Se väsymätön ajatus- ja tutkimustyö, se innostus ja hartaus, joka
Saksassa vuosikymmenestä toiseen on kohdistunut Goethen persoonaan,
ja joka ei usein ole vain muistuttanut jumalanpalvomista, vaan on
toisinaan sitä suorastaan ollut, on kuten tunnettu luonut mestarista
myöskin valtavan määrän laajempia ja suppeampia kokonaisesityksiä,
joiden lukumäärä viime aikoina on ollut laviinin tavoin kasvamassa.
Ahkera ja tarkka, vaikka ei erikoisen kriitillinen eikä erikoisen
ajatusrikas Goethe-tutkija Wilhelm Bode, joka äsken joutui
tapaturmaisen kuoleman uhriksi Weimarissa, ehti viime vuoden aikana
[v. 1922] julkaista viisi kirjaa kymmenniteiseksi suunnitellusta
elämäkerrasta, josta valmistuttuaan olisi tullut laajin ja
biografisessa suhteessa täydellisin Goethe-teos, mikä tähän mennessä
on nähnyt päivänvalon. Vuotta aikaisemmin lähetti Emil Ludwig
kirjamarkkinoille kolmiosaisen teoksen "Goethe, Geschichte eines
Menschen", joka puolittain novellistisessa muodossa ja usein hiukan
haettujen otsakkeiden alla esittää episoodeja Goethen kehityshistorian
eri kausilta, sivuuttaen kuitenkin kokonaan ensimmäisen Frankfurtin
ajan. Tekijä, joka on ennemmin julkaissut pääasiassa kaunokirjallisia
teoksia, m.m. paljon puheenaihetta antaneen draaman Bismarckista
ja Wilhelm II:sta, on pyrkinyt ennen kaikkea tuomaan etualalle
inhimilliset piirteet kuvattavassaan ja onkin tässä epäilemättä
toisinaan onnistunut paremmin kuin monet niistä, jotka katsoisivat
suuren laiminlyönnin tapahtuneen, joll'eivät he tuon tuostakin vertaisi
nuorta Goetheä Apolloon ja kutsuisi vanhaa olympolaiseksi. Suuresti
katsoen polkee Ludwig kuitenkin pääasiassa vanhoja jälkiä eikä hänen
kirjansa, huolimatta monista älykkäistä yksityishuomioista, kykene
antamaan sitä omintakeista persoonallisen näkemyksen välittämää
kuvaa Goethestä, jota tekijä lienee tavoitellut. Ludwigin esitystä
vaivaa myöskin usein eräänlainen tyylillinen teennäisyys, joka
ei ole omiaan kohottamaan teoksen kokonaisvaikutusta. Muutamia
vuosia ennen julkaisivat Houston Stewart Chamberlain ja Georg
Simmel filosoofisluonteiset Goethe-kirjansa, joissa varsinainen
elämäkerrallinen aines on sysätty syrjään ja joissa tekijät esittävät
suuria synteettisiä näköalojaan Goethen neroudesta ja sen asemasta
nykyajan ihmisen maailmankuvassa. Chamberlain, tunnettu filosoofinen
kirjailija ja suursaksalainen poleemikko, eksyy mielestäni teoksessaan
liian abstraktisiin yleistyksiin, jotka helposti hävittävät lukijan
silmistä kuvauksen esineen ja muuttavat esityksen ilmavaksi leikiksi
käsitteillä. Myöskin tekijän poleeminen tapa on epäedullisesti
painanut leimansa hänen muuten ajatusrikkaaseen ja joka tapauksessa
tutustumisen arvoiseen kirjaansa. Herättävämpi, mieltäkiinnittävämpi on
Simmelin teos, joka filosoofisesta painavuudestaan huolimatta tuntuu
rakentuneen paljon elävämmälle intuitsionille Goethen persoonasta
ja runoudesta kuin Chamberlainin teos. Goethe "alkuilmiönä", Goethe
ideana on Simmelin probleemi. Hän etsii Goethen persoonan ja eri
suuntiin kääntyneen henkisen luomisen sisäistä yhteyttä, mutta hän ei
aseta sille minkään loogillisen johdonmukaisuuden vaatimuksia eikä näe
sitä myöskään tavanmukaisessa biologis-orgaanisessa kehityskulussa.
Hänen tulkintansa on tavallaan metafyysikon, hän ei etsi vain sitä
individuaalista lakia, joka hallitsee Goethen elämää, hän etsii
Goethen olemassaolon henkistä merkitystä yleensä, hänen elämänmuotonsa
sisältäpäin määrättyä ehdottomuutta, jota ei mikään biografinen
esitys voi selvittää. Koettaessaan määritellä käsite-kielellään
tätä Goethe-alkuilmiötä joutuu kyllä Simmelkin joskus liian kauas
konkreettisesta lähtökohdastaan eikä helppotajuisuus ole hänen
voimakkaita puoliaan, mutta kaiken kaikkiaan todistaa hänen teoksensa
kuitenkin, että hän on niinsanoakseni elänyt probleeminsa. Lukija,
joka ottaa vaivakseen syventyä hänen kirjaansa — se ei voi tapahtua
ilman pientä ponnistusta — löytää siitä, ei vain joukon nerokkaita
ajatuksia, vaan myöskin eräänlaisen kokonaisnäkemyksen, joka kaikessa
abstraktisuudessaankin on herättävä ja hedelmällinen.
Mainittujen Goethe-monografiojen lisäksi voisi luetella suuren
määrän uusia, täydennettyjä painoksia vanhemmista teoksista,
sellaisista kuin Heinemannin, Engelin, Meyerin, Bielschowskyn,
Witkowskin, joita ilmestyy joka vuosi, puhumatta luonnollisesti
kaikista yksityistutkimuksista, jotka tavalla tai toisella
käsittelevät Goethe-aiheita ja joiden kunnioitettavasta, ettemme
sanoisi pelottavasta lukumäärästä Goethe-Seuran vuosikirjat antavat
aavistuksen. Siinä palvomisessa, jonka saksalaiset, niinhyvin
varsinaiset kirjallisuustutkijat kuin maallikot, omistavat
suurimmalle runoilijalleen ja universaalisimmalle nerolleen, on
epäilemättä paljon suorastaan liikuttavan harrasta ja kaunista,
mutta usein saattaa kuitenkin olla aihetta kysyä, eikö tämä palvonta
voisi löytää muita muotoja kuin minkä painomuste tarjoaa. Sillä
monet Goethe-teokset, monet niistäkin, joita reklaami rummuttaa
filosoofi- ja runoilijakansan tietoisuuteen, antavat itse asiassa
varsin vähän sen yli, mitä jo koko maailma Goethestä tietää. Ei voi
myöskään olla panematta merkille, että kuinka mieltäkiinnittäviä ja
syvällemeneviä erikoistutkimuksia saksalainen kirjallisuustiede myöskin
Goethe-aiheiden alalla on suorittanut, se ei kuitenkaan ole vielä
kyennyt luomaan mitään sellaista Goethe-elämäkertaa, jolle voitaisiin
tunnustaa ehdoton etevämmyys toisten rinnalla ja joka ainakin
jossakin mielessä tekisi toiset tarpeettomiksi. On kuin saksalainen
laatu olisi liian yksipuolisesti suuntautunut analyysiin voidakseen
täydellä menestyksellä suoriutua synteettistä otetta edellyttävästä
elämäkerrallisesta, monografian luontoisesta kuvauksesta, missä
ranskalaiset ovat mestareita. Niinpä voi omituisuutena mainita, että
m.m. Keller ja Grillparzer ovat ranskalaisten kirjallisuustutkijain
joukosta löytäneet parhaat elämäkerralliset kuvaajansa. Ja mitä suuren
yleisön luettaviksi tarkoitettuihin laajempiin Goethe-elämäkertoihin
tulee, niin on tuskin kukaan saksalainen vielä kirjoittanut teosta,
joka aiheen kaikenpuolisessa hallinnassa ja esityksen loistossa voisi
kilpailla Brandesin elämäkerran kanssa, joskin moni saksalainen on
epäilemättä esittänyt Goethestä syvällisempiä ja alkuperäisempiä
ajatuksia kuin Brandes.
Viime vuosien saksalainen Goethe-kirjallisuus voi kuitenkin osoittaa
yhden teoksen, joka, olematta mikään varsinainen elämäkerta, suurissa
synteettisissä näkemyksissä välittää lukijalle runoilijaneron
yksinäislaatuisen merkityksen ja sen ilmaukset hänen tuotannossaan.
Tarkoitan sitä teosta, joka on mainittu tämän kirjoituksen otsakkeessa,
Friedrich Gundolfin teosta "Goethe", joka ilmestyi v. 1917 Eondin
kustannuksella Berlinissä ja josta myöhemmin on otettu useita suuria
painoksia. Tämä loistavasti kirjoitettu, vaikka raskaasti luettava,
lähes 800-sivuinen teos on jo Saksassa ehtinyt herättää suurta
huomiota ja on saanut osakseen niinhyvin superlatiivista kiitosta kuin
moitetta — hiukan samaan tapaan kuin Spenglerin "Untergang", johon
sitä on verrattu ja jota se konseptsioniensa rohkeudessa toisinaan
muistuttaakin. Gundolf ei kuitenkaan ollut, kuten Spengler, aivan
tuntematon ennen pääteoksensa julkaisemista, hän oli jo pari vuotta
ennen lähettänyt kirjamarkkinoille voimakkaan, vaikka yksipuolisen
tutkimuksen "Shakespeare und der deutsche Geist", jossa risteilee
paljon samoja ajatuksia kuin "Goethessäkin" ja jota tavallaan voi
pitää jonkinlaisena esitutkielmana siihen. Myöhemmin on Gundolf
vielä julkaissut teoksen tunnetusta modernista lyyrikosta Stefan
Georgesta, jossa hän näkee saksalaisen runouden reformaattorin ja uuden
kirjallisuuden nerokkaimman persoonallisuuden.
Jos tahtoisi verrata Gundolfin teosta Goethestä johonkin sen
edeltäjään, tulisi epäilemättä Simmelin "Goethe" lähinnä mieleen:
molemmilla näillä kirjoilla on ilmeisiä sukulaispiirteitä,
molemmat jättävät syrjään varsinaisen elämäkerrallisen aineksen,
jonka ne edellyttävät lukijalle tunnetuksi, molemmat etsivät sitä
individuaalista lakia, joka hallitsi Goethen elämää ja sen kehitystä,
molemmat päätyvät suuriin filosoofisiin abstraktsioneihin. Kerrotaan,
että Gundolfin "Goethe" olikin yksinäisen ja raskasmielisen Simmelin
viimeinen ilo, hän eli tämän teoksen melkein "myytillisesti", hänen
hartaudessaan sitä kohtaan oli jotakin vanhan Simeonin hartaudesta
tämän seisoessa Kristus-lapsen edessä temppelissä. Ilmeistä mielestäni
onkin, että Gundolf on saanut Simmeliltä hyvinkin paljon, ennen kaikkea
ehkä juuri itse probleemin asettelun, vaikka hän ei teoksessaan
milloinkaan mainitse edeltäjäänsä enempää kuin hän yleensäkään siteeraa
ketään tai polemisoi ketään nimeltä ilmoitettua henkilöä vastaan.
Gundolfin teos eroaa kuitenkin yhdessä kohden ratkaisevasti Simmelin
kirjasta: siinä suhteessa, että sen näkökulma on paljon suuremmassa
määrässä kuin edeltäjän kirjallis-esteettinen ja että se yleensä
perustuu elävämpään, välittömämmin vastaanottavaan tunteeseen Goethen
runoudesta. Gundolf on kyennyt antamaan lihaa ja verta paljolle siitä,
mitä Simmel on abstraktisella tavallaan nähnyt Goethen "ideasta".
Gundolf pyrkii ennen kaikkea esittämään Goethen elämän ja teosten
takana piilevän yhteyden, "suurimman yhteyden, missä saksalainen
henki on ruumiillistunut". Tätä yhteyttä nimittää Gundolf vaikeasti
käännettävällä sanalla "Gestalt" ja sitä yksin käsittelee hänen
teoksensa. Hän irroittaa kuvauksensa esineen kulttuurihistoriallisesta
ympäristöstään, esittää hänet täysin omavaraisena voimanlähteenä,
alkuilmiönä, joka omien yksilöllisten lakiensa mukaan toteuttaessaan
itseään tulee produktiiviseksi, luo elämyksistään oman maailmansa
ja oman kohtalonsa. Tällaista omavaraista olemassaoloa voisimme
kenties nimittää jumalalliseksi, Gundolf nimittää sitä Goethen omaa,
vaikeaselkoista sanaa käyttäen, demooniseksi. Jos kirjallisuushistoria
yleensä on pyrkinyt selittämään teoksista tekijän persoonallisuutta,
kulkee Gundolf päinvastaista tietä: hän tahtoo selittää sillä
kokonaiskuvalla, mikä hänellä on esitettävästään, tämän
persoonallisuuden yksityisiä ilmaisuja teoksissa. Tämän kokonaiskuvan
on Gundolf luonnollisesti itse puolestaan vastaanottavana lukijana
saanut Goethen teoksista. Gundolfin teos on tietoisessa oppositsionissa
sitä viime vuosisadan lopulla täyteen kukoistukseensa kehittynyttä
filologis-historiallista suuntaa vastaan, joka pikkutarkalla,
huolellisella erittelyllään pyrki viemään kirjallisuustutkimuksen
niin lähelle eksakteja tieteitä kuin mahdollista. Hän hylkää sekä
historioitsijan että filologin tavalliset työaseet lähetäkseen
filosoofia ja taiteilijaa: hänen lähtökohtansa on hänen oma
Goethe-elämyksensä, hänen kokonaisnäkemyksensä alkuilmiö Goethestä,
joka hänelle on sekä yli-ajallinen että yli-paikallinen ja jota
historiallinen ajankohta ja ympäristö tosin voivat niinsanoakseni
negatiivisesti määritellä, mutta joka positiivisen sisältönsä puolesta
on niistä riippumaton. Tätä persoonallista näkemystään sovittaa hän
perättäisesti kaikkeen, missä Goethen nerous etsi muotoa, hänen
lyriikkaansa, hänen draamoihinsa ja romaaneihinsa, hänen rakkauksiinsa,
hänen ystävyyssuhteihinsa, hänen tieteellisiin harrastuksiinsa, hänen
valtiomiestoimintaansa, hänen elämän-filosofiaansa, hänen nuoruuteensa
niinhyvin kuin hänen vanhuutensa. Gundolfin kirjaa hallitsee kokonaan
ajatus Goethen elämän erottamattomasta yhteydestä, synteettinen
näkemys, jonka oikeutusta hän teoksensa 800:lla sivulla koettaa
lukijalle todistaa.
Saattaa olla eri mieltä siitä, missä määrin Gundolfin metodi ansaitsee
tieteellisen nimen — siinä suhteessa ovat saksalaisten ammattimiesten
lausunnot nähdäkseni menneet eri suuntiin. Itse on Gundolf kyllä
antanut ilmoittaa kirjojaan tieteellisinä teoksina. Mutta lukipa
Gundolfin "Goethen" tieteen piiriin tai sulkipa sen siitä pois —
koko kysymyksellä on tuskin suurempaa mielenkiintoa —, jää kuitenkin
tosiasiaksi, että Gundolfin teos on kaikkein suurpiirteisimpiä,
syvällisimpiä yrityksiä selittää ja valaista kolmen viimeisen
vuosisadan suurimman runoilijan persoonallisuutta ja elämää. En
puolestani tunne toista teosta Goethestä, jota kannattaisi niin
syvällinen, niin yhtenäinen näkemys kaikesta siitä, mikä Goethessä
on olennaista, keskeistä, merkitsevää. Gundolf edellyttää kyllä
lukijaltaan paljon: hän ei edellytä vain Goethen teosten ja elämäkerran
tuntemusta, sillä hän ei luettele eikä kuvaa mitään biografisia
tosiasioita eikä siteeraa juuri koskaan, hän edellyttää myöskin
todellista kykyä voida mielikuvituksella eläytyä Goethen maailmaan.
Lukija, jolta nämä edellytykset puuttuvat, ei nähdäkseni voi paljonkaan
saada Gundolfin kirjasta. Sensijaan uskon, että se, jolla ennestään
on persoonallinen suhde Goethen luovaan nerouteen, voi syventää ja
avartaa käsitystään Gundolfin kirjan avulla vaikkapa hän toisinaan
huomaisikin Gundolfin tekevän väkivaltaa yksityisille teoksille tai
elämäkerrallisille tosiasioille saadakseen ne mahtumaan synteettiseen
kuvaansa.
Gundolfin teoksen varsinainen selostaminen lyhyen kirjoituksen
puitteissa ei voi tulla kysymykseen ja olisi vaikeaa pitemmässäkin
esityksessä, koska hänen käyttämänsä käsiteapparaatti on niin
persoonallisesti ajateltu, että pienikin poikkeaminen tekijän omista
sanoista helposti voisi viedä harhaan. Niinpä antaa Gundolf useille
käsitteille — kuten lyriikan, symboliikan, allegorian, romanttisen,
klassillisen — sisällön, joka ei aivan vastaa sitä, missä näitä sanoja
tavallisesti kirjallisuustieteessä käytetään. Hänellä on toisin sanoen
oma terminologiansa, oma sanastonsa, johon täydellisesti voi perehtyä
vain se, joka lukee hänen kirjansa. Seuraavassa koetan esittää vain
muutamia perusajatuksia tästä merkillisestä teoksesta.
Liittyen läheisesti Goethen omiin lausuntoihin tehostaa Gundolf
elämys-pohjan merkitystä Goethen runoudessa. Mutta Goethen
elämysten ja hänen runoluomiensa välillä ei ole mitään "ennen" ja
"jälkeen"-suhdetta, Gundolf ei aseta ensiksi kysymystä mitä Goethe
on elänyt ja toiseksi, mitä hän elämyksistään on tehnyt. Goethen
teokset, niin kuin jokaisen todella suuren taiteilijan ja runoilijan,
ovat itse tämä elämys ja niiden muoto on jo siinä määrätty. Goethe
on niinsanoaksemme elänyt teoksensa tämän sanan kirjaimellisessa
merkityksessä. Gundolf erottaa kahdenlaisia elämyksiä: "alkuelämyksiä",
jotka voivat luonteeltaan olla joko uskonnollisia, titaanisia tai
eroottisia, "sivistyselämyksiä", jonkalaisia Goethellä olivat m.m.
hänen saksalaisen muinaisuuden, Shakespearen, antiikin, Italian,
Orientin ja saksalaisen yhteiskunnan elämyksensä. Goethen lyriikassa
puhuu välittömästi hänen alkuelämyksensä, samoin pääasiassa myös
sellaisista teoksista kuin "Werther", ja "Tasso", jotavastoin
useimmat draamat ja eepilliset tuotteet ovat pukeutuneet, runoilijan
"minän" kannalta katsoen, joko symboliikan tai allegoriikan muotoon.
Symboliikka sisältää alkuelämyksen esitettynä sivistyselämyksistä
lainattuun aineeseen, allegoriikka johdetun (ei-välittömän) elämyksen
sivistyselämyksistä saadussa muodossa.
Gundolfin kategoriat saattavat tuntua abstraktisilta ja etsityiltä enkä
usko että hänen teoksensa tarkkaavankaan lukijan onnistuu täysin tehdä
itsellensä selväksi esim. sitä eroa, mikä Gundolfin terminologiassa
on symboliikan ja allegoriikan välillä. Mutta on yksi ala Goethen
luovassa neroudessa, jota Gundolf on mielestäni onnistunut selittämään
ja valaisemaan ehkä paremmin kuin kukaan hänen edeltäjistään: tarkoitan
Goethen lyriikkaa. Tämä puoli onkin tavallaan Gundolfin teoksessa
etualalla ja syyllä, sillä perusolemukseltaan on Goethe epäilemättä
ennen kaikkea lyyrikko.
Gundolf poikkeaa vanhasta estetiikasta, joka ei yleensä ole tehnyt
eroa ulkonaisen lyyrillisen aiheen ja tämän aiheen elämyksen välillä.
Sellaiset runoaiheet kuin esim. kevät, rakastettu, isänmaa j.n.e.
antavat tosin ulkonaisen sysäyksen lyyrillisen runoilijan luovalle
toiminnalle, mutta ne eivät anna runon kannalta mitään materiaalista.
Vain kevään elämys, ei kevät itse on lyyrillisen runoilijan "aine".
Tämä elämys ilmenee lyyrillisen minän liikkeenä (Schwingung), johon
yht'aikaa sisältyy aine ja muoto. Lyriikassa on liike, värinä, rytmi
samalla kertaa sisältöä ja muotoa luova elementti. Lyriikka on siten
välittömin runouden laji, mutta sen luonteesta johtuu, että se on
mahdollinen vain alkuperäisesti luovalle hengelle, jonka sisältö
samalla on muotoa. Kaaoksellinen luonne ei milloinkaan voi olla
alkuperäinen lyyrikko, vain primäärisesti muotokirkas henkilö voi
sitä olla. Primäärisesti kaaoksellinen henki voi taistelussa vieraan
aineksen kanssa kehittyä suureksi symbolikoksi ja allegorikoksi,
_lyyrikko_ ei tunne tätä taistelua, koska hänelle runoilijana ei mitään
vierasta ainesta ole olemassa. Lyriikan sisältö ja muoto on jo määrätty
lyyrillisen minän liikkeessä, joka ruumiillistuu kielessä ja sen
rytmeissä.
Se hienoa ja syvällistä runouden vastaanotto-kykyä osoittava
tapa, millä Gundolf analysoi kielellistä muotoa, ennen kaikkea
lyriikassa, yksityisiin mittoihin saakka, on hänen kirjansa
pääansioita. Hänen esityksensä Leipzigin-ajan lyriikasta samoinkuin
strassburgilaisesta runoudesta, jossa Goethen "minä" ensi kerran
todella murtautuu aikakauden kirjallis-sovinnaisen kuoren läpi, kuuluu
epäilemättä alkuperäisimpään, nerokkaimpaan, mitä näistä aiheista on
kirjoitettu. Kriitillinen taideteos on niinikään Gundolfin kuvaus
Marienbaden-elegian, Goethen vanhuudenlyriikan merkillisimmän luoman
suhteesta niihin elämyksiin, jotka ovat sen inspiroineet.
Lähtien niistä alkuelämyksistä, jotka ovat Goethen lyriikassa saaneet
muodon, kuvaa Gundolf suurin vedoin hänen elämänsä ja runoutensa
kehitystietä, hänen suhdettaan ulkomaailmaan ja henkilöihin, jotka
lyhemmän tai pitemmän ajan vaikuttivat häneen, hänen titanismiaan,
jonka kummeina ovat olleet Herder ja Shakespeare, hänen Faust-ideaansa,
joka kasvoi yhteen hänen elämänsä kanssa ja muodostui sen mukaan,
sitä suurta murrosta, joka tapahtui hänen Italianmatkansa aikana ja
vaikutuksesta, sitä tietoista tarvetta rajoittua ja kieltäytyä, joka
on hänen vanhuudelleen ominainen. Syvällemenevällä intuitsionillaan
välittää Gundolf lukijalle tunteen siitä, millä tavalla Goethe "eli"
maailmansa, käsitti maailman: liikkeenä, rytminä, tulemisena — ei
olemisena, niinkuin häntä varhaisemmat nerot, sellaiset kuin Dante.
Kaikki on Goethen maailmassa kehitystä ja liikettä, ikuista tulemista
— ulkoapäin katsoen. Sisältäpäin on se rauhallista, omaan itseensä
sulkeutuvaa täydellistymistä. Sen symboolina voi pitää ympyrän kehää,
"joka liikkuvana linjana on äärettömyyden, lepäävänä kuviona itseensä
sulkeutuneen äärellisyyden vertauskuva".
Luonnollista on, että niin persoonallinen teos kuin Gundolfin voi
yksityiskohdissaan herättää paljonkin vastaansanomisen halua, ja
yleensäkin saattaa väittää, että hänen metafysiikkaa kohti aukenevat
perspektiivinsä edellyttävät lukijalta jossakin määrin hänen omalleen
sukulaista ajatustapaa. Aivan ilmeistä on myöskin, että joskin
hänen metodinsa voi antaa kauniita tuloksia Goetheen nähden, joka
yksinäisessä neroudessaan oli suhteellisen riippumaton ajankohdastaan
ja ympäristöstään, se sensijaan on soveltumaton pienempiin ja vähemmän
alkuperäisiin runoilijoihin. Kun Gundolf viimeisessä teoksessaan
sovittaa metodiaan Stefan Georgen runouteen, voi tulos tuskin vakuuttaa
muuta kuin sitä, joka jo ennestään on tämän valitun ja hienon, vaikka
usein hyvin vaikeatajuisen lyyrikon vannoutunut ihailija. Gundolfin
teosta vastaan voi myös huomauttaa, että hän sen eri luvuissa joutuu
paljon toistamaan itseään, johtuen tämä siitä, että kirja on suuresti
katsoen rakentunut vain yhden perus-konseptsionin varaan, joka jo
johdannossa tehdään suurin piirtein lukijalle tunnetuksi. Teos
saattaisi tuntua liiankin monisanaiselta, jollei Gundolf olisi loistava
ja selkeä stilisti, samaan tapaan kuin Spengler. Viimeksimainitun
ja Gundolfin teoksista voisi muuten helposti löytää joukon
sukulais-ajatuksia, molemmissa tuntuu saman ajanhengen leima. Jos
Spenglerin mukaan kulttuuri on alkuilmiö, jolla on omat yksilölliset
kehityslakinsa, oma kohtalonsa, oma sielunsa ja joka ei saa mitään
olennaista ulkoapäin, niin antaa Gundolf nerolle aivan samanlaisia
määreitä. Samoinkuin Spenglerin kulttuurit ovat Gundolfin nerot
toisiinsa vertaamattomat, niin ettemme voi toisella nerolla selittää
tai mitata toista, ainoa tapa on eläytyä niihin intuitiivisesti. Vielä
yksityiskohtaisempia sukulaispiirteitä voisi löytää näistä teoksista,
jotka molemmat tavallaan ovat syntyneet Goethen persoonallisuuden
varjossa ja joissa molemmissa katsotaan sitä vastakohtaa, sitä
jännitystä, mikä on olemassa liikkeen ja levon, ikuisen pyrkimyksen ja
ikuisen rauhan, maailman ja jumaluuden välillä siinä perspektiivissä,
jonka Goethe on avannut säkeissä:
Und alles Drängen, alles Ringen
ist ewige Ruh in Gott dem Herrn. —
Gundolfin "Goethe" on kaiken kaikkiaan suuripiirteisimpiä yrityksiä
yhdestä näkökulmasta selittää ja valaista luovan nerouden olemusta,
mitä viime aikojen kirjallisuustutkimus Saksassa on tuottanut. Sen
konseptsioni, samoinkuin monet yksityiskohdat saattavat herättää
vastustusta, mutta kukaan ei tahtone kieltää, että molempia, sekä
kokonaisnäkemystä että yksityiskohtien tulkintaa, kannattaa syvällinen
runouden-elämys, joka antaa kirjailijan sanoille hengen ja hänen
dialektiikalleen sisäisen vakuuttavuuden. Jokaisella Goethe-lukijalla
on jotakin opittavaa Gundolfin teoksesta.