Venäjän kärsimysten eepokseksi voi syyllä nimittää kasakkakenraali
Krasnovin suurta kolmiosaista romaania "Kaksoiskotkasta
punalippuun". Tällä merkillisellä teoksella on oma sijansa n.k.
emigrantti-kirjallisuuden hyvinkin eriarvoisessa joukossa. Se puhuu
ennakkoluulottomuudesta ja asiantuntemuksesta, joka ulottuu paljon
syvemmälle kuin useimpien, se puhuu niinikään kirjallisista ja
psykologisista lahjoista, jotka ehkä ovat saaneet hyvinkin tuntuvia
vaikutteita sellaisilta venäläisiltä mestarikertojilta kuin Leo
Tolstoi, mutta jotka samalla todistavat kieltämätöntä omintakeisuutta
ja vaistomaista varmuutta. Moni ammattikirjailija voisi kadehtia
tämän rintamaupseerin psykologista silmää ja voimakasta, eloisaa
kuvauskykyä. Se mikä kuitenkin ensi sijassa antaa Krasnovin teokselle
sen poikkeuksellisen arvon, on se eletyn, mieskohtaisesti koetun
elämän voimakas, tuore vaikutelma, joka henkii lukijaa vastaan sen
sivuilta. Toisinaan esittääkin Krasnov ilmeisesti omia persoonallisia
elämyksiään samaan tapaan kuin m.m. meilläkin tunnettu paroni N.E.
Wrangel mieltäkiinnittävässä muistelmateoksessaan. Muutamilla Krasnovin
kuvaamilla episoodeilla on katsottava olevan suorastaan historiallista
arvoa. Niinpä antaa hän Venäjän viimeisestä tsaariperheestä kuvan,
joka monine mieltäkiinnittävine yksityiskohtineen viittaa läheiseen
välittömään asiantuntemukseen. Mutta joskin on myönnettävä, että
eräillä Krasnovin esittämillä yksityiskohdilla on historiallista
arvoa, niin ei sillä suinkaan ole sanottu, että tämän kasakkaupseerin
arvostelut Venäjän oloista ja puolueista olisivat objektiivisen
historioitsijan. Ilmeistähän m.m. on, että Krasnov uskollisena
tsaarillisena upseerina arvostelee yksipuolisesti sitä väliaikaista
hallitusta, joka vallankumouksen jälkeen teki kunnioitettavia, joskin
turhia yrityksiä Venäjän pelastamiseksi kaaoksesta. Mutta toiselta
puolen vaikuttaa se epäpoliittinen suoralinjaisuus, jota Krasnov
joskus osoittaa, melkein virkistävältä varsinkin kaikkien niiden
vetisten yritysten jälkeen "ymmärtää" Venäjän vallankumouksen kaikkia
vaiheita ja kaikkia puolueita, joita m.m. eräät länsieurooppalaiset
sanomalehtimiehet ja muut enemmän tai vähemmän tilapäiset
Venäjän-matkailijat ovat lukijoilleen viime vuosina tarjonneet.
Krasnoville ei ole näytetty mitään Patjomkin-kulisseja, hän on itse
toimivana henkilönä ollut mukana vastuunalaisessa asemassa Venäjän
suuren tragedian eri vaiheissa.
Maailmansodan aikana komensi Krasnov toista kasakkadivisioonaa ja
otti osaa kahdeksaankymmeneen taisteluun, pääasiassa rintamalla
itävaltalaisia vastaan. Vallankumouksen jälkeen joutui Krasnov
3:nnen ratsuväkiosaston komentajaksi ja oli joukkoineen ensimmäisiä
taistelussa bolshevikkeja vastaan. V. 1917 joutui hän bolshevikkien
vangiksi, mutta pääsi vapaaksi kasakkain avulla, jotka toukokuussa
1918 valitsivat hänet atamaanikseen. Lyhyessä ajassa vapauttikin hän
saksalaisten avulla koko Donin alueen bolshevikeista, mutta Saksan
vallankumouksen puhjettua kävi asema hänelle kestämättömäksi ja hän
oli pakoitettu poistumaan Donin alueelta. Nykyään elää tämä 55-vuotias
kasakka-atamaani pakolaisena Saksassa.
Samaten kuin jokainen, joka ennen Krasnovia on yrittänyt kuvata
Venäjän traagillista luhistumista, koettaa Krasnovkin nähdä tapaukset
jonkinlaisena loogillisena syy- ja seuraus-sarjana, etsiä taudin
syntyä ja edellytyksiä niinhyvin historiallisissa oloissa kuin
venäläisessä kansansielussa. Olisi liikaa väittää, että hän tässä
suhteessa esittäisi jotakin uutta tai erikoisen persoonallista.
Mutta on kuitenkin eräs puoli Venäjän oloissa, jonka hän kuvaa niin
yksityiskohtaisella, avosilmäisellä tarkkuudella, että hänen siinä voi
sanoa tuoneen esille eräitä arvokkaita lisäpiirteitä vallankumouksen
esihistoriaan: tarkoitan venäläistä garnisoni-elämää ja upseerien
ja sotamiesten välistä suhdetta. Antaen romaaninsa varsinaisen
sankarin, eräänlaisen toisen minänsä, kornetti, myöhemmin kenraali
Sablinin kokea kaikki sotilaselämän muodot ja vaiheet saa Krasnov
tilaisuuden kuvata juuri tätä puolta venäläisestä elämästä — siis sitä
mitä hän itse parhaiten on tuntenut. "Kaksoiskotkasta punalippuun"
muodostuu siten erikoisesti kuvaukseksi Venäjän armeijan tragediasta,
murhenäytelmästä, jonka ensimmäisiä näytöksiä on loistavasti kuvattu
tsaarillinen paraadi, ja viimeisiä upseerien joukkoteurastus
vihollisrintaman edessä. Runsaudella, joka melkein muistuttaa "Sodan
ja rauhan" kuuluisaa tekijää, esittää Krasnov mitä erilaisimpia,
moraalisesti eriarvoisia tyyppejä upseerien ja sotilasten maailmasta
ja seuraa hienolla psykologisella huomiokyvyllä heidän kokemuksiaan
sodan ja vallankumouksen eri vaiheissa. Niinpä on teoksessa kuvattu
suurella havainnollisuudella muutamia sankarillisia nuorukaistyyppejä,
joissa on jotakin kristinuskon alkuajan marttyyrien puhtaudesta ja
voimasta, tyyppejä, jotka muodostavat äärimmäisen vastakohdan sille
eläimelliselle, villiytyneelle bolshevikkisankarille, jonka edessä
kaikki psykologinen ymmärtäminen tuntuu kieltävän palveluksensa.
Sellaisen tyypin edessä kuin Krasnovin esittämä Korsjikov turvautuu
vaistomaisesti äärimmäiseen hätäkeinoon: "sellaisia eläimiä ei ole
olemassa!" Toinen kysymys sitten on, antaako tämä hätäkeino mitään
lohdutusta historian todistuksen edessä.
Jos tahtoisi teoksen ensimmäisestä osasta erikoisesti mainita jotakin
episodia, jossa kirjailijakenraali osoittaa voimaansa, niin olisi
varmaan ensi sijassa muistettava kuvaus suurista manöövereistä ja
ennen kaikkea tsaarin persoonan lumoavasta vaikutuksesta näissä
manöövereissä. Tämä vaikutus ei ollut missään suhteessa keisarin
mieskohtaisiin ominaisuuksiin, se oli pohjaltaan eräänlaista
uskonnollismielistä hartautta, joka eli syvällä venäläisen kansansielun
pohjalla ja joka tempasi lumopiiriinsä yhtä hyvin tavallisen
lukutaidottoman rekryytin kuin hienon esikuntaupseerin. Vasta kun
tsaarin auktoriteetti hovin skandaalijuttujen yhteydessä vuosien
mittaan oli auttamattomasti murrettu, saattoi "vallankumous" saada
tuulta purjeisiinsa. Huolimatta Venäjän viimeisen tsaarin heikosta
luonteesta ja pienestä mieskohtaisesta viehättämiskyvystä ympäröi
häntä gloria, jonka säteily tuntui vallan huipuilta halvimpaan
majaan. Sama oli osittain, vaikka pienemmässä määrässä, myöskin
keisarinnan, Aleksandra Feodorovnan laita. Se kuva, jonka Krasnov antaa
viimeksimainitusta on mieltäkiinnittävä, psykologisesti täyteläinen
ja hiukan kylmässä kriitillisyydessään epäilemättä uskottavampi kuin
monet muut hänestä annetut kuvaukset. Myöskin Rasputin-juttu on
Krasnovin huomion ja psykologisen erittelyn esineenä ilman että tekijä
käsittääkseni millään tavalla on kyennyt tuomaan mitään selittäviä
tai valaisevia piirteitä tähän problemaattiseen asiaan. Jossain
määrin jo yleisesti tunnettujen tosiasiain toistamiselta vaikuttaa
se yksityiskohtainen kuvaus Rasputinin murhasta, jonka tekijä on
sovittanut kuvaukseensa.
Teoksen toinen nide on suurelta osalta omistettu varsinaisille
sotakuvauksille. Tässä suhteessahan viimeaikainen kirjallisuus
kaikissa maissa on tarjonnut enemmän kuin mitä lukijakunta on
jaksanut vastaanottaa, mutta tästä kvantitatiivisesta ylituotannosta
huolimatta kykenee Krasnov taistelukuvauksillaan herättämään lukijan
mielenkiintoa. Jollei Tolstoin suuri esikuva olisi niin lähellä, voisi
ehkä vieläkin ehdottomammin ihailla kasakkakenraalin havainnollista,
voimakasta kuvauskykyä. Erikoisesti on teoksesta jäänyt mieleeni kuvaus
kaasuhyökkäyksestä ja sen kaamean-epätodellisista vaikutuksista. Kun
Krasnov esim. kuvaa taistelukenttää kaasunaamarin lasien läpi nähtynä
on hän taiteilija korkeata luokkaa.
Ensi ja toisen osan laajojen kuvausten ohella jäävät kolmannen osan
varsinaiset vallankumousepisodit jossain määrin varjoon. Pääasiassa
rajoittuukin Krasnov kuvaamaan vallankumouksen vaikutusta armeijassa.
Hän on tuonut teokseensa erään tarpeettoman melodraamallisen piirteen
asettamalla vastakkain, äärimmäisiin leireihin, isän ja pojan ja
antamalla jälkimmäisen, eläimellistyneen raakalaisen kiduttamalla
surmata edellisen. Myös muita kauhukuvauksia on tekijä sovittanut
esitykseensä, kuvauksia, joiden totuusarvoa ei tarvitse epäillä, joskin
pitää tämäntapaisia yksityiskohtaisia esityksiä melkein sietämättöminä
luettaviksi. Jossakin määrin on tekijän romanttisuutta tavoitteleva
juonenkäsittelykin saanut hänet horjahtamaan siitä hyvästä mausta, joka
hänelle muuten tuntuu ominaiselta. Mutta jollei ota lukuun tällaisia
pieniä kirjallistaiteellisia virheitä, on viimeinenkin osa Krasnovin
suurta teosta epäilemättä niitä kirjoja, joita ei mielellään laske
käsistään ennenkuin viimeinen sivu on luettu.
Krasnovin kirjan henki on kauttaaltaan tsaarillinen. Hänen ihanteensa
on "kaksoiskotka" ja vain uusi keisari voi hänen käsityksensä mukaan
pelastaa Venäjän. Luottamus ulkoa tulevaan apuun on petollinen
harhakuvitelma. Kaikki muut kansat koettavat vain käyttää hyväkseen
Venäjän onnettomuutta. Tämän katkeran viisauden on kasakkakenraali
oppinut maanpaon raskaina vuosina. Voi tuskin sanoa, että hänen
teoksestaan aukenisi mitään perspektiivejä eteenpäin. Pohjaltaan on
hän fatalisti venäläiseen tapaan. Hän ei ole reaalipoliitikko, hänellä
ei ole mitään käytännöllistä ohjelmaa tulevaisuutta varten. Hän
katselee isänmaansa elinkysymyksiä epäilemättä yksipuolisesti sotilaan
silmillä, kenraalin, jonka armeijan petos on hajoittanut, taivaan
tuuliin. Mutta joskin tarkkaava lukija helposti löytää Krasnovin
teoksesta sen rajoitukset, ei hän voi kieltää myötätuntoaan tältä
urhoolliselta ja uskolliselta sotilaalta, joka on säilyttänyt sydämensä
avoimena isänmaansa mittaamattomille kärsimyksille ja löytänyt niille
vaikuttavan, usein suurpiirteisenkin ilmaisun. Krasnov on teoksellaan
luonut Venäjän kärsimysten eepoksen.