[Birger Sjöberg: Fridas bok. Ord och toner. Småstadsvisor om Frida och
naturen, om Döden och Universum. 1921.]
Suuren nousukautensa jälkeen 90-luvulla ja vuosisadan vaihteessa elää
Ruotsin lyriikka tällä hetkellä eräänlaista jälkikesää, josta kenties
kaipaa syvää, alkuperäistä luomisvoimaa, mutta jonka viilenevässä
ilmastossa laulurunous yhä edelleen on työntänyt uusia kukoistavia
vesoja ja taimia. Yksi sellainen on ylempänä mainittu, ennestään
tuntemattoman tekijän laulukokoelma, josta tuli viime vuosien suurin
lyyrillinen menestys Ruotsin kirjallisuudessa ja joka yhdellä
iskulla teki runoilijansa nimen tunnetuksi. Vaikkakin on ilmeistä,
että kokoelman kirjallis-taiteelliset ansiot eivät yksinään riitä
perustelemaan sen saavuttamaa suosiota, on Sjöbergin kirjalle kuitenkin
runollisenakin tuotteena arvokkaita, harvinaisia ominaisuuksia, jotka
epäilemättä takaavat sille päivän suosion vaihteluista riippumattoman
aseman Ruotsin kirjallisuudenhistoriassa.
Birger Sjöbergin "Fridas bok" liittyy läheisesti bellmanilaiseen
traditsioniin, ei vain siinä suhteessa että runoilija on liittänyt
sävelmät lauluihinsa, vaan myöskin näiden laulujen huumorin
ja realismin puolesta. Frödingin vermlantilais- ja Karlfeltin
taalalaislyriikka tulee niinikään usein mieleen Sjöbergiä lukiessa.
Mutta näistä kirjallisista liittymäkohdistaan huolimatta on Sjöbergin
kokoelmalla oma luonteensa ja sen tekijällä oma persoonallinen
tyylinsä. Tämä tyyli on ehkä enemmän maalailevaa ja kertovaa kuin
lyyrillistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Niinpä ei Sjöberg laula
omissa nimissään, vaan on lainannut laulunsa erään nimittämättömän
pikkukaupunkilaisen puotiapulaisen tunteiden ja elämänviisauden
tulkiksi. Puotiapulaisen rakkaus Fridaan, joka kaupungin torin
toisella puolen askartelee hänkin puodissaan, muodostaa kokoelman
keskeisen aiheen, minkä ympärille Luonto, Kuolema ja Maailmankaikkeus
sekä elämän muut suuret kysymykset luontevasti ryhmittyvät.
Kokoelman laulaja-rakastajalla ei nimittäin ole vain tunteellinen ja
naiselliselle viehätykselle altis sydän, vaan myöskin ajatteleva,
filosoofisia kysymyksiä pohtiva mieli, joka kaupungin lainakirjastosta
ja Nordisk Familjebokin palstoilta on löytänyt monta sattuvaa selitystä
elämän ongelmiin. Ja viettäessään vapaahetkensä rakastettunsa kanssa
antaa hän tälle syvämietteisissä esitelmissä aavistuksen kaikesta siitä
ihmeellisestä, jonka perille hän luulee päässeensä.
Kirjan miehinen päähenkilö ei ole suinkaan kuvattu ironialla tai
epäystävällisellä huumorilla. Hänen tunteensa ovat aidot ja syvät, ja
rakkauden ääni soi puhtaana hänen tunnustuksissaan Fridalle:
Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn,
så bländande som svanen i sin skrud.
Då kom det ifrån skogen, från skogens gröna bryn
liksom ett jubel utav fåglars ljud.
Då ljöd en sång från himmelen, så skön som inga flera;
det var den lilla lärkan grå, så svår att observera.
Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn
så bländande och grann som aldrig mera.
Paitsi Fridaansa rakastaa hän myöskin sitä pientä kaupunkia, jonka
kohtalo on antanut hänen ja Fridan rakkauden idylliseksi ympäristöksi.
Tälle kaupungille on itse Raatimies (iso alkukirjain!) eräänä
innostuksen hetkenä antanut tuon sattuvan nimityksen "pikku Parisi".
Kas tässä pieni näköala tuohon ihastuttavaan paikallisuuteen:
Allvarsam
blickar där fram
vår kommunala Fattiggård med ankor på sin damm.
Rosigt ljus
på Sparbankens hus;
markiser fladdra vilt och skönt
vid blåstars ryck och sus.
Så lugn, förutan rök och tjut,
Fabriken sova får.
Vårt Föreläsningsinstitut
bak gröna buskar står.
Lilla Paris,
du ligger trygg och tindrande i sommarns friska bris.
Elämännautinnot tässä "pikku Parisissa" eivät ole kovin monet, mutta
sensijaan valitut ja hartaalla mielellä vastaanotetut. Sellaisia
ovat raittiusseura "Toivon kilven" kesäiset huviretket, elävien
kuvien teatteri ja miss Dassyn esiintyminen kyyhkyskuningattarena
vierailevassa "cirkus Sveciassa". Runoilija ei tarvitse aivan monta
sanaa antaakseen meille havainnollisen kuvan siitä ympäristöstä, jossa
miss Dassy suorittaa ihastuttavan ohjelmanumeronsa:
Rödklädda stalldrängar ivriga streta,
de svettas, arbeta,
ty tiden är sen.
Släpa en ståltråd och hammare leta,
så blanka och heta
i lampornas sken.
Blek direktören, med gnistrande ringar,
ridspöt i handen helt orolig svingar.
Säger så värdig:
"Alt er no fertig..."
Rödklädda drängar försvinna med fart.
Allt er no klart,
allt er no klart.
Fridan ja hänen ihailijansa keskustelut koskettelevat usein
maailmanarvoituksen suuria kysymyksiä. Jonakin kesäyönä, istuessaan
yhdessä puistikon penkillä, antavat he ajatustensa liidellä m.m. Marsin
kanavien varsille. Oppaana tällä retkellä on "Familjejournalin" enemmän
ehkä värikäs kuin ankaran tieteellinen esitys, jonka Fridan ihailija on
lukenut ja jota hän myös itse synnynnäisellä mielikuvituksellaan osaa
elävöittää:
Just i denna stund, när blåsten sakta fläktar
uti hattens flor — just den minut, som går,
kanske vid kanalen där en mö försmäktar
av en kärlek, gjord av samma slag som vår.
Kanske hennes stämma tunn och sällsam ljuder,
kanske att en kyss hon får i kvällen still...
"Tror du utav samma sort som Jorden bjuder?"...
Möjligt, denna sed hör Universum till!
"Kolmen muskettisoturin" lukeminen antaa aiheen romanttiseen
kuvitelmaan Richelieu'n päivistä kuutamossa välkkyvine tikareineen
ja seinäverhoihin kätkettyine salaovineen ja toinen ranskalainen
romaani panee kauppa-apulaisen sommittelemaan Fridan kuultavaksi
kokonaisen pienen mieltäylentävän kertomuksen, missä kertoja itse
näyttelee rohkean ja jalomielisen sankarin osaa. Vilkasta ja
rikasta mielikuvitusta osoittaa Fridan ihailija niinikään, kun he
kävelyretkellään löytävät hevosenkengän, onnen enteen. Hän näkee
heidän jo istuvan tulevassa kodissaan, minkä hän mielikuvituksessaan
varustaa kaikilla niillä suurilla ja pienillä esineillä, jotka ovat
omiaan säestämään onnellista perhe-idylliä, aina gramofoonin välkkyvään
torveen saakka, mistä Caruson tenori heittää ilmoille "helmiä ja
kultaa". Fridan ihailijalta ei nimittäin puutu myöskään musikaalisia
taipumuksia, vaan saa hän päinvastoin itsekin lauluäänensä ynnä
siveellisesti moitteettoman elämänvaelluksensa perusteella sen suuren
kunnian, että hänet otetaan lauluseura "Veljessävelten" jäseneksi,
tuon mustapukuisen valiojoukon, joka rätisevine paidanrintoineen ja
aina täytettyine punssilaseineen nauttii "pikku Parisissa" yleistä
arvonantoa.
Laulukuoron jäsenyyden mukana tulee kauppa-apulaiseemme jotakin
anakreontista ja juhlallista ja hän kääntää selkänsä "Toivon kilven"
elämääkieltäville ihanteille. Mutta huolimatta niistä elämäniloisista
kielistä, jotka hän tällöin liittää lyyraansa, soi siitä kuitenkin
syvemmällä se vakavuus, mikä muodostaa hänen pohjoismaisen luonteensa
pohjavärin. Ja keskellä kaikkia elämänsä suuria ja pieniä iloja
kuvittelee hän kuolinhetkeään:
Ja, du kommer till slut,
bleka dödens minut,
då med granris min port blir prydd,
då min fönstergardin
utav blommig satin
blir på mitten ihopsydd,
då min hand har en ros i förvar,
om vars doft ingen aning jag har.
Ja, du kommer till slut,
bleka Dödens minut,
då jag vilar så gömd och skydd. —
Birger Sjöbergin kokoelma, josta ylläolevat otteet antanevat jonkin
käsityksen, ei kiinnitä mieltä yksinomaan lyyrillisenä tuotteena
vaan myöskin siihen sisältyvän ihmiskuvauksen puolesta. Kirjansa
nimettömässä päähenkilössä on Sjöberg luonut uuden tyypin, joka ei
tietääkseni muistuta mitään edeltäjäänsä Ruotsin runoudessa, niin
paljon kuin sille voikin löytää kirjallisia vertauskohtia. Fridan kuva
on sensijaan värittömämpi ja ylimalkaisempi. Muutamissa kuvauksissa
pikkukaupungin elämästö on taas kuin henkäys todellisesta, vielä
kirjoittamattomasta eepoksesta.
Mikä arvo on annettava Sjöbergin lauluille lyyrillisinä tuotteina?
Nähdäkseni olisi väärin rinnastaa niitä parhaan kanssa, mitä Ruotsin
lyriikan suurimmat ovat tuottaneet, mestarit, joista vielä Heidenstam
ja Karlfelt ovat elossa ja joiden rinnalla Anders Österling nuoremman
polven edustajana vaatii itselleen huomattavan sijan. Persoonallisen
lyriikan hienoimmat ja ylevimmät äänet puuttuvat Sjöbergin
realistisesta, maalailevasta runoudesta. Hänen säetekniikastaan,
jonka puutteita laulu-esityksessä runoilijan omatekoiset sävelmät
luonnollisesti ovat omiaan peittämään, kaipaa myös usein taiteellista
hienostusta. Niinikään haluaisin sanoa, että ne proosaselitykset,
joita tekijä on katsonut tarpeelliseksi liittää runotekstiinsä, eivät
kohota kirjan taiteellista kokonaisvaikutusta, sitä vähemmän, kun
runot ilmankin tekijän selityksiä ovat täysin ymmärrettävät. Mutta
joskaan ei tahdo joka suhteessa yhtyä ruotsalaisten arvostelijain
kaikkein kiittävimpiin lausuntoihin, niin on mielestäni joka
tapauksessa myönnettävä, että Birger Sjöberg on kokoelmallaan hankkinut
itselleen nimen, joka ansaitsee tulla tunnetuksi myöskin Pohjanlahden
tälläpuolen. Hänen äänensä erottautuu joukosta, hänen tulevaa
kehitystään on syytä seurata.