On inhimillisen luonteen mukaista, että kun joku kirja saa 70,000
kruunun palkinnon, niin sen arvosta pian ilmenee mitä erilaisimpia
mielipiteitä ja kernaimmin sellaisia, joiden mukaan palkintolautakunnan
vaali on mitä arvoituksellisin. Niin on käynyt äsken J. Anker Larsenin
laajalle romaanille "De Vises Sten", joka Gyldendalske Boghandelin
kilpailussa sai ensi palkintonsa hyvässä kruunuvaluutassa. On tahdottu
epäillä palkintolautakunnan sekä hyvää makua että hyvää päätä. Myöskin
puolustajia on ilmestynyt ja heidän mukanaan hälinää teoksen ympärille,
joten kustantaja kaiken kaikkiaan voinee olla tyytyväinen tulokseen.
(Sillä tuskinpa lienevät aivan väärässä ne, jotka ovat käsittäneet
kustantajan palkintorahan vain siksi pikkukalaksi jolla pyydystetään
monin verroin suurempaa kalaa.) "Viisasten kivestä" on tullut teos,
josta pohjoismaissa puhutaan tämän jouluisten (1923) kirjamarkkinain
aikana.
Näiden rivien kirjoittaja ei puolestaan kuulu niihin, jotka yleensä
asettavat monipäisen komitean kirjallisena tuomarina korkealle.
Kuulen mieluummin yksityisen kirjallisuudenharrastajan mielipiteen
jostakin teoksesta kuin luen pöytäkirjan otetta, missä neljästä
viidestä mielipiteestä on muodostettu kuudes, joka ei vastaa kenenkään
käsitystä arvosteltavasta teoksesta, mutta josta lautakunnan jäsenet
ovat "sopineet". Ymmärrän hyvin sen kannan, joka jo ennakolta
suhtautuu epäilevästi kirjallisten lautakuntien arvosteluihin. Mutta
koska sanotaan, että sokeakin kana voi joskus löytää jyvän, niin
eihän ole mahdotonta, että sama ihme voisi sattua myös kirjalliselle
komitealle. Niin on nähdäkseni tapahtunut Gyldendalske Boghandelin
arvostelulautakunnalle. "De vises sten" on pienestä muodollisesta
avuttomuudestaan huolimatta mieltäkiinnittävä, omintakeinen, osaksi
syvällinenkin teos ja olisi ansainnut paremmankin kohtalon kuin tulla
rummutetuksi yleisön tietoisuuteen Sun Maidrusinain amerikkalaista
reklaamia muistuttavalla väellä ja voimalla.
"De Vises Sten" alkaa kuin kyläkertomus, mutta kasvaa vähitellen
kehitysromaaniksi, hiukan samaan tapaan kuin Kellerin "Der grüne
Heinrich" tai Rolland'in "Jean-Christophe". Tanskalaiselta
romaanilta puuttuu kuitenkin molempien viimeksimainittujen tietoinen
aiheenkeskitys yhden päähenkilön elämänkohtaloiden ympärille.
"Viisasten kiven" tekijä seuraa parinkymmenen henkilön vai— heitä
niin tasaisesti jakautuneella mielenkiinnolla, ettei ole helppo kohta
sanoa, kuka tai ketkä ovat hänen päähenkilöltänsä. Kun kuitenkin
lukkarin pojan Jensin ja papin pojan Christianin kehityksen kuvaus
on saanut osakseen useimmat kirjan luvuista, lienee lupa pitää
heitä päähenkilöinä. Silti eivät he ole teoksen plastillisesti
havainnollisimmat yksilöt. Monet kirjassa esiintyvistä naisista —
Tine, Katharina, Helen, Nanna — sekä kuritushuonevanki Holger Enke
jäävät ihmiskuvauksina elävämpinä lukijan mieleen kuin Jens ja
Christian, jotka kaikista ulkonaisista ja sisäisistä kokemuksistaan
huolimatta elävät kuin unissakulkijan epätodellisessa maailmassa. He
ovat molemmat kuin medioita, joiden kautta elämä puhuu ilman että
he itse ymmärtävät sen kieltä. Se niinsanoakseni kirkkaampi tai
tummempi, aina arkista keskipäivää karttava valohämy, missä tekijä
esittää meille Jensin ja Christianin, on sopusoinnussa kirjan koko
hengen ja ajatusmaailman kanssa. J. Anker Larsenin mukaan kaikki
syvällinen ja ratkaiseva ihmiselämässä tapahtuu sielun tiedottomissa
syvyyksissä, vaistojen hämärässä maailmassa. Se mitä ihmiset tuntevat
ja vaistoavat on monin verroin tärkeämpää kuin se mitä he tietoisesti
ajattelevat tai toimivat. Tämä käsityshän ei ole missään suhteessa
uusi — voimakkaimmin, johdonmukaisimmin on sen esittänyt Leo Tolstoi
suurissa romaaneissaan mutta "Viisasten kiven" tekijä on osannut usein
antaa sille ihmiskuvauksessaan omintakeisen, vaikuttavan ilmaisun.
Tässä kirjassa on elämäntunnelmaa. Vaikka tekijä vain suhteellisen
harvoin antaa konkreettisia, ulkonaisiin aistimiin vetoavia kuvia tai
esittää tarkkapiirteisiä tapahtumia, herättää hän kuitenkin lukijassa
sielullisen mielenkiinnon henkilöitään kohtaan.
Tosin ei J. Anker Larsenissa taiteilija ole yhtä voimakas kuin
psykologi. Yksikin sivu Tolstoin tai Dostojevskin romaaneista
luettuina "Viisasten kiven" ohella riittää osoittamaan, mitä suuri
taiteilija ihmiskuvauksen alalla olisi voinut tehdä Larsenin aiheesta.
Tanskalaisen romaanin aihe lähentelee nimittäin suurten venäläisten
kertojain aiheita. "Viisasten kiveä" voisi sanoa uskonnollisen
tunteen romaaniksi. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuvatut ennen muuta
suhteessaan uskontoon. On jotakin suorastaan teoloogista siinä tavassa,
millä tekijä panee henkilönsä ajatuksissa ja puheissa pohtimaan
"viimeisiä kysymyksiä" ja selvittämään suhdettaan tajunnan takaiseen
maailmaan. Saattaa kysyä, eikö tämä yksipuolinen mielenkiinto ole
vaikuttanut epäedullisesti m.m. kirjan lapsikuvauksiin, jotka nekin
ovat suoritetut tekijän abstraktisteoloogisesta näkökulmasta. On kuin
tekijä edellyttäisi niinhyvin lapsilta kuin eräiltä primitiivisiltä
ihmistyypeiltään melkein liian tietoista probleemin-asettelua
suurissa uskonnollisissa kysymyksissä. Mutta vaikka näin epäilemättä
on asianlaita, on teos kuitenkin samalla tämän uskonnollisen
"orienteerauksensa" johdosta saanut luonteenomaisimmat piirteensä,
ne, jotka ennen muuta tekevät siitä päivän kirjan. Sillä tuskinpa
erehtyy, jos olettaa, että Larsen ennen muuta on tahtonut kuvata juuri
nykyhetken uskonnollista kaipuuta ja etsintää. Se kirjan henkilöistä,
jonka tekijä tässä mielessä on ensi sijassa kuvannut ajankohtamme
edustajaksi, on Jens Dahl.
Dahlin elämää hallitsee kokonaan hänen uskonnollinen kaipuunsa, joka
uskonnottomasta ajasta turhaan hakee tyydytystä. Ei teologia, jota
hän yliopistossa harrastaa, eikä teosofia okkultisine oppeineen,
joiden vaikutuksen alaiseksi hän joutuu, anna hänelle hänen etsimäänsä
elämänselitystä ja sielunrauhaa. Hän ei löydä mitään varmaa
kiinnekohtaa pyrkimyksilleen, hänen sielunsa ja ruumiinsa rappeutuvat
hänen vajotessa yhä syvemmälle teosofian salaoppeihin. Todellisuuden ja
unen rajat himmenevät hänen tajunnassaan, hänestä tulee henkiennäkijä
ja hän liukuu lopulta elämästä kuolemaan tavalla, joka vain liian
suuresti muistuttaa Goethen tunnettua "Der Fischer"-ballaadia
vaikuttaakseen persoonalliselta elämänkohtalolta. Hänen passiivinen,
voimaton luonteensa, joka kohtalokkaalla tavalla ilmenee hänen
suhteessaan naisiin, tuntuu tuominneen hänet siihen epätodelliseen
varjoelämään, jota hän elää. Hän ei ole suinkaan luonteena erikoisen
mieltäkiinnittävä romaanisankari eikä hänen merkitystään nykyhetken
nuorison edustajana ole syytä liioitella. Voi kuitenkin olettaa, että
Jens Dahl-tyyppi on tällä hetkellä tavallisempi Skandinavian maissa
kuin Suomessa, jonka nuoriso on elänyt toisenlaisissa historiallisissa
oloissa kuin esim. Tanskan ja Norjan.
Rinnan Jens Dahlin kohtalon kanssa kuvaa tekijä hänen ystävänsä
Christian Barnesin vaiheita, jotka nekin kulkevat monen Skyllan ja
Karybdiksen välitse, mutta johtavat lopulta onnellisempaan tulokseen.
Pelastavan enkelin osaa näyttelee Barnesin elämässä eräs amerikkalainen
maailmanparantaja-neitonen, joka ottaa rappiolle joutuneen tanskalaisen
ylioppilaan matkatavaransa mukana Amerikkaan, missä hän jättää hänet
erään cowboy-jättiläisen käsiteltäväksi. Ja niinkuin Jumala loi
ihmisen maantomusta omaksi kuvakseen, niin luo tämä voimamies niistä
alkuaineista, joista tanskalainen ylioppilas on kokoonpantu, uuden
olennon, miehen omien mittojensa mukaan. Muodonmuutos ei voisi olla
täydellisempi. Christian Barnes antaa kohta Köpenhaminaan palattuaan
fyysillisesti nyrkeillään ja moraalisesti elämänvaelluksellaan ihmisten
ymmärtää, että välimatka hänen entisen ja uuden minuutensa välillä ei
ole ainakaan pienempi kuin se, joka erottaa uuden ja vanhan mantereen
toisistaan. Tässä hiukan naivissa episodissa Anker Larsen epäilemättä
psykologina ottaa itselleen vapauksia, jotka kuuluvat filmintekijöille,
mutta eivät romaanikirjailijalle.
Mutta vaikka "Viisasten kiven" tekijä ei osoitakaan suurempaa kykyä
luonteenkehityksen kuvaajana, enempää kuin yleensä eepillisesti
etenevien tapahtumasarjojen esittäjänä, niin puhuvat sensijaan
hänen yksityiset mieliala- ja situatsioni-erittelynsä hienoista
psykologisista vaistoista. Ei vain uskonnollisten, vaan myös
eroottisten tunteiden, ja varsinkin näiden molempien alkuperäisten,
toisiinsa yhtyneiden vaistojen kuvaajana on Larsen luonut kirjansa
parhaat sivut. Vielä suuremmassa määrässä kuin Jens Dahlin ja
Christian Barnesin elämykset tällä alalla kiinnittävät lukijan
mieltä Holger Enken syvät uskonnolliset kokemukset ja se moraalinen
viisaus, jonka tämä oppimaton kansanmies niistä johtaa. Tämän
alkuperäisesti uskonnollisen miehen kärsimyksissä ja itsekurissa
kirkastunut maailmankuva sisältää Larsenin kirjan suuren, kannattavan
idean. Romaanin monista uskonnollisista etsijöistä on tämä entinen
kuritushuonevanki ainoa, joka löytää "viisasten kiven" ja joka kykenee
ojentamaan auttavan kätensä myös toisille. Häntä säestää tekijän _alter
ego_, "kandidaatti", jolle romaanissa on annettu käsitteitä selvittävän
filosoofin ja huomioidentekijän osa.
Kuvatessaan nuoria miehiä ja naisia, joihin — kuten hän sanoo —
"uskonnollisuus oli iskenyt ikuisuuskouransa", on Larsen epäilemättä
tavannut yhden aikamme ominaisimmista, syvimmistä piirteistä. En tunne
mitään pohjoismaista romaania, jossa tämä puoli aikamme etsinnästä
ja kaipuusta olisi yhtä selvästi havaittu ja kuvattu kuin "Viisasten
kivessä". Tämä on Larsenin kirjan olennaisin ansio ja sen takia unohtaa
kernaasti, että romaani taiteellisessa suhteessa antaa aihetta hyvinkin
painaviin huomautuksiin. "De vises sten" on kaikessa papillisessa
vakavuudessaan samalla kuin muistutus siitä, että kertomataiteen tulee
myös kuulla mitä syvällä ajan hengessä, pinnalta näkymättömissä,
tapahtuu ja kantaa siitä runouden kirkastavaa sanomaa sadoille ja
tuhansille, jotka taistelevat tiedottomina itsestään ja toisistaan.