Max J. Wolffin Heine-elämäkerran johdosta.
Meillä on ensimmäinen Hieine-kautemme tavallisesti hyvin varhain,
monessa tapauksessa ylioppilastutkinnon kahden puolen. Että se käy
ylitsevuotavan ihailun merkeissä, on anteeksiannettavaa, ei vain
meidän nuoruutemme takia, vaan myöskin siksi, että se kohdistuu
melkein yksinomaan siihen osaan Heinen tuotantoa, joka kieltämättä
onkin ihailun arvoinen: "Laulujen kirjaan". Riippuu mieskohtaisista
elämänvaiheista — tai sattumasta — seuraako tätä Heine-kautta myöhempi,
kriitillisempi kausi, joka samalla sulkisi mielenkiintonsa piiriin
myös sen osan Heinen tuotantoa, mikä ei puhu meille satakielten,
liljojen, ruusujen ja lothos-kukkain kielellä. Kun tämä kausi tulee
— ja jos se tulee — saattaa se hämmentää käsitystämme nuoruutemme
runoilijasta, jonka hengessä näimme kulkevan _im wunderschönen
Monat Mai_, rakkauden maailmantuska sydämessään ja tunteellinen
kyynel silmäkulmassaan. Joskin saamme tällöin tinkiä ensimmäisestä
ihanteellisesta Heine-kuvastamme, käy meille usein korvaukseksi
ilmi, mikä mielikuvitusta kiihoittava, syvällinen probleemi Heinen
henkilöllisyyteen sisältyy. Ja perehtyessämme tähän probleemiin voi
käydä, että tunnemme hetkellistä halua sanoa jäähyväiset nuoruutemme
eleegiselle Heinelle tervehtiäksemme satiirikkoa, journalistia,
taistelijaa, jonka polemiikki yhä vielä ärsyttää mieliä ja jonka
yhdistetty henkilöllisyys kiihoittaa aina uusiin selityskokeihin. —
Taistelu Heinestä alkoi hänen eläessään ja jatkuu vielä, enemmän kuin
puolisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hellittämättä. Se ei
pohjimmaltaan ole kiistaa hänen yksityisten runojensa ja teostensa
esteettisestä merkityksestä tai hänen esittämiensä mielipiteiden
ja ajatusten oikeutuksesta, se on viime kädessä taistelua hänen
persoonallisuutensa arvosta. Tämän taistelun polttopisteessä
ei ole kysymys siitä, onko "Laulujen kirja" asetettava Goethen
nuoruudenlyriikan rinnalle vaiko kauas sen alapuolelle, ei myöskään
kysymys siitä, onko Heine valtiollisissa, uskonnonhistoriallisissa
ja muissa poleemisissa teoksissaan esittänyt kantaa, jota voi pitää
epäisänmaallisena tai siveellisesti epäilyttävänä, riita tässä
taistelussa koskee viime kädessä sitä, tarjoaako Heinen henkilöllisyys
sellaisen persoonallisen lähtökohdan, sellaisen elimellisen
yhteyden, jossa hänen ristiriitainen tuotantonsa ja väkivaltainen
polemiikkinsa saavat selityksensä ja ainakin eräänlaisen subjektiivisen
oikeutuksensa. Kuta enemmän aikaa kuluu, sitä helpommaksi tulee
historiallinen suhtautuminen häneen ja sitä ratkaisevammin
astuu Heine-tutkimuksessa persoonallisuuden probleemi puhtaasti
psykologisessa mielessä etualalle.
Saksassa tämä historiallisen arvioinnin ajankohta Heineen nähden
tuskin vieläkään on tullut, keisarikunnasta se oli varsin kaukana.
Kun Treitschke sanoi Heinestä ja Börnestä, että he, juutalaiset,
aloittivat vastenmielisimmän ja hedelmättömimmän aikakauden
uudemmassa saksalaisessa kirjallisuudenhistoriassa, niin lausui tämä
"Hohenzollernien historioitsija" epäilemättä Saksan keisarikunnan
virallisen mielipiteen, mikä koulujen oppikirjoissa toistui vieläkin
havainnollisemmassa ja ehdottomammassa mielessä. Useimmat tunnetut
saksalaiset kirjallisuushistorioitsijat ovat — muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, joihin kuuluu m.m. Gottschall — säestäneet
Treitschken kantaa. Sellaisen tunnustetun auktoriteetin kuin Goedecken
laajan kirjallisuushistoriallisen hakuteoksen toisiaan seuraavissa
painoksissa uudistuu vuosikymmenestä toiseen mitä kielteisin arvostelu
kirjailijasta, jonka lyriikan saavuttama suosio joka tapauksessa
kilpailee vain nimettömien kansanlaulujen maantieteellisiä rajoja
ja vuosisatojen vaihteluja uhmaavan suosion kanssa. Tähän tapaan
muodostuu Goedecken arvostelu Heinrich Heinestä: "Heinen vaikutus
saksalaiseen kirjallisuuteen on ollut hyvin suuri, mutta läpeensä
turmiollinen. Hän riisti runoudelta niinhyvin vakavuuden kuin
iloisuuden ja antoi sille sijaan pilkan ja irvistyksen. — Jos
uudelleen lukee hänen teostensa sarjan levollisesti ja kritiikillä,
niin peljästyy melkein niiden henkistä autiutta ja tyhjyyttä. — —
Hän ei koskaan ole synnyttänyt positiivista, vapauttavaa ajatusta,
joka olisi hänen omaisuuttaan, sillä kaikkien hänen teostensa läpi
kulkevaa ajatusta, että siveettömyydellä on olemassaolon oikeutus, ei
voi kutsua vapauttavaksi eikä positiiviseksi." Sen synnin nimi, jonka
johdosta Treitschke, Goedecke ja lukemattomat pienemmät profeetat
ovat tuominneet Heinen kadotukseen, ei ole lainauksessamme mainittu,
mutta kuultaa kyllä sanojen lävitse: se on epäkansallisuuden,
epäsaksalaisuuden, isänmaattomuuden synti. Jos Heine jo juutalaisen
syntyperänsä perusteella tässä suhteessa oli epäilyksenalainen,
niin on hän tuotannossaan lisäksi tarjonnut yllinkyllin tilaisuutta
lainauksiin, jotka — varsinkin temmattuina yhteydestään ja sopivalla
tavalla tulkittuina — eivät voi olla haavoittamatta mitä syvimmin
saksalaista kansallistunnetta. Jos joku vielä niiden lisäksi kaipaa
vahvistusta Heinen isänmaattomuudelle, viittaa virallinen saksalainen
kirjallisuushistoria siihen tosiasiaan, että Heine nautti eläkettä
Ranskan hallitukselta.
Epäilemättä oli saksalainen kansallistunne Heinessä heikosti
kehittynyt (joskaan ei olematon). Voi sanoa että Heinekin on tuntenut
jotakin siitä "toivottomasta rakkaudesta" germaanilaisuutta kohtaan,
jota m.m. Wassermann ja Bartsch, kuvatessaan tyyppejä valitun
kansan keskuudesta, pitävät sivistyneelle saksanjuutalaiselle
ominaisena. Heine on turhaan etsinyt itselleen kotia saksalaisessa
kansansielussa ja vain vuosikausien oleskelun jälkeen romaanisen
kansan keskuudessa saattoi hän kuvitella kerran omistaneensa
isänmaan Reinin toisella puolen. Perusluonteeltaan kuului hän siihen
isänmaattomien laajaan, yhä kasvavaan sukuun — hän on itse asiassa
sen ensimmäisiä tyypillisiä edustajia —, joka ei saa jäseniään vain
suurkaupunkien juutalaiskortteleista, vaan, kuten tiedämme, suurista
sosialistisista ja kommunistisista järjestöistä, vieläpä eräiden
vapaiden intellektualistienkin keskuudesta eri maissa. Mutta jos
Heine epäkansallisen laatunsa ja juutalaisen syntyperänsä vuoksi
herättää voittamattomia vastenmielisyyden tunteita saksalaisessa
isänmaanystävässä, niin on kirjallisuustutkimuksen, joka tahtoo
syventyä Heine-probleemiin, asetuttava näiden tunteiden ulkopuolelle,
koska ne jo sisältävät ennakollisen kannanoton ja helposti luovat
mielivaltaisia, toivottuja tuloksia objektiivisten tosiasiain sijaan.
Aivan riippumatta siitä, minkä merkityksen antaa isänmaa-tunteelle
persoonallisuutta arvostellessa, on joka tapauksessa sanottava, ettei
Heinen elämään sisälly mitään Ephialtes-tekoa (ranskalainen eläke
vuosina 1835-1848 ei ollut mikään sellainen). Tosiasia kuitenkin on,
että Heine on löytänyt Saksan ulkopuolelta, Englannista, Italiasta,
Tanskasta ja ennen kaikkea Ranskasta ymmärtävimmät ja ihailevimmat
elämäkerralliset kuvaajansa ja arvostelijansa, joskin heidän
joukossaan on niitäkin, jotka, kuten Georg Brändes, ovat kenties
antaneet luonnonlaadun heimolaisuuden ja veren sukulaisuuden johtaa
itseään liian pitkälle toiseen, myönteiseen suuntaan. Mutta itse
Saksassakin on nykyhetken valtiollinen asema helpottanut puolueetonta
suhtautumista Heineen, sillä nykyisen nöyryytetyn ja kidutetun
Saksan kansallinen kunniantunne ei luonnollisesti ole yhtä arka eikä
itsetietoinen kuin äskeisen loistavan keisarikunnan eikä sentähden
katso jokaista saksalaiseen kansallisuuteen kohdistunutta arvostelua
epäisänmaalliseksi teoksi. Viime aikojen maailmanhistorialliset
tapaukset, m.m. bolshevismi Venäjällä, antavat niinikään Heinen
radikaalisten poliittisten lausuntojen esiintyä uudessa valossa, sillä
hänen vanhoillisinkaan vastustajansa ei voi olla myöntämättä, että
Heine, joka tosin suhtautui innostuksella vuoden 1830:n tapahtumiin,
mutta jolla ei ollut enää mitään ymmärtämystä helmikuun vallankumousta
kohtaan, ei kuulu niihin maailmanparantajiin, jotka uskovat, että
jokainen yhteiskuntajärjestyksen kumous on askel ihannevaltiota kohti.
Mikään nykyisistä puolueista ei voi omaksua häntä omakseen ja jos
Pietarin kommunistit pystyttävät hänelle — niinkuin lehdissä on ollut
luettavana — sen muistopatsaan, jonka virallinen Saksa on häneltä
evännyt, niin perustavat he toimenpiteensä epäilemättä enemmän siihen
tosiasiaan, että Marx ja Heine olivat persoonallisia ystäviä kuin
Heinen teosten ja hänen valtiollisten mielipiteidensä todelliseen
tuntemiseen. Tosinhan Heine on "Luteziassa" lausunut tunnustavia,
jopa mairitteleviakin sanoja kommunisteista, mutta hän on myöskin
saman teoksen ranskalaisen painoksen esipuheessa häijyllä ironialla
kuvannut heidän tulevaisuudenyhteiskuntaansa, jossa laakerilehdot
muutetaan perunamaiksi ja missä "Laulujen kirjan" lehdistä tehdään
nuuskatötteröitä tulevaisuuden vanhoille akoille! Jos joku valtiomies
haluaisi mielipiteidensä tueksi siteerata Heineä, saisi hän olla
valmistunut siihen, että hänen vastustajansa lyövät hänet aseilla,
jotka ovat lainatut saman kirjailijan henkisestä asevarastosta.
Itse asiassa on Heine liian ristiriitainen ja liian suuressa määrin
vailla positiivista kannanottoa ja vakaumusta, jotta hänestä voisi
puhua poliittisena persoonallisuutena. Heine ei tosin ole niinkuin
Pietro Aretino, renessanssin peljätyin häväistyskirjailija, jota hän
häikäilemättömyydessä muistuttaa ja jonka hän vitsinsä ja ivansa
neroudessa voittaa, käyttänyt kynäänsä kiristysvälineenä, mutta hän
on suuremmassa määrässä kuin mitä voi puolustaa omaksunut poleemisen
kykynsä oman turhamaisuutensa palvelukseen. Valtiollinen elämä on ennen
kaikkea ollut hänelle vain kiitollisin areena, millä hän on voinut
näyttää maailmalle älynsä loistoa ja aseidensa terävyyttä, ja yleisön
kättentaputukset ovat näissä gladiaattorinäytöksissä epäilemättä
merkinneet hänelle monin verroin enemmän kuin moraalinen voitto. Hänen
vallankumouksellisuutensa, mikäli sellaisesta voi puhua, on vailla
kaikkea muuta paatosta paitsi retoorista. Heine ei suinkaan kärsinyt
niin paljon yhteiskunnallisten olojen kurjuudesta tai aineellisesta
hädästä — hänhän tuli itse huomattavalla tavalla osalliseksi
rikkaan pankkiirisetänsä miljoonista — kuin hän kärsi siitä, ettei
yhteiskunta antanut hänelle riittävästi tilaisuutta hänen pohjattoman
turhamaisuutensa tyydyttämiseen. Eipä hänen kirjeissään puutu
viittauksia siitäkään, että hän on tuntenut pettymystä sen johdosta,
ettei Preussin hallitus, hänen päävastustajansa, ymmärtänyt arvostella
niin korkealle hänen aseittensa iskuvoimaa, että se olisi puolestaan
tehnyt jotakin hankkiakseen itselleen hänen ystävyytensä ja kenties
samalla ostaakseen liittolaisekseen hänen kynänsä, Europan henkevimmän
journalistin kynän.
Että nykyinen valtiollinen asema Saksassa on helpottanut objektiivista
arviointia Heineen nähden myöskin runoilijan kotimaassa ja sallinut
entistä ratkaisevammin hänen persoonallisuutensa probleemin, erillään
kaikesta ennakollisesta kannanotosta, astua etualalle, sitä todistaa
m.m. äsken ilmestynyt Max J. Wolffin Heine-elämäkerta [_Max J. Wolff,
Heinrich Heine, — 1922_], joka epäilemättä on paras tähän saakka
ilmestynyt kokonaisesitys Saksan kansanomaisimmasta laulurunoilijasta
ja terävimmästä poleemikosta. Wolff ei pyri, niinkuin uusimmat
Goethe-monografioiden tekijät, antamaan tutkimukselleen mitään
filosoofista tai metafyysillistä taustaa, hänen esityksensä pysyy
kauttaaltaan kirjallisuus- ja henkilöhistorian puitteissa. Heine ei ole
hänelle, kuten Goethe Simmelille ja Gundolfille, mikään "alku-ilmiö",
hän on hänelle ennen kaikkea vain ihminen ihmisten, kirjailija
kirjailijain joukossa, jonka älyllinen ja moraalinen persoonallisuus
ei tarjoa mitään aavistamattomia syvyyksiä. Moni nuori Heine-ihailija
tuntee varmaan Wolffin kirjan luettuaan pettymystä, mutta se, jolle
Heinen persoonallisuuden monet varjopuolet ovat olleet yhtä näkyvästi
luettavina hänen teoksistaan kuin hänen loistavat luonnonlahjansa,
on epäilemättä kiitollisuudella myöntävä, että runoilija ei ole
kadottanut mielenkiintoaan ja viehätystään sentähden, että hänen
henkilöllisyytensä on asetettu kriitilliseen valaistukseen.
Sitä kuilua, jonka monet ovat olleet näkevinään runoilijan ja ihmisen
välillä Heinessä, hienojen, vakavien, toisinaan myös syvää tunnetta
todistavien rakkauslaulujen tekijän ja nautinnonhimoisen seikkailijan
välillä, joka ei antanut moraalisten epäilysten sitoa vapauttaan, sitä
kuilua ei tosin Wolffinkaan onnistu täyttää. Mutta hän ei pyrikään ensi
sijassa sovittamaan tätä dualismia, sillä hänen käsityksensä mukaan
on yleensä olemassa vain sangen heikko yhdysside taiteilijan elämän
ja luovan toiminnan välillä. "Taiteilija elää, toisin kuin tavallinen
ihminen, kahdessa olomuodossa, todellisuuden valtakunnassa, niinkuin
jokainen meistä, ja muodon valtakunnassa (_im Reiche der Form_), jonne
hän ja vain hän voi jokaisen meistä teoksensa välityksellä kohottaa.
Suuri ihminen voi olla hyvin pieni taiteilija, suuri taiteilija
pieni ihminen. Runous ei ole luonnetta, ei kykyä, vaan tunnelmaa.
Esteetikon tulee tarkastaa taideteosta sellaisenaan, riippumattomana
sen luojan elämästä, samalla tavalla kuin suhtaudutaan Shakespearen
ja Homeroksen teoksiin, runoilijoihin, joiden maisesta elämästä emme
tiedä mitään tai niinhyvin kuin emme mitään. Heinen runous pysyy
samana, se ei tule paremmaksi eikä huonommaksi sen johdosta, että
nykyään jommoisellakin varmuudella voidaan sanoa, että tuo runo
tarkoittaa Thereseä, tuo Amalieta, tuo kreivitär Bothmeria." Wolff
hylkää, kuten lainauksestamme näkyy, kokonaan n.k. elämys-estetiikan,
meilläkin sangen yleisen hyväksymisen saavuttaneen teorian, jonka
mukaan kirjallisuus tutkimuksen päätehtäviä on osoittaa runoteoksen
pohjalla piilevä mieskohtainen elämys, mikä vasta antaa täyden
takeen taideluoman aitoudesta. On ilmeistä, että Wolff menee liian
pitkälle erottaessaan toisistaan taiteilijan ja ihmisen — en tahtoisi
allekirjoittaa hänen väitettään, että suuri taiteilija voi olla pieni
ihminen — mutta en voi puolestani kieltää, ettei Wolffin kerettiläisyys
elämysestetiikkaan nähden eräissä suhteissa vaikuttaisi suorastaan kuin
vapauttava sana. Wolffin vastustusasenne tuntuu liioitteluineenkin
terveelliseltä ja oikeutetulta, jos muistaa jostakin tuoreesta
esimerkistä, minkälaiseen naurettavaan naiselliseen uteliaisuuteen ja
suorastaan julkeaan urkintatoimintaan elämys-esteetikot ovat alansa
kehittäneet, koettaessaan omalla tavallaan selittää taideteoksen
syntyä. Ei vakoilemalla runoilijan yksityistä elämää, vaan syventymällä
runoteoksen sisältöön ja muotoon, täyttää kirjallisuustutkija parhaiten
tehtävänsä välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä. Olkoon, että
taiteilijan mieskohtaisten kokemusten ja hänen luomistyönsä välillä
on olemassa yhdysside — millä tavalla ja miksi nuo elämykset saavat
määrätyn taiteellisen muodon, se on joka tapauksessa taidepsykologialle
ratkaisematon probleemi. Mutta jos elämysestetiikka tässä kohdassa
— luomisen ihmeen edessä — on yhtä voimaton kuin kaikki muutkin
taideteoriat, on se saanut aikaan paljon sekaannusta sen johdosta,
että se on yrittänyt yksipuolisesti siirtää huomion taideteoksesta
sen tekijään, runoluomasta runoilijaan, asettaen samalla taideteoksen
ja yleisön väliin omia subjektiivisia käsityksiään taideluoman
suhteesta tekijän yksityiselämään. Toinen asiahan on, että taiteilijan
persoonallisuuden ja elämäkerran tuntemus _rinnan_ taideteoksen
analyysin kanssa, lisää historiallis-psykologista mielenkiintoamme
teokseen, vaikkakin epäilemättä jokainen oikea taideteos ja runoluoma
on esteettisesti nautittavissa myöskin ilman elämäkerrallisia
selityksiä.
Mutta kun Heinessä tästä huolimatta hänen persoonallisuutensa
probleemi astuu niin vaativana esiin, johtuu se epäilemättä siitä,
että hän esiintyy meille — senjälkeen kuin "Laulujen kirja" ei enää
merkitse meille koko Heineä — enemmän taistelijana kuin runoilijana,
enemmän poleemikkona kuin lyyrikkona. Me kysymme vaistomaisesti,
mitä hän on _tahtonut_, mikä oli hänen yksityis-ihmisensä suhde
hänen julkiseen toimintaansa, mikä oli hänen ohjelmansa, mikä hänen
moraalinsa. Me koetamme häikäisevän, eksyttävän kuoren alta löytää
hänen persoonallisen vakaumuksensa, erottaa niinsanoakseni hänen oman
äänensä siinä ivan ja leikin orkesterissa, jota hänen mielikuvituksensa
soittaa. "Laulujen kirjan" lyyrillisen maailman ulkopuolella,
poleemisessa runoudessaan ja proosassaan esiintyy hän meille sotilaana,
kynän ritarina, ja meidän täysi oikeutemme on kysyä, minkä puolesta hän
on taistellut, kenen asiaa hän on ajanut.
Meidän päivinämme, jolloin juutalaisten osa Euroopan politiikassa
on joutunut niin monenlaisten — ja niin eriarvoisten —
selitysten alaiseksi, haluaisi varmaan moni nähdä Heinenkin
valtiollis-yhteiskunnallisen polemiikin lähteen olevan veren
määräämässä vihamielisyydessä kaikkea kristillistä valtiota ja
yhteiskuntaa kohtaan. Kieltämätöntä lienee, että Heinen psykologia
on tyypillisen juutalaisen, mutta myös siinä mielessä, että hän on
jyrkkä individualisti — aivan kuten sosialismia saarnaava Lasallekin
— eikä hän sentähden ole tuntenut mitään voimakasta yhteistunnetta
juutalaisten heimo veljiensä kanssa tai antanut heidän pyrkimystensä,
ainakaan jatkuvammin sitoa itseään. Hän on vailla syvempää sosiaalista
tunnetta, niinkuin hän on myös vailla varsinaista uskonnollista
mieltä. Hänen oma nautintonsa, hänen oma menestyksensä on ollut
hänen ylin johtotähtensä, ja varmaan on Wolff oikeassa, kun hän
näkee Heine-poliitikossa, ei vain individualistia, vaan myöskin
puhdasverisen egoistin. Heine ei suinkaan perusluonteeltaan ollut
vallankumouksellinen tai, mikäli hän sitä oli, oli hän sitä vain niin
kauan ja niin pitkälle kuin se oli hänen etujensa mukaista. Niin pian
kuin hän itse tunsi istuvansa katetun pöydän ääressä, oli hän valmis
puolustamaan olevia oloja. Epikurolaisine taipumuksineen oli hän itse
asiassa varsin kaukana katusulku-sankarista. Hän ei pohjimmiltaan ollut
mikään taistelija-luonne, vaikka hänen elämänsä kaksi suurta intohimoa,
turhamaisuus ja kostonhimo, veivät hänet loppumattomaan kirjalliseen
sissisotaan. Valtiolliset vastustajat olivat itse asiassa hänelle
persoonallisia vihamiehiä ja hänen polemiikkinsa muuttui sentähden
aina mieskohtaiseksi. Asia saa unohtua. Hän tekee vastustajistaan,
heidän henkilöllisyydestään, heidän moraalistaan ja heidän ulkonäöstään
oman "aristophanisen" mielikuvansa, muuttaa heidät naurettaviksi
huvinäytelmä-henkilöiksi, joiden yhtäpitäväisyys todellisuuden
kanssa saattaa olla huimaavan kaukainen. Kun Börne ja Platen,
joilla kirjailijoilla oli paljon yhtymäkohtia Heinen kanssa, olivat
loukanneet hänen turhamaisuuttaan, teki hän koko kykynsä sukkelan
häväistyskronikan alalla aktiiviseksi toimittaakseen mahdollisimman
tehokkaalla tavalla heidän julkisen mestauksensa suuren yleisönsä
edessä. Tosin voi Heinen puolustukseksi sanoa, että jo Platen, ennen
Heinen suurta hyökkäystä, oli antanut tälle polemiikille eräissä
epigrammeissaan hyvinkin persoonallisen kärjen, mutta sen ei suinkaan
voi katsoa oikeuttaneen Heineä niihin rehevällä mielikuvituksella
keksittyihin alhaisuuksiin, jotka ovat antaneet "matkakertomukselle"
"Die Bäder von Lucca" oman asemansa häväistyskirjojen joukossa.
Tämän polemiikin luonteen ja tason määrää yksinomaan mieskohtaisen
kostontunteen tuottama tyydytys. Mutta olisi väärin kieltää, ettei
se usein olisi sukkela ja huvittava. Eikä ole luultavaa, että se,
joka kerran on joutunut tämänlaisen polemiikin esineeksi, on löytänyt
paljonkaan lohdutusta siitä, monien hyvien saksalaisten antamasta
todistuksesta, että Heinen _esprit_'stä puuttuu oikea saksalainen
henki. Voipa päinvastoin väittää, että Heinen häväistyskirjoitus
vielä meidän päiviimme asti omalta osaltaan on estänyt Platenia
pääsemästä kirjallisella parnassolla siihen asemaan mikä tälle
hienolle, omalaatuiselle lyyrikolle oikeudella kuuluisi. Varsin
epäkaunis moraalisena todistuskappaleena tekijästään on niinikään
Heinen sukkela Börne-kirja, jossa Heine on häijyllä huumorillaan
tehnyt heimo- ja puoluetoveristaan ja entisestä aseveljestään
"saksalaisen kirjallisuuden parhaimman komedia-henkilön", niinkuin
hiukan liioitellen on sanottu. On tahdottu, eikä kenties syyttä, nähdä
Heinen poleemisessa häikäilemättömyydessä tyypillisesti juutalaisia
ominaisuuksia, mutta toiselta puolen ei ole aihetta unohtaa, että m.m.
pohjoismaisessa kirjallisuudessa kilpailee germaanisen Strindbergin
"Svarta fanor" monessa suhteessa — ei vähimmin juuri hyökkäävässä
raivossa — juutalaisrunoilijan mielikuvitusrikkaiden, häijyjen vapaan
käden maalailujen kanssa. Jos palkinto olisi annettava suuremmasta
häikäilemättömyydestä, niin ei olisi aivan helppo päättää, kummalleko
voitonpalmu tässä tapauksessa kuuluisi, juutalaiselleko vai
"aarialaiselle".
Wolff ei aseta teoksessaan suorastaan vastattavakseen sitä kysymystä,
joka useimmille saksalaisille määrää heidän suhteensa Heineen ja joka
tavallaan on uudelleen tullut päiväjärjestykseen: onko Heinen vaikutus
saksalaiseen yhteiskuntaan ollut turmiollinen ja onko hänellä ehkä
oma osansa siinä tragediassa, jonka Saksan kansa eli maailmansodan
loppuvaiheissa ja sen jälkeen? Siitä, joka nykyään lukee Heinen
valtiollisia kirjoituksia ja hänen poleemisia artikkeleitaan ja
runojaan, tuntuu tämä kysymys hyvinkin luonnolliselta — samoinkuin
myöskin myönteinen vastaus siihen. Heine on aivan varmaan vaikuttanut
yhteiskuntasiteitä höllentävästi, valtiollista edesvastuuntunnetta
heikontavasti, hän on pinnalla liikkuvalla polemiikillaan
banalisoinut yhteiskunnallista ajattelua. Vaikkakin vaistoiltaan
täysin epäpoliittinen, joutui hän, oikeastaan itse siihen pyrkimättä,
liberaalisen puolueen johtoon, ja huomattuaan, miten vakavasti
niinhyvin vapaamielisellä kuin vanhoillisella taholla otettiin hänen
kevyet paradoksinsa, pakoitti hänen turhamaisuutensa hänet jatkuvasti
tähän puoluepäällikön näkyvään osaan, minkä hän suoritti etupäässä
vain siirtämällä valtiolliselle alalle kirjallisissa polemiikeissa
harjoitetun menettelytapansa. Asiallisuudella on tässä valtiollisessa
kirjailussa varsin pieni osuus — asia niissä useimmin kokonaan jätetään
syrjään —, mutta sensijaan on kirjoittajan koko kunnianhimo keskittynyt
iskusanoihin tai persoonallisiin syrjäpistoihin, joiden läpinäkyvä
tarkoitus on koko maailmalle osoittaa, mikä älykäs mies Heinrich Heine
on. Nykyajan lukijan on usein hiukan vaikea käsittää, miten Heinen
pintapuolinen valtiollinen kirjailu on voinut aikoinaan herättää
sekä ystävien että vastustajien puolelta niin suurta huomiota ja
hankkia hänelle eräissä piireissä myös yhteiskunnallisena ajattelijana
jatkuvaa suosiota. Heinen turmiollinen vaikutus ei suinkaan johdu hänen
poliittisen julistuksensa positiivisesta sisällöstä — hänen hiukan
lapsellisesta saint-simonistisesta intoilustansa tai hänen vuoroin
liberalistisesta, vuoroin sosialistis-kommunistisesta haaveilustansa —
se johtuu ennen kaikkea siitä tavattomasta pintapuolisuudesta, mikä on
hänen poliittiselle kirjailulleen tunnusmerkillinen ja mikä varmaankin
on ollut osaltaan edellytyksenä sille valtiolliselle humalalle,
joka Saksan koettelemuksien päivinä maailmansodan lopussa vietti
surullisia riemuvoittojaan. Mutta pintapuolisuuden, epäasiallisuuden
lisäksi on vielä eräs toinen luonteenominaisuus Heinessä ollut omiaan
vaikuttamaan vahingollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun Saksassa:
hänen taipumuksensa kielteisyyteen. Rakentava, myönteinen puoli puuttuu
miltei kokonaan hänen ajattelustaan, mutta sensijaan on kritiikki
ja oppositsioni siinä sitä voimakkaammin edustettu. Vastustus,
kieltäminen, hävityshalu on se elementti, jossa Heinen valtiollinen
kirjailu elää, eikä ole suinkaan sattuma, että hän on luonut jo
1840-luvulla järkyttävän "Weberlied'insä", jossa hän lähes vuosisadan
takaa inspiroiduissa säkeissä laulaa Saksanmaan häviötä:
Das Schiffchen fliegt, der Webstuhl kracht,
wir weben emsig Tag und Nacht —
Altdeutschland, wir weben dein Leichentuoh,
wir weben hinein den dreifachen Fluch
wir weben, und weben!
Kun Heinen polemiikin kärki kääntyy jotakin henkilöä vastaan, on
se yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mieskohtaisen kostontunteen
aiheuttama. Heine ei itsekään ollut tietämätön siitä, että
kostontunteen tyydyttäminen oli huomattavalla sijalla hänen
elämännautintojensa joukossa. Hän on täysin selvästi ja ilman kainoutta
tuntenut tämän puolen luonteessaan ja sen myöskin tunnustanut, m.m.
seuraavassa aforismissa, joka muutenkin sattuvasti kuvaa hänen
psykologiaansa: "Minulla on mitä rauhallisin mielenlaatu. Toiveeni
ovat: vaatimaton maja, olkikatto, mutta hyvä vuode, hyvä ruoka, maitoa
ja voita, aivan tuoreeltaan, ikkunan edessä kukkia, oven edessä
joitakin kauniita puita ja jos hyvä jumala tahtoo tehdä minut täysin
onnelliseksi antaa hän minun kokea sen ilon, että noihin puihin
ripustetaan noin seitsemän tai kahdeksan vihollisistani. Liikutetuin
sydämin tulen heille ennen heidän kuolemaansa antamaan anteeksi sen
pahan minkä he minulle elämässään ovat tehneet — niin, meidän on
annettava vihollisillemme anteeksi, mutta ei ennen kuin he riippuvat
hirressä."
Siinä kylmässä, itsekkäässä ja nautinnonhimoisessa ihmisessä, mikä
Heine pohjimmaltaan oli, tapaa epäilemättä sovittavia, jopa ihailuakin
ansaitsevia piirteitä. Sellaisia on se alistuva kärsivällisyys, millä
hän kesti patjahaudassaan tautinsa tuskat kahdeksan vuoden aikana,
henkisesti lamaantumattomana, vaikka ruumiillisesti halvattuna.
Ja joskin hänen suuri turhamaisuutensa osaltaan kiihoitti häntä
näyttelemään maailman edessä sen "henkevän kuolevan" osaa, mihin hänen
kirjallinen maineensa Euroopan kuuluisimpana leikinlaskijana tuntui
häntä velvoittavan, niin on sanottava, että nämä viimeiset kärsimyksen
vuodet joka tapauksessa osoittavat, että hänellä oli voimaa nousta
kohtalonsa yläpuolelle. Hän ei luopunut iroonikon ja satiirikon
asemastaan, vaikka julma kohtalo oli osoittautunut häntä suuremmaksi
leikinlaskijaksi. Hänen viimeinen lyriikkansa saa eräissä runoissa
eteerisen nousun, jota emme tapaa hänen nuoruudentuotannossaan, se
kohoaa kuoleman syleilystä niihin voitollisiin korkeuksiin, missä
tuska lakkaa ja missä kaipauksen ääneen yhtyy jotakin saavutuksen
riemusta. Heinen hienoin rakkaussuhde sattui näihin vuosiin, suhde
salaperäiseen _La mouche'iin_, tuohon naiseen, joka Heinen viimeisenä
elämänvuonna ilmestyi hänen vuoteensa ääreen ja katosi hänen kuolemansa
jälkeen maailman silmistä niin hyvin, ettei kirjallisuushistorian ole
onnistunut koskaan täysin tyydyttää uteliaisuuttaan hänen persoonaansa
nähden. Hän on taas runoilija, niinkuin kolme vuosikymmentä
sitten, niin, suurempi, aidompi kuin nuoruutensa päivänä. Hänen
rakkauslyriikkansa saa vakuuttavamman äänenpainon kuin koskaan ennen:
Es kommt der Tod — jetzt will ich sagen,
was zu verschweigen ewiglich
mein Stolz gebot: für dich, für dich,
es hat mein Herz fur dich geschlagen!
Myöskin uskonnollisten tunteiden alalla, joita Heineltä ei puuttunut,
vaikk'eivät ne hänessä olleet erikoisen voimakkaita, tapahtuu hänessä
kehitystä näinä hänen elämänsä viimeisinä vuosina: hän kääntyy
takaisin "vanhaan taikauskoon, uskoon persoonalliseen Jumalaan".
Mutta tämä hänen jumaluutensa ei ole kristinuskon, jota kohtaan Heine
ei koskaan voittanut vastenmielisyyttään, huolimatta muodollisesta
kääntymyksestään, se on Vanhan testamentin Jahve. Heine palaa isiensä
luo. Hän tekee jumalansa kuvan lähinnä oman kuvansa mukaan, lainaten
sille samalla rotunsa luonteenomaisimmat tuntomerkit:
Unser Gott ist nicht die Liebe,
Schnäbeln ist nioht seine Sache,
denn er ist en Donnergott
und er ist ein Gott der Rache. —
Wolffin elämäkerta, joka pyrkii tekemään oikeutta Heinelle,
paljastamatta silti mitään syvempää henkistä sympatiaa kuvattavaa
kohtaan, on omiaan kehoittamaan lukijaa uudelleen tilittämään
suhdettaan kiisteltyyn, ihailtuun ja parjattuun runoilijaan. Moni
lukija saa kenties tällöin, niinkuin näiden rivien kirjoittaja,
ihmeekseen havaita, että tämä uusi tilinteko on edullisin juuri meidän
nuoruutemme Heinelle, "Laulujen kirjan" runoilijalle. Sitävastoin antaa
uudistettu tuttavuus Heinen proosan ja varsinkin hänen valtiollisen
polemiikkinsa kanssa paljon epäedullisemman tuloksen: me alamme
ymmärtää Treitschken ja Goedecken kantaa. Mutta kriitillisinkään
tarkastelu ei voi meidän silmissämme horjuttaa "Laulujen kirjan",
"Uusien runojen" ja La Mouche-lyriikan tekijän asemaa laulurunouden
parnassolla, runoilijan, jonka jalkojen juureen jokainen uusi nuoruus
jo vuosisadan ajan on laskenut ensimmäisen kirjallisen ihailunsa. Ja
me toteamme — emme ilman pientä tyydytyksen tunnetta — että meidän
miehuutemme Heine ei olennaisesti eroa nuoruutemme Heinestä, hänestä,
joka kerran on puhunut meille sydämensä surusta satakielten, liljojen,
ruusujen ja lothos-kukkien kielellä.