Walter von Molon suuri Schiller-romaani.
Jokaisella kulttuurikansalla on enemmän tai vähemmän tietoinen tarve
nähdä suurissa miehissään edustettuina salaisimmat tahtotendenssinsä,
seurata kuin tarun Narkissos kirkastettua peilikuvaansa nerojen ja
luovien persoonallisuuksien historiassa. Tämä tarve voi liittyä
omahyväiseen kansalliseen itseihannointiin, mutta siinä saattaa
myöskin piillä oikeutettu pyrkimys itsetutkisteluun ja moraaliseen
etsintään. Kansan suurimpien nimet voivat muuttua syvällisemmin
tai pintapuolisemmin käsitetyiksi tunnuslauseiksi, tienviitoiksi
korkeampaan henkiseen elämään, kehoitukseksi siveelliseen kilvoitteluun
itsensä ja maailman kanssa. Tässä mielessä ovat saksalaiset puolestaan
nostaneet kaiken kansan nähtäviin milloin Lutherin, milloin Kantin,
milloin Bismarckin, milloin Goethen persoonallisuuden, niinkuin Mooses
korvessa nosti vaskikäärmeensä Israelin parannukseksi. Ja samassa
tarkoituksessa on eräs nykyhetken saksalaisista kertomakirjailijoista,
Walter von Molo, luonut suuren kaksiosaisen Schiller-romaaninsa,
teoksen, joka on, ei yksistään yrityksen suurisuuntaisuuden, vaan
myöskin kunnioitettavan saavutuksensa puolesta, omiaan asettamaan
tekijänsä nimen varsin huomattavalle sijalle niiden tekijänimien
joukossa, jotka ajankohtamme hiukan kaaoksellisessa saksalaisessa
kirjallisuudessa ansaitsevat tulla muistetuiksi.
Romaanilla nykyishistoriallisesta henkilöstä voi luonnollisesti
vain määrätyillä edellytyksillä olla arvonsa ja merkityksensä
kriitillisen elämäkerran rinnalla. Nämä edellytykset ovat ainoastaan
silloin olemassa, kun kirjailija voi mielikuvituksellaan elävöittää
kysymyksessä olevan henkilön kuvaa, tuoda hänet ikäänkuin läheisemmän
tarkastusmatkan päähän, silti väärentämättä tai muuttamatta
historiallista todenmukaisuutta. Tällainen romaani vaatii tavallista
syvempää ihmiskuvauksen taitoa jo senkin takia, että sen kanssa
kilpailee varsinainen historiallinen esitys. Lukemattomat avuttomat
yritykset tällä alalla voisivat melkein antaa tukea sille käsitykselle,
että nykyishistoriallisten henkilöiden tuominen kaunokirjallisen
kuvauksen piiriin on poikkeuksetta tuomittu epäonnistumaan, tai
voi parhaassa tapauksessa tyydyttää vain vaatimattominta osaa
lukijakunnasta. Tarkemmin ajatellen on meillä kuitenkin omassakin
kirjallisuudessamme ainakin yksi esimerkki siitä, että historiallinen
henkilö voi romaanin tarjoaman kuvauksen puitteissa saada sielullisesti
toden ja vaikuttavan ilmaisun, niin, eräissä suhteissa elävämmän ja
hienomman kuin mitä kriitillinen elämäkerta voi tarjota: tarkoitan
Paavo Ruotsalaisen kuvaa Juhani Ahon "Keväässä ja takatalvessa".
Siinä on kertoja tuonut erinomaisen hienolla ja varmalla eläytymis-
ja kuvauskyvyllä romaaninsa näyttämölle tunnetun historiallisen
henkilön, ilman että kuvauksen esineen voi sanoa kärsineen enempää
psykologisessa totuudessa kuin historiallisessa uskottavuudessakaan.
Täydellä syyllä sanookin Gunnar Castrén Aho-teoksessaan, että Paavo
Ruotsalaisen kuva pysyväisimmin jää mieleen romaanin luettuaan,
pysyväisemmin kuin nimellisen päähenkilön Anteron kuva. Sensijaan
on Snellmanin henkilöllisyys esitetty samassa romaanissa paljon
heikommin, miltei avuttoman kaavamaisesti ja verettömästi. Jos
kysymme syytä siihen, miksi Aho edellisessä tapauksessa saavutti
tarkoituksensa, mutta epäonnistui jälkimmäisessä tapauksessa, niin ei
selitys ole kaukana. Hänelle oli helppoa syventyä Paavo Ruotsalaisen,
savolaisen luonnonlapsen elämään ja kesyttömään taiteilijaluonteeseen,
saattoipa hän tuntea eräänlaista sukulaisluonteen synnynnäistä
myötätuntoakin kotimaakuntansa kansanherättäjää kohtaan, kun
sensijaan Snellmanin aktiivinen, älyllisesti hallittu, määrätietoinen
kulttuuripersoonallisuus oli ja jäi hänelle vieraaksi. Juhani
Ahon romaani tarjoaa siten kuvaavan esimerkin niinhyvin niistä
edellytyksistä, joiden vallitessa kaunokirjallinen kuvaus tunnetusta
henkilöstä voi menestyksellä kilpailla historiallisen esityksen kanssa,
kuin myöskin niistä rajoituksista kirjailijakyvyssä, jotka etukäteen
tuomitsevat tämänlaatuisen yrityksen epäonnistumaan.
Walter von Molon Schiller-romaanin sisin pyrkimys on kuvata Saksan
suurimman draamarunoilijan hahmossa germaanisen hengen taistelua
korkeimmista henkisistä arvoista, "titaanikamppailua" ulkonaisia ja
sisäisiä vihollisia ja vaaroja vastaan. Teos ilmestyi neljänä niteenä,
ensimmäinen maailmansodan aattona ja seuraavat pitemmin väliajoin
sotavuosina. Sodan jälkeen, Versailles'n aikoihin, ilmestyi teoksesta
kaksiosainen kansanpainos, joka pian saavutti laajan lukijakunnan
ja kilpailee tällä hetkellä parhaiden Schiller-elämäkertojen kanssa
Saksan suuren idealistisen runoilijan kuvan kirkastamisessa laajojen
kansankerrosten tietoisuudessa. Teoksen laadusta luonnollisesti
johtuu, että Schillerin runoluomien kirjallinen erittely ja arviointi
on kokonaan jätetty tehtävän ulkopuolelle — siinä suhteessa ei romaani
pyri kilpailemaan varsinaisten kirjallis-historiallisten esitysten
kanssa —, koko mielenkiinto on suunnattu Schillerin kehitystaisteluun,
hänen väsymättömään pyrkimykseensä ihmisyyden ja runouden korkeimmille
huipuille, "Den Sternen zu", kuten Molon viimeisen niteen nimi kuuluu.
Schiller-tutkimuksen keräämää elämäkerrallista ainehistoa on tarkoin
ja huolellisesti käytetty ja varsinkin runoilijan kirjeet ovat
saaneet lainata niinhyvin arvokkaita pikkupiirteitä kuin psykologista
yleisväriä henkilökuvaan. Tämäntapaisen teoksen päämerkitys ei
kuitenkaan koskaan voi olla historiallisessa uskollisuudessa
(kuinka suuri ansio sekin lienee), vaan tekijän kyvyssä sisältäpäin
elävöittää henkilöluomaansa, tehdä se inhimillisesti uskottavaksi
ja havainnolliseksi, antaa sille orgaaninen kokonaisuus silloinkin,
kun elämäkerralliset todistuskappaleet tarjoavat vain katkelmia ja
yksityisiä piirteitä. On itsestään selvää, että tehtävän vaikeus on
suorassa suhteessa esitettävän historiallisen henkilön inhimilliseen
suuruuteen ja että onnistuminen edellyttää ainakin jonkinlaista
henkistä sukulaisuutta kuvattavan luonteen kanssa. Miten on Molo
tehtävässään suoriutunut? Saksalainen arvostelu on käynyt jossakin
määrin eri suuntiin ja varsinkin on voinut panna merkille, että
Schiller-romaanin myöhemmät niteet eivät ole saaneet osakseen samaa
tunnustusta kuin varhaisemmat ja nimenomaan ensi nide. Romaanilla
on kyllä heikkoutensa — eräs keskeisimmistä on sen tarjoaman
Schiller-kuvan yksipuolisuus — mutta suurin piirtein katsoen on
sitä mielestäni kuitenkin pidettävä erittäin kauniina saavutuksena,
teoksena, jossa tuntee todellisen inspiratsionin läsnäolon. Sillekin,
jolla on Schillerin elämäkerroista tuoreessa muistissa runoilijan kuva,
tarjoaa Molon teos joukon hienoja havaintoja ja piirteitä ja, mikä
vielä merkitsevämpää, yhtenäisen kokonaisnäkemyksen, joka asettaa ilman
kaikkea ihannoivaa kaunomaalausta Schillerin inhimillisen suuruuden
eteemme. Ja epäilemätöntä on, että Molon romaani paremmin kuin mikään
tähänastinen Schiller-teos kykenee kirkastamaan nimenomaan suurelle
yleisölle nerokkaan draamarunoilijan olemusta ja hänen valtavan
elämäntaistelunsa sisältöä. Se Schiller-ihailu, joka on saanut yhden
ensimmäisistä ja kauneimmista ilmaisuistaan englantilaisen Carlyle'n
kuvauksessa, on Molon romaanissa usein löytänyt täyspainoisen,
vakuuttavan muodon. Me ymmärrämme Molon romaanin luettuamme entistäkin
paremmin, kuinka "Tellin" ja "Wallensteinin" runoilija kansansa
laajimpien kerrosten keskuudessa on voinut saavuttaa aseman ja
kunniasijan itse Goethenkin edellä. Me käsitämme niinikään, miten
juuri Schiller kansan koettelemuksen ja hädän aikana on käynyt entistä
rakkaammaksi: hänen ylevä runoutensa on tarjonnut pakopaikan ajan
myrskyistä ja kansallisesta alennuksesta, samalla kun se on ollut
moraalisena kehoituksena ja karaisijana epätoivoa vastaan. Ei olisi
ihme, jos maailmansodan kokemukset olisivat valmistaneet Schillerille
uuden kunnia-ajan kansansa tietoisuudessa, samoinkuin hänen
ensimmäinenkin ylösnousemuksensa kuolleista tapahtui kansan hädän ja
vaaran aikana: Napoleonin sotien ja Saksan vapaustaistelun vuosina.
* * * * *
Sanoin Molon Schiller-kuvaa yksipuoliseksi. Tällä tarkoitan ennen
kaikkea sitä, että Molon romaani antaa puhtaalle tahtoainekselle
Schiller-kuvassaan liian vallitsevan sijan. Alkaen Karlsschulen
kouluajasta elämänsä kypsimpiin vuosiin saakka esitetään Schiller
ensi sijassa tahtovana ja taistelevana, ilman sisäistä lepoa ja
sielunharmoniaa, josta kuitenkin niin monet hänen suurimmat luomansa
kantavat merkkiä. Tietysti ei ole epäilemistä siitä, että tietoisella
taholla oli Schillerin, synnynnäisen dramaatikon, persoonallisuudessa
keskeinen, hallitseva sija, mutta se ei suinkaan yksistään selitä
hänen luomiensa syntyä ja yksilöllistä erikoislaatuisuutta. Goethe
pani jo merkille Schillerin olemuksen ylevän arvokkuuden, joka
epäilemättä oli yksi hänen luonteensa peruspiirteitä, mutta jota
turhaan etsimme Molon Schilleristä. "Wallensteinin" tekijä ei suinkaan
ollut se nerokas runoilija mikä hän oli tahtonsa voimasta — kukaan
ei ole tahtomalla tullut runoilijaksi — vaan runottarien armosta
ja suosiosta, synnynnäisten lahjojensa perusteella, jotka tekivät
hänelle runouden toiseksi, korkeammaksi elämänmuodoksi ja sallivat
hänen toteuttaa itseään silloinkin, kun ulkonainen todellisuus
kahlehti hänen vapauttaan ja rajoitti hänen mahdollisuuksiaan. Molo
antaa meidän nähdä Schillerin luomistyöstä miltei yksinomaan hänen
tietoisen, usein epätoivoisesti jännitetyn taistelunsa taiteellisen
muodon saavuttamiseksi, mutta ei anna meidän riittävästi tuntea
niitä suuria inspiratsionin hetkiä, joita ilman emme voi ajatella
Schillerin mahtavaa dramatiikkaa ja lennokasta ajatusrunoutta. Schiller
on täten Molon kuvaamana ehkä kasvanut taistelevana ja kärsivänä
ihmisenä, mutta hän on pienentynyt luonnonnerona, mitä Schiller joka
tapauksessa ennen kaikkea oli. Yksipuolisuus, johon Molo täten on
tehnyt itsensä syypääksi, on ehkä osaksi johtunut siitä, että hän
on tahtonut liiaksi tehostaa Schillerin ja Goethen luonnonlaadun
erilaisuutta tässä suhteessa — erehdys, joka ei ole epätavallinen
varsinaisissa historiallisissakaan Schiller- ja Goethe-esityksissä.
Molon romaanin yksipuolisesta näkökulmasta johtuu, että teoksen
sankari asetetaan liian usein voimakkaimpien sielunkriisien alaiseksi.
Niinpä kehitetään romaanissa Schillerin itsemurha-ajatuksia toisinaan
miltei melodraamallisella ja joka tapauksessa epäuskottavalla tavalla.
Lukijalle esitetään sivu sivulta kärsivä ja taisteleva Schiller
uusissa asenteissa, mutta sisäisesti ilman vaihtelua, sensijaan että
lukija mielellään ja eräänlaisella historian myöntämällä oikeutuksella
haluaisi nähdä vilahduksen myöskin voitollisesta Schilleristä,
runoilijasta, joka on luonut teoksia, joiden loisto on säilynyt
himmentymättömänä sukupolvien vaihtuessa.
Molon romaanin mielenkiintoa lisää se suhteellisen rikaspiirteisesti
kuvattu kulttuurihistoriallinen tausta, jota vastaan tekijä on
nähnyt sankarinsa, sekä useat yksityiskohtaisemmin tai yleisemmin
luonnostetut henkilöt Schillerin ympäristöstä. Kuinka eläväksi
tuleekaan württembergiläinen pikkutyranni Karl Eugen kohta kirjan
ensi luvuissa, tuo oikullinen, vaikkei suinkaan sisimmässään
moraalisesti ala-arvoinen tai lahjaton herttua, jonka eriskummallisten
kasvatusmenetelmien uhriksi Schillerin nuoruus joutui! Ansiokkaita ovat
myöskin runoilijan vanhempien muotokuvat. Myöhemmistä teoksen osista
jäävät mieleen m.m. Humboldtin ja Fichten hahmot. Viimeksimainitun
ja Schillerin kaksinpuhelu Saksan aseellisesta noususta vierasta
sortajaa vastaan — vuorosanojen vaihto, joka muistuttaa lyömämiekan ja
floretin kaksintaistelua — luo salamankirkasta valoa molempien monessa
suhteessa samanlaisiin ja kuitenkin oleellisissa kohdissa erilaisiin
luonteisiin. Aivan erikoinen mielenkiinto keskittyy Schillerin
merkitsevimpään persoonalliseen suhteeseensa, hänen suhteeseensa
suureen weimarilaiseen. Goethen merkitys Schillerin elämässä on täysin
motivoinut sen, että ensiksimainittu teoksen loppupuolella astuu
siinä määrin etualalle, että hänestä itse asiassa tulee romaanin
viime lukujen toinen päähenkilö. Uteliaana odottaa lukija, miten
tekijä tässä, vieläkin vaativammassa ihmiskuvauksen tehtävässä, on
onnistunut. Pettymyksekseen saa lukija kuitenkin pian havaita, että
Molon Goethe-kuva, kaikista sovinnaishistoriallisista piirteistään
huolimatta jää jotenkin kalpeaksi ja on silloinkin, kun se on elävin —
ajattelen nimenomaan erästä hienolla huumorilla piirrettyä kohtausta
Goethen kodissa — vailla sitä auktoriteettia ja nerollista syvyyttä,
jota ei voi olla yhdistämättä Goethen persoonaan. Eräille puolille
Goethen luonteessa on Molo kyllä saanut vaikuttavan ilmaisun: hänen
realismilleen, hänen laajasydämiselle suvaitsevaisuudelleen, hänen
luonnontunteelleen, hänen hyvyydelleen, mutta se mikä hänessä on
keskeistä: hänen nerokas henkinen omavaraisuutensa, hänen pyrkimyksensä
suuriin, yksinkertaisiin selitysperusteihin luonnossa ja elämässä,
hänen "kreikkalaisuutensa" (joka ei ole tyhjennettävissä harmonisuuden
käsitteellä), hänen sisäinen yksinäisyytensä keskellä kirjavaa,
toimeliasta elämää, jota hän ei paennut, kuten Schiller, ja ennen
kaikkea hänen vaistomainen viisautensa, joka ulottui niin erilaisille
aloille ja joka tuntui niin vaivattomasti saavutetulta, ikäänkuin
kumminlahjalta anteliaan haltijattaren kädestä, kaikki tämä, mitä ilman
Goethe-kuva jää elottomaksi silhuetiksi, on vain hyvin vaillinaisesti
löytänyt ilmaisun Molon Goethe-hahmossa. Mitään yhtenäistä näkemystä
syntyy tuskin Molon Goethe-episodien perustalla, mutta saattaa kysyä,
onko tekijä edes ajatuksellisesti täysin selvittänyt itselleen
kuvattavansa luonteen. Jälkimmäinen epäilys syntyy sellaisia romaanin
kohtia lukiessa kuin Goethen tunnustusta Schillerille, missä hän
_valittaa_ luonteensa itsekkäisyyttä!
Molon historiallisen romaanin tyylille on ominainen varsin realistinen
yksityiskohtien ja pikkupiirteiden runsaus. Schillerin kotiolot ja
hänen Lottensa marttyyrius kuvataan naturalismilla, joka ei paljon jää
jälkeen 80-luvun luonteenominaisimmista saavutuksista perhekuvausten
alalla. Saattaa kysyä, eikö tekijä tässä ole romaaninsa vahingoksi
mennyt liiallisuuteen ja tehnyt virheen, josta ei ole kärsinyt
yksinomaan hänen romaaninsa tyylillinen yhtenäisyys, vaan myöskin hänen
keskeisin aiheensa, itse Schiller-kuva? Romaani ikäänkuin pienenee
näissä kohdissa ja lukijalla on se ehdoton tunne, että lopultakin on
olennaisen, todellisen Schiller-kuvan kannalta varsin yhdentekevää,
missä yksityiskohdissa hänen kotityranniutensa esiintyi. Liian
karkeasti karrikeeraten esittää Molo niinikään eräitä Schillerin
elämänromaanin yhteydessä mainittuja naisia, ennen kaikkea rouva
von Kalbin ja rouva Lengefeldin, Schillerin anopin. Kauas ei jää
irvikuvasta myöskään Molon Jean Paul (Richter), joskin on myönnettävä,
ettei hän kuvaa tätä saksalaista Rousseauta yhtä puolueellisen
kielteisesti kuin useat kirjallisuushistorialliset esittäjät.
Molon Schiller-romaanilla on siis kyllä rajoituksensa ja puutteensa,
mutta — toistan sen vielä — teos ansaitsee siitä huolimatta tulla
luetuksi, onpa se tehtävän vaativaisuuteen katsoen itse asiassa
sangen huomattavakin kirjallinen saavutus. Yksipuolisuudessaankin on
Molon Schiller-kuva monumentaalinen luoma, todellisen mielikuvituksen
elävöittämä henkilöhahmo, joka ei olisi voinut saada elimellistä,
vakuuttavaa muotoaan ilman että tekijä on saattanut lainata
sille jotakin omista keskeisimmistä tahtotendensseistään, omasta
henkilöllisyydestään. Ja vaikka teosta ei missään suhteessa ole
kehitetty varsinaisten romaanipuitteittensa yli, kohoaa Molon
Schiller-hahmo parhaan, metafyysillisesti kaipaavan, äärettömyyksiä
syleilevän ja aina hiukan avuttomasti muotoaan etsivän germaanisen
idealismin edustajaksi ja tunnuskuvaksi. Yksi ja ehkä olennaisin
puoli sen pyrkimyksistä onkin epäilemättä Schillerissä löytänyt erään
edustavimmista historiallisista ilmaisuistaan, pyrkimys sulattaa
goottinen, "faustinen" elämys-sisällys antiikin klassillisiin
muotoihin. Saksalaisen hengen vuosisatojen kautta jatkunut toivioretki
helleenisen antiikin luvattuun maahan onkin epäilemättä polkenut
erään huomattavimmista valtateistä Saksan kulttuurihistoriaan ja koko
uuden Euroopan sielunhistoriaan. Tästä tosiasiasta tuntuu myöskin
Schiller-romaanin tekijä olleen tietoinen.
Historiankirjoitus ja runous tulevat eräissä suhteissa niin lähelle
toisiaan, ettei suinkaan ole aina aivan helppoa käydä rajaa niiden
välillä. Ei edes historioitsija Ranken klassillisen yksinkertainen
määritelmä halustaan esittää vain sitä "miten oikeastaan on
ollut", sulje kokonaan pois runoutta, sillä myöskin runous tahtoo
eräissä muodoissaan esittää juuri samaa, vaikka sisäisemmässä,
psykologisemmassa mielessä kuin historiankirjoitus. Mutta vaikkakin
historialla ja runoudella on yhtymäkohtansa, niin on kuitenkin kokemus
osoittanut, että sekä historiankirjoitus että runous vain voittavat
siitä, ettei niitä viedä liian läheiseen kosketukseen toistensa kanssa.
Niinpä kuuluvat historialliset romaanit, varsinkin milloin aihe on
lainattu läheisemmästä historiasta, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä
niihin kirjallisuuden tuotteihin, joiden syntymän kanssa runottarella
on yhtä vähän tekemistä kuin osoitekalenterin ilmestymisen kanssa.
Ja itse asiassa: runoilijan liikunta-ala on niin laaja — hänellähän
on koko mahdollisuuksien maailma aiheitaan varten — ettei hänellä
suinkaan ole mitään pakottavaa tarvetta mennä hakemaan aiheitaan siltä
rajoitetulta alalta, mikä ikimuistoisen omistusoikeuden perusteella
kuuluu historiankirjoittajalle. Mutta toisinaan voi historiallinenkin
aihe runoilijan käsittelemänä voittaa havainnollisuudessa ja
psykologisessa syvyydessä, silti menettämättä mitään olennaisimmasta
todellisuudestaan. Kaikkine puutteineenkin on Walter von Molon suuri
Schiller-romaani tällainen onnellinen poikkeus säännöstä. Se liikkuu
tosin historian ja runouden vaarallisilla rajamailla, mutta tässä
tapauksessa on vaara tavallista pienempi: Molon Schiller-kuvauksella
on siksi suuria taiteellisia ansioita, että se herättää lukijassa
todellista mielenkiintoa kuvattavan persoonallisuutta kohtaan ja panee
sentähden lukijan etsimään terveellistä täydennystä ja syvennystä
runoilijan kuvaan sekä kriitillisistä elämäkerroista että, mikä vielä
tärkeämpää, runoilijan omista teoksista.