolta. Hänestä
voisi tuskin sanoa, että hän olisi syvällinen, mutta hänen on helppo
saada lukijansa vakuutetuksi siitä, että hän on väitteissään, millä
alalla ne liikkunevatkin, oikeassa. Hänen pintapuolisuudessaankin
on jotakin, joka muistuttaa neroutta. Hän ei tee itselleen syvempiä
probleemeja kuin mitä hän voi ratkaista. Hänen ajatuksensa juoksee
kevein jaloin ja jokaiseen ilmansuuntaan. Se ei ehdi kauas, mutta se on
täysin koteutunut siihen ympäristöön, missä tavallisen ihmisen elämä
liikkuu.
Ollakseen filosoofi sanan varsinaisessa mielessä puuttui Montaignelta
johdonmukaisuutta ja intohimoa, ollakseen runoilija puuttui häneltä
mielikuvitusta ja intohimoa. Montaigne ei ollut mikään julistajaluonne.
Hän on ajatellut ajatuksensa itseään varten, ja jos niistä on hyötyä ja
huvia myöskin muille, johtuu se siitä, että me voimme saada hyötyä ja
olla huvitettuja samoista asioista kuin Montaigne itsekin. Hänen valpas
ajatuksensa on nähnyt kaiken suhteellisuuden ja hän leikkii ihmisten
erehdyksillä ja uskomuksilla, mutta hän varoo tekemästä epäilyksestään
mitään opinkappaletta. Hän ei edes kiellä merkillisimpiäkään ihmeitä,
koska sellainen kieltäminen jo olisi sukua uskontoimitukselle. Hän
ei puhu puoleen eikä vastaan eikä hän yleensä myönnä ihmisellä
olevan mitään mahdollisuutta tuntea totuutta. Meidän tieteemme on
joukko epävarmoja olettamuksia, meidän moraalimme paljous tapoja,
jotka vaihtelevat eri kansoilla ja eri aikoina, meidän filosofiamme
on aivojen tyhjää hälinää. Tiede itse ajaa meidät tietämättömyyden
syliin. Eri filosoofien käsitykset ovat keskenään ristiriitaiset
kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä eikä voi väittää mitään niin
hullunkurista, ettei joku filosoofi jo olisi tuhlannut neroaan sen
oikeaksi todistamiseen. Ja Montaigne tuntee "kiitollisuutta" sitä
miletolaistyttöä kohtaan, joka nähdessään filosofi Thaleen alituisesti
pitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin pani hänen tielleen jotakin
saadakseen hänet kompastumaan, huomauttaen siten, että olisi aika
viipyä pilventakaisissa asioissa sitten, kun oli ensin pitänyt huolen
siitä, mitä oli jalkain juuressa.
Montaignen oma filosofia onkin kokonaan omistanut mielenkiintonsa
sille, mikä on "jalkain juuressa" eli pohtimaan kysymystä, miten
hän, Montaigne, voisi parhaimmin, huolettomimmin, viisaimmin elää
elämänsä. Tässä pyrkimyksessään tulee Montaigne hyvin lähelle antiikin
epikurolaisia, joita hän ahkerasti siteeraa ja joiden ajatusmaailmaan
hän on täysin perehtynyt. Hänen ehkä läheisimmät hengenheimolaisensa
ovat etsittävät roomalaisesta antiikista, missä kirjeiden ja
satiirien Horatius Flaccus on kuin hänen henkinen kaksoisveljensä.
Molemmat pitävät sisäistä vapautta onnensa ehtona ja molemmat näkevät
intohimoissa pahimman vapautta uhkaavan vaaran. Aivan kuin Montaignen
suusta ovat seuraavat Horatiuksen heksametrit:
Kell' on siis vapaus? Vain viisaimmalla, ken aina
hallitsee himojaan, ken ei kuoloa, puutetta pelkää,
ken oma herransa on sekä valtaa ja loistoa vieroo,
itse on kyllin itselleen, oman mittansa täyttää,
niin että kimmahtaa hänest' iskut kohtalon kaikki
ulkoa suunnatut. — — — — —
Samoinkuin Horatiuksen on Montaignenkin moraali pohjaltaan itsekkyyden
siveysoppia. Meillä on kyllä lupa rakastaa yhtä ja toista — isänmaata,
perhettä, kunniaa — "mutta pysyväisellä rakkaudella vain itseämme".
Kuinka lähellä muukin saattaa meitä olla, ei se saa olla yhtä meidän
kanssamme eikä olla niin kiinni meissä, ettemme kykenisi siitä
irroittautumaan runtelematta nahkaamme ja repäisemättä jotakin
palasta itsestämme. "Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua
itselleen." Yksinäisyys on Montaignen mukaan ihmisen luonnollisin
ja paras ympäristö. Vain yksinäisyydessä voi ihminen tuntea itsensä
vapaaksi ja vain kahdenkeskisessä seurustelussa itsensä kanssa todella
pitää hauskaa. Mutta tämän yksinäisyyden saavuttamiseen ei riitä
ylimyksellinen eristäytyminen rahvaasta, täytyy eristäytyä omassa
itsessään asuvista alhaisista ominaisuuksista, täytyy päästä voitolle
itsestään. Oikeasta yksinäisyydestä voi nauttia myöskin keskellä
kaupunkeja ja kuningasten hoveja, jos vain on kyennyt irroittautumaan
niistä "voimakkaista kourista", jotka sitovat meidät ihmisiin ja
vieroittavat meitä itsestämme.
Mutta ihminen ei ole elämässänsä vapaa, ellei hän ole vapaa myöskin
kuoleman pelosta. Siitä ei suinkaan pääse sillä, ettei kuolemaa
ajattele, vaan päinvastoin ainoastaan siten, että pitää sitä
alituisesti mielessään, totuttaa itsensä siihen, koteutuu siihen.
Siten riistää siltä sen suurimman edun meihin nähden, joka on sen
outoudessa. Valmistautuessamme kuolemaan, valmistaudumme vapauteen ja
vain hän, joka on oppinut kuolemaan, on vapautunut elämän orjuudesta.
Ja Montaigne lainaa oman väittelytaitonsa lisäksi Lucretiuksen
kaunopuheisuuden todistaakseen, miten yksinkertainen, luonnollinen,
vähän pelottava tapahtuma kuolema itse asiassa on. Mutta antiikin
stoalaisesta kuoleman halveksimisesta eroaa Montaignen siinä, että
siitä puuttuu kaikki ylpeä ja sankarillinen aines. Montaignen ihanne
on pikemmin, kuten Lanson on huomauttanut, talonpojan yksinkertainen
alistuminen, joka näkee kuolemassa vain jotakin jokapäiväistä ja
luonnollista. Tutkielmansa "Kuoleman halveksimisesta", jonka hän
pääasiassa rakentaa suuren roomalaisen luonnoneepoksen tekijän
ajatuksille, päättääkin Montaigne ylistämällä sitä tapaa, millä
yksinkertaiset ihmiset, talonpojat, palvelijat, kamarineitsyet,
kohtaavat kuoleman.
Elää, toimia ja kuolla luonnon mukaisesti, _naturae convenienter_,
on viisaus, jota Montaigne ei suinkaan ole oppinut Horatiukselta,
vaikka sekin täydellisesti sattuu yhteen roomalaisen oodirunoilijan
käsitystavan kanssa. Molemmat rakastavat idylliä ja rauhaa sekä niiden
ohella nautintoja, jotka eivät kuitenkaan saa olla niin rajuja, että ne
panisivat heidän hyvinvointiaan koetukselle. Molemmat ovat luonteeltaan
vanhoillisia ja varsinkin Montaigne vakuuttaa usein inhoavansa
uudistuksia, jotka synnyttävät vain levottomuutta ja hävittävät
helposti senkin hyvän, mikä sisältyy oleviin oloihin. Ja hän puhuu
ilmeisellä mielihyvällä thurialaisesta lainlaatijasta, joka määräsi,
että jokaisen, joka tahtoi kumota jonkin vanhan lain tai säätää uuden,
tuli esiintyä kansan edessä nuora kaulassa, jotta hän kohta voitaisiin
hirttää, jolleivät kaikki hyväksyisi hänen uudistuksiaan. Hän ymmärtää
niinikään täysin vallankumouksien vaaran: kun esivallan majesteetti
kerran on alennettu korkeimmalta huipulta keskitasolle, niin se pian
luisuu keskitasolta maahan asti. Valtiollisten mullistusten hedelmät
eivät nekään jää niille, jotka ovat kumouksen alkaneet, vaan ne
myllertävät ja samentavat veden vain toisille kalastajille. Jokainen
tekee sentähden viisaimmin jättäessään yhteiskunnan ja politiikan
rauhaan ja sulkeutuessaan Tusculumiinsa hoitamaan terveyttään ja
iloitsemaan elämästä niin paljon kuin voi. Viimeksimainittu on sitä
helpompaa, jos hankkii itselleen luonnonmukaisia tottumuksia. Myöskin
tieto on hyödyllinen, ei oman itsensä takia, vaan keinona elämisen
taitoon. Varsinkin antiikin kirjailijoilta voi saada kallisarvoisia
vihjauksia siitä, millä tavalla voi parhaiten välttää niitä vaaroja,
jotka aina ja joka paikassa uhkaavat meidän haurasta onneamme. Itse
tuntee Montaigne, joka oppi puhumaan latinaa ennenkuin ranskaa, Rooman
kirjallisuuden kuin viisi sormeaan. Hänen harvinainen tietämisensä
tällä alalla on ollut suorastaan vahingoksi hänen "Tutkielmiensa"
muodolle, joka liian tiheiden latinalaisten sitaattien takia on joskus
saanut ylen mosaiikkimaisen luonteen. Montaigne on liian mukavuutta
rakastava lähteäkseen etsimään jollekin ajatukselle omaa ilmaisua, jos
hän löytää sen jo lausuttuna jollakin antiikin kirjailijalla.
Montaignen ennakkoluulottomuus tekee hänestä kaikenlaisen valtiollisen
ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden vastustajan, ja keskellä
inkvisitsionin aikaa puhuu hän kiivaasti kidutusta ja julmuutta
vastaan. Hän esiintyy myöskin eläinten puolustajana eikä myönnä
ihmiselle mitään erikoisasemaa edes järjen puolesta luomakunnassa.
Suuretkin filosoofit saattavat erinäisissä tapauksissa esiintyä paljon
hölmömäisemmin kuin kettu tai haikara, ja hanhenpoikasella on yhtä
suuri oikeus kuin ihmiselläkin sanoa: "Kaikki mitä maailmankaikkeudessa
on, tarkoittaa minua."
Montaigne puhuu paljon itsestään, avomielisesti, vaikka ei ilman
turhamaisuutta. Hänen teoksensa on tavallaan tunnustuskirja, mutta
siinä ei paljasteta, enempää kuin yleensäkään tunnustuskirjoissa,
oikeastaan muita puolia kuin niitä, joita tekijä jossakin mielessä
on valmis itsekin puolustamaan. Hän paljastaa ihmisen itsessään ja
iloitsee itse tästä löydöstään. Hän tuntee olevansa ihmiskunnan
edustaja, ansioineen ja vikoineen, ja hän kehoittaa lukijaansa hänen
välityksellään oppimaan tuntemaan itsensä. Hän tuntuu alituiseen
sanovan: tällainen olen minä, Michel de Montaigne — katso, lukijani,
etkö ole suuresti minun kaltaiseni!
Emerson on sanonut, että jos leikkaisimme poikki Montaignen lauseita,
niin ne tihkuisivat verta — niin elämäntäysiä ne ovat. Tämä vertaus
ei mielestäni ole erikoisen sattuva. On kyllä totta, että Montaigne
usein höystää ja elävöittää sanontaansa jokapäiväisestä elämästä
otetuilla kokemuksilla ja kuvilla, mutta hänen tyylinsä on kuitenkin
liian intohimoton, liian kevyesti juokseva ja tuskaton, jotta se toisi
mieleen veren värin. Pikemminkin tuntuvat hänen lauseensa älyllisessä
kirkkaudessaan läpikuultavilta kuin lasi, joka antaa auringon paistaa
lävitseen eikä luo mitään varjoa. Hänen teoksensa on pään tuote,
kylmien ja kirkkaiden aivojen sanelema, ja jos sydänkin on siinä joskus
saanut äänensä kuuluville, on se tapahtunut vain siksi, ettei se,
mitä me ajattelemme, ole riippumatonta siitä, mitä rakastamme ja mitä
vihaamme.