Sille, jonka mielikuvituksessa käsitteet itävaltalainen ja wieniläinen
peittävät toisensa, ei Rudolf Hans Bartsch suinkaan ole kotimaansa
tyypillisimpiä edustajia saksankielisessä kirjallisuudessa.
Esikoisteoksestaan lähtien on hän antanut ymmärtää olevansa ennen
kaikkea steiermarkilainen ja hän on usein tietoisessa oppositsionissa
Tonavakaupunkia kohtaan esittänyt idyllisen synnyinkaupunkinsa Grazin
runoutensa Mekkana. Hän eroaa pohjois-saksalaisista ammattiveljistään
keveämmän verensä ja leikkivämmän mielikuvituksensa puolesta,
hän on etelän lapsi saksalaisella kielialueella, samaan tapaan
kuin Frenssen pohjolan, ja hänen henkiset sympatiansa hakeutuvat
usein hyvin kauas siitä, mitä Preussissa pidetään toivottavana
ja luvallisena. Oikeauskoisessa saksalaisuudessaan niin ankara
kirjallisuushistorioitsija Adolf Bartels varoittaa maanmiehiään hänestä
ja lisää suorasukaiseen tapaansa, ettei Bartsch "tiedä mitään eikä
henkisesti merkitse mitään." Näin tylyä arvostelua ei Bartschin laaja
lukijakunta varmaankaan allekirjoittaisi, tuskinpa edes nekään heidän
joukostaan, jotka mielellään näkisivät, että tämän rakastettavan
itävaltalaisen kertojan taidetta kannattaisi voimakkaampi, kiinteämpi
persoonallisuus ja kehittyneempi älyllisyys. Sillä kuinka ilmeisiä
Bartschin rajoitukset lienevätkin, on hänellä kuitenkin puhtaasti
kirjallisessa suhteessa siksi huomattavia ansioita, että hänen
romaaninsa ja novellinsa joka tapauksessa tällä hetkellä kuuluvat,
olematta silti mitään mestariteoksia, niihin uuden saksalaisen
kertomataiteen tuotteihin, joiden lukeminen antaa vähimmän pettymyksiä.
Tällöin otan huomioon, että saksalaisen taideproosan taso ei ole
erikoisen korkea.
Bartsch syntyi Grazissa 1873, antautui upseerialalle, otti
osaa maailmansotaan ja elää, saatuaan sotapalveluksesta eron
kapteenin arvoisena, nykyään Wienissä. Sotilaselämä ja kokemukset
taistelukentiltä ovat lainanneet joitakin piirteitä hänen teoksiinsa,
mutta hänen varsinainen, ominaisin aihevalintansa viittaa kuitenkin
aivan toisaalle: hän on ennen kaikkea rakkauselämän kuvaaja, ja jos
hänellä sen ohella on toinen mieliaihe, on se ihmisen suhde luontoon.
Viimeksimainittu aihepiiri antaa useille hänen teoksistaan voimakkaasti
lyyrillisluontoisen värin ja keskittyy kernaasti eräänlaiseksi
korkeaksi veisuksi Steiermarkin luonnonihanuuksien kunniaksi, joiden
ylistystä myöskin Peter Rosegger kotiseuturomaaneissaan aikoinaan
on laulanut. Bartsch on kyllä pyrkinyt laajentamaan aiheitaan
jonkinlaiseksi kehitysromaaniksikin, mutta on näissä yrityksissään
vain antanut näytteen siitä, että hänen voimansa eivät riitä
tehtäviin, joissa Goethe ja Gottfried Keller ovat luoneet saksalaisen
kertomataiteen klassillisimmat tuotteet. Miehuusiän määrätietoinen
tahtoelämä ja moraaliset taistelut, samoinkuin myöskin myöhemmän
ikäkauden elämänkypsä resignatsioni lankeavat Bartschin kuvauskyvyn
ulkopuolelle. Draamallista hermoa kaipaa niin ikään usein hänen
kirjoistaan, jotka yleensä melkein liian keveästi liukuvat vakavienkin
ristiriitojen yli. Hänen eroottisvoittoisesta laadustaan johtuu,
että hän on nuoruuden kuvaajana enimmän omalla alallaan, jopa siinä
määrässä, että hänen henkilönsä menettävät sisäisestä uskottavuudestaan
vuosi vuodelta sivuutettuaan kolmannen vuosikymmenensä. Mutta
nuoruudelle ja kehitysvuosille ominaisen elämäntunnelman osaa hän
viehättävällä tavalla vangita taiteessaan. Hänen nuorukaiskuvauksiaan
säestää herkkä lyyrillinen melodia, joka vie lukijan mukaansa ja
helposti vaientaa ne moraaliset epäilykset, joita hänellä saattaa olla
Bartschin nuorukaisten elämän vaellusta kohtaan. Ja kun Bartsch asettaa
uneksivat, kehitystilassa olevat ihmisolentonsa vastakkain luonnon
suurten tapahtumain ja vuodenaikojen vaihtelujen kanssa, saattaa hän
herättää lukijassa niin voimakkaita vaikutelmia Grazin ja Steiermarkin
Iuonnonihanuuksista, että lukija tuntee melkein halua ottaa vastaisissa
matkasuunnitelmissaan huomioon Roseggerin ja Bartschin kotiseudun.
Bartschin kirjailijaluonteen olennaiset, hallitsevat piirteet ilmenevät
täysin kehittyneinä jo hänen esikoisteoksessaan "Zwölf aus Steiermark"
(Kaksitoista steiermarkilaista), joka ilmestyi v. 1908 ja on yhä vielä
tekijänsä taiteellisessa suhteessa merkitsevin tuote — kirja, jonka
ihmiskuvaus ja raikas lyyrillinen tunnelmia jäävät elävimpänä lukijan
mieleen vielä senkin jälkeen kun hän on lukenut puolikymmentä Bartschin
myöhempää teosta. Tämä teos on saanut helposti innostuvan Alfred Biesen
kirjallisuushistoriassaan suorastaan kohottamaan steiermarkilaisen
kertojan suuren sveitsiläisen mestarin rinnalle — etten sanoisi
yläpuolelle — ja yleensä jossakin määrin yliarvioimaan Bartschin koko
kirjallista merkitystä. Jollei Bartsch myöhemmissä kirjoissaan olisi
selvemmin paljastanut rajoituksiansa, voisi esikoisteosta syyllä
pitääkin harvinaisen lupaavana kirjailijatoiminnan alkuna. Sillä
tässä esikoisteoksessa on rytmiä, huumoria ja tunnelmaa, ja se puhuu
syntyperäisestä kertojakyvystä, jonka saattaisi edellyttää riittävän
suurempiinkin ja syvällisempiinkin tehtäviin. "Zwölf aus Steiermark" on
kertomus kahdentoista steiermarkilaisen ylioppilaan nuoruudenvaiheista,
tunteellinen kronikka, jossa rakkaushaaveilla ja -kokemuksilla on
vallitseva sija. Nämä kaksitoista ystävystä perustavat vanhassa
grazilaisessa majatalossa, minne he eri ilmansuunnilta kokoontuvat
syömään yhteistä ilta-ateriaansa, toveriliiton, joka hengeltään
ja muodoiltaan jossakin määrin muistuttaa maailmansodan jälkeisiä
"Wandervögel"-yhdistyksiä. Jokainen tuo yhteisiin harrastuksiin
ja ilonpitoihin oman yksilöllisen erikoisuutensa ja kaikki tuovat
huolettoman, ihanan nuoruutensa. Lujimmaksi yhdyssiteeksi heidän
kesken muodostuu kaunis grazilainen professorinrouva, johon he
kaikki rakastuvat ja joka aluksi antaa hymynsä loistaa yhtäläisesti
kaikkien yli, valitakseen kuitenkin lopulta heidän joukostaan köyhän,
hienoluontoisen runoilija-alun, Kantilenerin, erikoisen suosionsa
esineeksi. Kauniista professorinrouvasta tulee ikäänkuin toverusten
henkisen arvon koetuskivi ja tunnustuksella hänen suustaan on melkein
sakraalinen merkitys. Hän on heidän yhteinen runottarensa, samalla
kun hän on ikäänkuin Graz-kaupungin hengetär, steiermarkilaisen
kotiseuturakkauden jumalatar. Seuratessaan nuorten elämäntaiteilijainsa
vaiheita ja harrastuksia joutuu Bartsch koskettelemaan myöskin
Itävallan kansallisuuskysymyksiä, jotka juuri Steiermarkissa,
slaavilaisasutuksen rajoilla, ovat kärjistyneet huippuunsa.
Bartsch koettaa jakaa ymmärtämystään eri puolille, esittääpä ilman
vastenmielisyyttä nuoren juutalaisen säveltäjänkin, jonka mieli
kurkottuu epämääräisessä kaipuussaan kaikkea saksalaisuutta kohti,
mistä "aarialaisten" rodulliset ennakkoluulot kuitenkin aina työntävät
hänet pois. (Tätä juutalaiskuvaa ei Adolf Bartels koskaan tule antamaan
Bartschille anteeksi!) Suursaksalaisuutta edustaa Bartschin romaanissa
"teutooni"-ylioppilas Arbold, tappelupukari, jonka kasvoissa ja
päälaessa on mensuurien kaunistavia jälkiä ja jonka ajatukset liikkuvat
varsin pientä kehää, keskipisteenään sankarilliset pangermaaniset
haaveet — tyyppi, jonka kuvauksessa Bartsch on saanut tilaisuuden
näyttää, etteivät satiirisetkaan kyvyt ole hänelle aivan vieraita.
Parhaan voimansa osoittaa Bartsch kuitenkin milloin hän ilman kaikkia
poleemisia sivutarkoituksia kuvaa myötäelävällä mielikuvituksella
nuorten ylioppilaittensa haaveita, hapuilevia pyrkimyksiä ja
rakkauselämyksiä. Hänellä on kykyä antaa eri yksilöllisyyksien
tulla kronikassa oikeuksiinsa ja muodostaa kunkin kohtalot heidän
luonteittensa tarjoamista edellytyksistä. Hänen kertomatyylinsä
on harvinaisen kuvarikasta, olematta mitenkään etsittyä, se on
rytmillisesti jäsennettyä ja herkkää, eroten edukseen tavallisesta
saksalaisesta kertomatavasta, joka niin helposti joutuu metafysiikan
seitsemänsylen vesille tai — toisessa äärimmäisyyssuunnassaan —
muuttuu elottomaksi kansliatyyliksi. Lukija seuraa hellittämättömällä
mielenkiinnolla hänen ylioppilaittensa vaiheita miehuuden kynnykselle,
missä tekijä heidät jättää, ja vielä pitkäksi aikaa senjälkeen kun
romaani on luettu ja sen yksityiskohdat unohtuneet, jää lukijan
muistoon tähän kertomateokseen liittyvä voimakas, elämäntäyteinen
tunnelma. Tämä romaanin lyyrillinen tunnelma tiivistyy ikäänkuin
seppeleeksi kertojan kotikaupungille, idylliselle Grazille, jolle
teoksen viimeiset rivitkin ovat omistetut: "Graz, vihreä, puiden
varjostama, jolle luonto on antanut sielun niinkuin ei millekään
toiselle suurkaupungille, tuli heidän jumalattarekseen, rakastetukseen
ja lapsekseen. Se on myös sankaritar tässä kertomuksessa ilman
sankareita, missä jokainen lehti kantaa todistusta sen muistoista ja
kaipauksesta sen luo kotia."
Tätä harvinaisen kypsää esikoisteosta on vuosien mittaan seurannut
kolmattakymmentä romaania tai- novellikokoelmaa, jotka varsinkin
sodan jälkeen ovat ilmestyneet niin nopeassa tahdissa, että on
saattanut melkein epäillä Itävallan huononevalla valuutalla
olleen jotakin vaikutusta tähän kiihtyvään tuotteliaisuuteen.
Yksikään myöhemmistä kirjoista ei taiteellisessa suhteessa kohoa
esikoisromaanin verroille, joskin niidenkin joukossa on varsin
rakastettavia ja osittain hienojakin kertomataiteellisia tuotteita.
Parhaisiin kuuluu romaani "Frau Utta und der Jäger" (Rouva Utta
ja metsästäjä) v:lta 1914, jossa tekijä kuvaa maalaisjunkkerin ja
kaupunkilaisrouvan erilaisten elämänharrastusten vastakohtaa ja
siitä johtuvaa tragiikkaa heidän rakkaussuhteessaan. Kertomus on
keskitetympi kuin esikoisteos, paikoin ehkä psykologisesti syvempikin,
mutta ei yhtä raikastunnelmainen kuin romaani kahdestatoista
steiermarkilaisesta ylioppilaasta. Jotensakin banaali aiheeltaan on
romaani "Die Geschichte von der Hannerl und ihren Liebhabern" (Kertomus
Hannerlista ja hänen rakastajistaan) v:lta 1913. Siinä esitellään
viisikymmenvuotiaan wieniläisen poliitikon ja kuusitoistavuotiaan
tytön suhdetta ja tähän hyvinkin alastomaan eroottiseen aiheeseen on
yhdistetty vakavaksi tarkoitettua valtiollista keskustelua Itävallan
elinkysymyksistä. Kuten tavallista esiintyy tässäkin Bartschin
kirjassa slaavilaissyntyinen tyyppi antamassa taustaa päähenkilön
germaaniselle laadulle ja saksalaisille tarkoitusperille, mutta se
kansallisuuksien vertailu, johon Bartsch niin mielellään antautuu,
tekee jossakin määrin kaavamaisen vaikutuksen. Tekisi mieli väittää,
että tekijä jo asettaessaan probleeminsa on tietoinen siitä, mikä
ratkaisu on oleva. Hän luonnostelee kansallisuuksien, ennen kaikkea
saksalaisten ja etelä-slaavien, vastakohdan liian voimakkailla
väreillä, joten esitys helposti saa tendenssisen luonteen. Samaa
voi sanoa juutalaiskuvauksesta romaanissa "Seine Jüdin" (Hänen
juutalaisnaisensa) v:lta 1921, jossa Bartsch kertoo saksalaissyntyisen
upseerin, Christoph Hebedichin ja juutalaistytön Grete Lobesin
avioliittotarinan, mikä idyllisestä alusta kehittyy järkyttäväksi
tragediaksi. Kertomuksessa on oivallisia pikkupiirteitä, jotka
todistavat että Bartsch yhdistää lyyrilliseen eläytymiskykyynsä
myöskin tarkan huomiokyvyn, mutta kokonaisuutena arvostellen voi
kirjaa tuskin pitää täysin objektiivisena. Loppuratkaisu tulee liian
valmistamattomana. Lukija ei kiellä siltä kaikkea oikeutusta, mutta
olisi toivonut että tekijä yksityiskohtaisemmin ja niinsanoakseni
kärsivällisemmin olisi perustellut sitä. Yhden puolen nykyaikaisen
kulttuurijuutalaisen sielusta on Bartsch kuitenkin mielestäni hyvin
esittänyt: kaipuun, etten sanoisi onnettoman rakkauden germaanisen
hengen ongelmallista "faustista" syvyyttä kohtaan — tuon piirteen,
jonka myös juutalaissyntyinen Jakob Wassermann on heimolaisissaan
havainnut. Wienin juutalaisista on Otto Weininger klassillisin
esimerkki seemiläisten traagillisesta kiintymyksestä Goethen, Kantin ja
Beethovenin kansaan.
* * * * *
Bartschin hieno tyylitaito ja eläytymiskyky antaa hänen
rokoko-tarinoilleen kokoelmassa "Vom sterbenden Rokoko" v:lta 1909
erikoisen viehätyksensä. Historiallinen aikaväritys tuntuu olleen
sitä helpommin tekijän saavutettavissa, kun hän itse koko sisäiseltä
laadultaan epäilemättä on hyvin lähellä juuri rokoko-ajan henkeä.
Siihen ei yhdistä häntä yksinomaan hänen eroottisuutensa vaan myöskin
eräänlainen ilmaisutavan elegantti sirous, jossa hän eroaa saksalaisten
virkaveljiensä enemmistöstä. Hänen luonnonhurmaan mieltynyt
runottarensa viihtyy Panin ja Silvanuksen valtakunnassa, mutta saattaa
kysyä, eikö se olisi sittenkin oikeimmassa ympäristössään jossakin
symmetrisessä rokoko-puutarhassa, missä hiekoitetun käytävän päässä,
puiden varjossa, häämöittää rakkauden jumaluudelle pyhitetty huvimaja?
Vieläkin suuremman yleisömenestyksen kuin esikoisromaani hankki
Bartschille hänen vuonna 1912 julkaisemansa Schubert-romaani
"Schwammerl", kertomus nuoren itävaltalaisen säveltäjämestarin
viimeisistä puutteen, kieltäymyksen ja luomisilon vuosista Wienissä
ja sen ympäristössä. Kirja piirtää erinomaisen viehättävän kuvan
tuhlailevasta nuorukais-nerosta eikä poikenne missään oleellisessa
kohdassa historiallisesta totuudesta. Tosin ei Bartsch mene erikoisen
syvälle — hän ei yritä tunkeutua suuren taiteellisen luomistyön
lähteille — mutta hän osaa erinomaisen sattuvasti ja vähillä keinoilla
kuvata säveltäjän jokapäiväistä elämää uskollisten ystävien keskellä,
epikurolaista elämää, joka ei sulkenut piiristään suuria inspiratsionin
täyttämiä hetkiä, silmänräpäyksiä, joille taide on lainannut
sammumattoman hohteensa. Enemmän kuin se hiukan liian liikuttava
rakkaussuhde kolmeen sisarukseen, jonka Bartsch tekee Schubertin viime
vuosien miltei keskeisimmäksi elämykseksi, kiintyy lukija eräihin
sivuepisoodeihin. Sellaista on m.m. Schubertin ja Beethovenin kohtaus
syystuulessa Wienin ulkolaidalla. Pelkästä kunnioituksesta mestaria
kohtaan piiloutuu Schubert lyhtytolpan taakse, ja Beethoven, joka
itsekseen puhuen sävelsi syysmyrskyssä "surisi kuin ärsytetty mettinen
Schubertin ohi". Mutta titaanin näky inspiroi nuoremman säveltäjän, ja
mestarin tietämättä lähtee hän seuraamaan häntä hänen vanavedessään,
ja Wienin molemmat suuret säveltäjät kulkevat siten pitkin kaupungin
vallituksia ja luovat syysmyrskyn tahtiin!
Eräissä myöhäisemmissä kirjoissaan, m.m. uskonnollisaiheisessa
romaanissa "Lukas Rabesam" v:lta 1917 on Bartsch yrittänyt sodan
kokemusten painosta laajentaa alaansa ja ottaa myöskin suurimpia
elämänkysymyksiä taiteellisen käsittelyn esineeksi. Mutta hän
käy tällöin helposti hapuilevaksi ja haaveilevaksi, on kuin se
sielunkriisi, jonka hän maanmiestensä kanssa on sodan jälkeen elänyt,
olisi ollut liian väkivaltainen ja ehkä myöskin vielä liian lähellä,
jotta hän olisi voinut omistaa uudet kokemuksensa elimelliseksi
persoonalliseksi omaisuudekseen ja niiden mukaisesti virittää uudelleen
runollisen soittimensa. Hän on ikäänkuin oivaltanut, että sellainen
optimismin kannattama kuvaus kuin kahdentoista steiermarkilaisen
nuorukaisen romaani on tällä hetkellä vailla kotipaikkaoikeutta
nykyisessä Itävallassa ja nykyisessä Euroopassa, eikä hän ole
tahtonut silti ripustaa lyyraansa puuhun. Mutta hän on epäilemättä
liiaksi _ancien regime'_ä voidakseen enää nousta päivän kirjailijain
ensimmäisiin riveihin. Hänen ominaisin sävelensä niinkuin niin monen
muun hänen mukana, hukkui tykkien paukkeessa Tyrolissa ja Karpaateilla.
Itävallan suurin runoilija Grillparzer on kerran verrannut isänmaataan
nuorukaiseksi miehen (Saksan) ja lapsen (Italian) välissä. Tämä
entisen Itävallan ikuinen nuorukaismieli sai yhden viimeisistä
ilmaisuistaan Rudolf Hans Bartschin romaaneissa ja ennen kaikkea hänen
esikoisteoksessaan kahdestatoista steiermarkilaisesta.