Kaksi kertaa on lyhemmässä kuin puolentoista vuosisadan ajassa voimakas
poliittinen emigranttivirta kulkenut halki Euroopan: 18:nnen ja
19:nnen vuosisadan vaihteessa lännestä itään, sata vuotta myöhemmin
idästä länteen. Edellisellä kerralla paettiin ensin vallankumouksen
giljotiinia, sitten Napoleonin terroria, jälkimmäisellä kerralla
ensin tsaarin vankityrmiä ja hirsipuita, sitten bolshevismin
joukkoteurastuksia. Näiden pakolaisten mukana lähti epäilemättä
Ranskasta ja Venäjältä suuri osa näiden maiden luovaa, henkistä
voimaa, joka saattoi elää vain persoonallisen vapauden ilmakehässä.
Tämä luovan voiman maastamuutto tuntui Ranskassa aikoinaan varsinkin
kirjallisuuden alalla, missä painopiste siirtyi maan rajojen
ulkopuolelle. Se kirjallisuus, joka syntyi maanpakolaisten keskuudessa,
sai luonnollisesti oman värinsä ja psykologiansa niistä olosuhteista,
jotka olivat pakottaneet emigrantit jättämään isänmaansa, se piti yllä
valpasta oppositsionia kotimaisia vallanpitäjiä vastaan, vaikuttaen
laajalti Euroopan muihin kirjallisuuksiin ja henkiseen ja poliittiseen
elämään yleensä. Keskenään saattoivat nämä emigrantti-kirjailijat olla
hyvinkin kaukana toisistaan — olivathan heidän maanpakolaisuutensa
syytkin usein aivan erilaiset — mutta heidän yhteinen kohtalonsa,
yhteinen vapaudenrakkautensa ja yhteinen vihansa antoi kuitenkin heidän
tuotteilleen yhteisiä piirteitä ja pääasiassa samaan suuntaan kulkevan
vaikutuksen. Tällainen emigrantti-kirjallisuus lienee syntymässä
myöskin nykyisten venäläisten pakolaisten keskuudessa, vaikka siitä ei
vielä olekaan näkynyt aivan paljon merkkejä. Joka tapauksessa lienevät
tällä hetkellä useimmat tunnetuista venäläisistä kirjailijoista —
niistä, jotka eivät vielä ole sortuneet — maanpaossa eri suunnilla
Eurooppaa. Verrattuina suuren vallankumouksen ja Napoleonin ajan
ranskalaisiin emigrantteihin vaikeuttaa heidän kirjallista toimintaansa
luonnollisesti suuressa määrässä heidän äidinkielensä suhteellinen
tuntemattomuus Euroopassa. Jos he tahtovat päästä vuorovaikutukseen
uuden ympäristönsä kanssa, on heidän käännyttävä sen puoleen muilla
kielillä kuin omallaan — niinkuin aikoinaan ovat tehneetkin Herzen,
Krapotkin, Golovin ja monet muut. Varmana voi pitää, että Euroopan
eri kirjallisuuksissa, ainakin suurimmissa, lähiaikoina alkaa tuntua
helposti havaittava venäläinen suoni.
Tähän emigrantti-kirjallisuuteen kuuluu tavallaan vphra Wrangelin
muistelmateos "Maaorjuudesta bolshevismiin", joka äsken on ilmestynyt
kielellämme. Kun kirja ei vielä ole painettu millään muulla kielellä,
voi tätä suomalaista laitetta pitää oikeastaan alkuperäisteoksena. Se
ylen suopea mielenkiinto, jonka tämä kirja jo on herättänyt, viekin
melkein voiton siitä, mikä yleensä julkisuudessa tulee hyvänkin
kotimaisen uutuuden osaksi, ja on sentähden omiaan kutsumaan esiin
kriitillisiä vastaväitteitä.
Se joka pintapuolisesti, lukemalla esim. sieltä täältä kirjan
eri otsakkeilla varustettuja pikku anekdootteja, tutustuu
teokseen, saattaakin jo luulla saaneensa tarpeeksi aihetta näihin
vastaväitteihin. Vain vähänhän liikuttaa meitä, mitä joku Pjotr
Ivanovitsh on sanonut toiselle Pjotr Ivanovitshille ja mitä
jälkimmäinen puolestaan on vastannut edelliselle! Joskin olemme sadan
vuoden aikana olleet liitetyt Venäjään, niin on meidän maailmamme,
meidän mielenkiintopiirimme, meidän mentaliteettimme kokonaan toinen
kuin se, joka pakostakin sisältyy jonkun vanhan venäläisen emigrantin
muistelmateokseen. Se, joka kuitenkin lukee Wrangelin kirjan kannesta
kanteen, joutuu pian tarkistamaan tämäntapaista arvostelmaa.
Teos liikkuu kyllä paikoin pienten kaskujen piirissä — joiden
anekdoottiluonnetta suuret väliotsikot liiaksi korostavat — mutta
niidenkin takana tuntee määrätyn maun ja valinnan, tuntee omalaatuisen
ja kehittyneen persoonallisuuden, tuntee miehen, joka on nähnyt paljon,
elänyt paljon, mutta pysynyt ankarimmissakin kokemuksissa sisimmässään
loukkaamattomana ja eheänä. On jotakin viehättävän voimakasta,
ylimyksellistä ja objektiivista tässä muistelmateoksessa, jossa tekijä
ei kertaakaan horjahda asettamaan omaa persoonaansa näkyviin enemmän
kuin mitä välttämätöntä on ollut eikä koskaan eksy yksityisluontoisiin
epäkainoihin tunnustuksiin. Se eepikon tyyni ulkokohtaisuus, millä
vphra Wrangel suhtautuu omaan pitkään, vaiherikkaaseen, epäilemättä
monia sisäisiä myrskyjä sisältäneeseen elämäänsä, antaa sitä
kiitollisemman taustan niille harvoille kohdille tässä kirjassa, missä
jotakin subjektiivista ripittäytyy. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin
esim. seuraava, jossa tekijä koskettelee kirjansa syntyä: "Maanpaossa
harhaillessani, yksinäisenä avarassa maailmassa, ilman työtä, täytyy
saada aika jollakin tavoin kulumaan, ja muste ja paperi ovat vielä
ylellisyyttä, jota voin hankkia itselleni. Suotakoon sentähden
anteeksi, jos toisinaan syvennynkin pikkuseikkoihin, jotka eivät huvita
ketään, mutta jotka palauttavat mieleeni päivät, joita ei nykyajan
painajainen vielä synkistänyt."
Tällaisia pikkuseikkoja ovat tavallaan monet yksityiskohtaiset
kuvaukset varhaisimmalta ikäkaudelta, jolloin näköpiiri vielä
rajoittui lastenkamarin seinien sisäpuolelle, mutta psykologisia,
hienosti tunnettuja ja havaittuja pikkuseikkoja, jotka etsimättömästi
vievät ajatuksen sellaiseen lapsikuvausten mestariin kuin Wrangelin
maanmies Leo Tolstoi. Kuinka elävästi ja kuinka erehtymättömällä
aidolla sielullisella eläytymiskyvyllä onkaan hän osannut esittää
m.m. sen imperialistisen hengen, joka hänen lapsuudessaan vallitsi
venäläisissä kodeissa jonkinlaisena seuraus- ja rinnakkais-ilmiönä
sille yksinvaltiudelle, joka hallitsi koko Venäjää. Näissä lapsuutensa
kuvauksissa on Wrangel yleensä eepillisempi, seikkaperäisempi kuin
kertoessaan myöhemmistä ikäkausistaan, joissa vuodet usein tuntuvat
kuin pikajunan vauhdilla vilahtavan lukijan ohi. Mutta eikö ehkä
lopultakin ole niin, että me juuri lapsuudessa koemme enintämme,
syvintämme, jotakin, joka tavallaan jää määrääväksi koko elämäksemme ja
jonka rinnalla kaikki muu on kuin jotakin epäoleellista, satunnaista ja
pian katoavaa?
Kertomuksen opiskeluajastaan Sveitsissä ja Berlinissä on muistelmien
kirjoittaja supistanut verraten vähään. Kenties osaksi esityksen
suppeudesta, mutta varmaan myös kirjoittajan mieskohtaisen maun
sanelemina vaikuttavat arvostelmat tässä osassa kirjaa usein
pintapuolisilta ja vähän perustelluilta. Sillä kuvauksella, jonka
hän m.m. antaa 1860-luvun Berlinistä ja berliniläisistä, on
karrikatyyrin luonne. Hänen silmissään tuntuvat Preussin pääkaupungin
kansoittaneen yksinomaan narrimaiset upseerit "monokkeli silmässä ja
jakaus niskassa", eräänlaiset puiset Jupiterit, jotka rajattomasti
halveksivat kaikkia siviilimiehiä, "ja varsinkin niitä, joilla ei ollut
monokkelia ja niskajakausta". Nämä univormuun puetut narrit nauttivat
Wrangelin mukaan porvariston puolelta rajatonta kunnioitusta, niin
että jokainen siviilitakkia kantava tunnusti "heidät kaikkia muita ja
vieläpä itseäänkin etevämmiksi". Tämän kuvauksen jälkeen ei ihmetytä
se epäedullinen arvostelu, minkä tekijä antaa Bismarckista, jonka hän
on hyvin tuntenut: "Vaikkakin ihailin tämän jättiläisen voimaa, en
saattanut kuulla häntä joutumatta kuohuksiin. Hänen mielipiteistään
ei heijastunut valistunut Eurooppa, vaan keskiaikainen nyrkkivallan
kausi." Jonkun verran sattuvampia, vaikka verraten ylimalkaisia, ovat
Wrangelin arvostelut Moltkesta ja Lasallesta. Paremmat edellytykset
on Wrangelilla kuitenkin arvostella omia maanmiehiään, joiden kanssa
hän monivaiheisen elämänsä aikana joutui jatkuvasti tekemisiin. Näiden
henkilöiden joukossa on useita historiassa tunnettuja nimiä, sellaisia
kuin Skobelev, enimmän kuitenkin vähemmän tunnettuja, mutta ehkä
tyyppeinä sitä edustavampia korkeampia ja alempia sotilashenkilöltä
ja virkamiehiä, alkaen ministereistä ja käskynhaltijoista läpi
koko asteikon. Todellisen ihmiskuvaajan silmillä on Wrangel nähnyt
heissä kussakin luonteenomaiset puolet, piirtäen ne muististaan
usein hiukan karrikeerattuina, mutta aina eloisina ja lukijan
mielikuvitukseen vetoavina. Hän on katsonut syvälle Venäjän kansan
sieluun, nähnyt sen hyveet ja heikkoudet, ei kuin vieras, ulkopuolella
seisova, vaan kuin mies, joka on ottanut osaa toimivaan elämään sen
keskuudessa ja joka sisimmässään tuntee olevansa yhtä sen kanssa.
Hänen ankaraankin kritiikkiinsä sekaantuu hyväntahtoista huumoria
ja leveää ihmisymmärtämystä. Ilmestyneessä niteessä, joka muodostaa
muistelmateoksen edellisen osan, on Wrangel päässyt 1890-luvun
puoliväliin, siis ei vielä läheskään vallankumoukseen ja bolshevismiin
saakka. Kuitenkin käy jo hänen tähänastisista muistelmistaan ilmi, mitä
kansanluokkaa ja puoluetta hän ensi sijassa pitää Venäjän onnettomuuden
aiheuttajana: "intelligentsijaa", joka näytteli länsimaisen keskisäädyn
osaa, kykenemättä kuitenkaan siihen historialliseen tehtävään, jonka
porvaristo muissa maissa on suorittanut. Hänen kuvauksensa tästä
epäkypsästä, selvää päämäärää vailla olevasta puolueesta ja hänen
viittauksensa sen "ylipappiin", vieläkin poliittisesti toimivaan
Miljukoviin, saavat suorastaan iroonisen terävyyden, mitä muutoin
puuttuu tästä ulkokohtaisen eepillisestä, enemmän ymmärtävästä kuin
tuomitsevasta kirjasta.
Wrangelin muistelmateoksen tyyliin on painanut leimansa sama
pidättyväinen, hiukan ylimyksellisen kylmä, mutta kirkas
objektiivisuus, joka on luonteenomainen hänen arvosteluilleen,
hänen sympatioilleen, hänen koko laadulleen. Toisin sanoen, hänellä
on taiteilijan kyky ilmaista itseään, välittää muille mitä hänen
mielessään on liikkunut. Ei voi olla ihailematta sitä henkisen
keskityksen ja tyynen näkemyksen voimaa, joka sisältyy tähän vanhan
emigrantin muistelmateokseen, maanpakolaisen, joka hirvittävien
elämysten jälkeen kylmästi ja objektiivisesti vaikka sisäisesti
järkytettynä, tekee tiliä menneen elämänsä kanssa.