[Ensimmäinen kirjallisuushistorian luento Turun Suomal. Yliopistossa,
pidetty 29.VI.1922.]
Arvoisat kuulijat!
Lähtiessämme seuraamaan Goethen, kolmen viimeisen vuosisadan suurimman
runoilijan elämää, on meidän varustauduttava sillä mielellä kuin
varustautuu se, joka lähtee löytömatkalle tuntemattomaan maahan.
Meidän on jätettävä kotia kaikki ennakkoluulot, kaikki etukäteen
tehdyt otaksumat, kaikki iskusanat, jotka jo ennen matkamme alkua
toimeliaasti tahtovat meille ilmoittaa, mitä tulemme näkemään ja
mitä kokemaan, ja jotka palvelusinnollaan vain lamauttavat oman
tarkkaavaisuutemme ja oman ajatuskykymme. Sillä vaikkakaan Goethe
ihmisenä ja luovana nerona ei ole mikään tuntematon maanosa, vaan
päinvastoin tutkittu ja selitetty kuin vain harva historian henkilö,
seikkaperäisesti ja laajasti, niin on kuitenkin jokaisen, joka tahtoo
päästä persoonalliseen suhteeseen häneen, jokaisen, joka elävästi
tahtoo tuntea hänen runoutensa yhteyden hänen inhimillisyytensä kanssa,
itse raivattava itselleen tie hänen luokseen. Ihmishengen syvimpiin
salaisuuksiin, suurten persoonallisuuksien ja nerojen yksinäisyyteen
ei kulje mitään makadamisoituja valtateitä. Meidän on hitaasti ja
kärsivällisesti, alati vastuksia voittaen, lähestyttävä heitä, ja jos
luulemme päässeemme käsittämään vain osankin heidän arvoituksestaan, on
meillä syytä iloon, sillä lopullisin ja ratkaisevin jää salaisuudeksi.
Yhtä vähän kuin kykenemme selittämään sen luomisen ihmeitä, joka on
pannut taivaankappaleet kiertämään ratojaan, joka on antanut auringolle
sen elämääherättävän kyvyn ja rajumyrskylle sen hävittävän voiman,
yhtä vähän kykenemme selittämään sitä luomista, joka jatkuvasti
tapahtuu nerojen työssä. Mutta silti ei retkemme ole tulokseton eikä
vaivamme hukkaan mennyt. Neron henkilöllisyys auttaa meitä ymmärtämään
hänen luomaansa, runoilijan elämä ja persoonallisuus antaa, niihin
tutustuessamme, uutta valaistusta hänen runouteensa, jonka täten
voimme omaksua syvemmin, täydellisemmin kuin ennen. Näin hyödymme
aina pyrkiessämme lähestymään luovien nerojen persoonallisuutta.
Kirjallisuushistoria ennen kaikkea, johtaessaan lukijan runoteoksesta
tekijään, tahtoo syventää ja avartaa käsitystämme runoudesta, antaa
meille jotakin siitä eletystä elämästä, josta runoluoma on saanut
alkunsa ja siten opettaa meitä itse elämään tämän runoluoman arvot
itsessämme. Sillä ainoa oikea tapa vastaanottaa runoutta on _elää_ se
itsessään.
Meillä on edessämme pitkä, usein varmaan kärsivällisyyttä kysyvä matka,
joka ei jokaisessa vaiheessaan tule antamaan yhtä paljon tyydytystä,
mutta joka, niin toivon, kuitenkin on runsaasti palkitseva vaivamme
— meillä on edessämme matka halki rikkaan, pitkän elämän, luovalla
toiminnalla, kärsimyksillä ja inhimillisillä iloilla kyllästetyn
elämän halki. Meidän on matkamme varrella kiinnitettävä huomiomme
näköjään merkityksettömiin ja vähäpätöisiinkiin ilmiöihin, koska emme
milloinkaan etukäteen tiedä, mikä suhde niillä mahdollisesti voi olla
siihen mikä on tutkimuksemme keskeinen esine ja aihe: runoilijan
persoonallisuus ja sen kuvastus eri kehityskausina runoilijan
tuotannossa. Meidän on näin ollen verraten laajasti tutustuttava siihen
paikalliseen ympäristöön, jonka piirissä Goethen elämä eri kausinaan on
liikkunut, niihin henkilöihin, jotka pitemmän tai lyhyemmän ajan ovat
häneen vaikuttaneet samoin kuin siihen kirjallisuuteen ja filosofiaan
sekä siihen aikakauden henkeen, josta hän on vastaanottanut herätteitä.
Ahkera, vuosi vuodelta yhä lisääntyvä Goethe-tutkimus tarjoaa tässä
aulista apuaan. Mutta myöskin Goethe itse on jättänyt jälkimaailmalle
runsaasti arvokkaita autobiografisia todistuskappaleita kirjeissään,
päiväkirjoissaan, "Dichtung und Wahrheit"-teoksessaan sekä Eckermannin
muistiinpanemissa keskusteluissa, puhumattakaan siitä todistuksesta,
minkä koko hänen runoutensa välillisesti antaa hänen elämästään. Usein
saamme Goethen runoudesta sen elämäntunnelman, joka kunakin ajanjaksona
ja hetkenä on hänet täyttänyt, määräten hänen harrastustensa ja hänen
mielikuviensa suunnan ja värityksen — elämäkerrallisista lähteistä
taasen saamme tutustua niihin ulkonaisiin vaiheihin ja kohtaloihin,
jotka ovat vaikuttaneet tämän elämäntunnelman syntymiseen. Vertaamalla
näitä vaikutelmiamme toisiinsa voimme aavistaa sen yhteyden, joka on
eletyn elämän ja runouden välillä.
Goethesta voinee erehtymättä väittää, että hänen runoutensa ei ole
läheskään samassa määrässä tunnettu kuin hänen nimensä ja osaksi
myöskin hänen persoonallisuutensa. Monikin, jonka huulilla usein on
Goethen nimi, omistaa hänen runoudestaan vain toisenkäden tietoja,
ei mieskohtaista tuntemusta. Ja niidenkin tuntemus, jotka jollakin
oikeudella voivat sanoa lukeneensa ja harrastaneensa Goetheä,
rajoittuu tavallisimmin pieneen osaan hänen valtavaa tuotantoaan. Sitä
epäsuhtaa, joka on olemassa Goethen runoilijamaineen ja hänen teostensa
yleisömenestyksen välillä, ei ole luettava yksistään yleisön syyksi
— jos tällaisissa tapauksissa yleensä on oikeutta muuta kuin todeta
asianlaita. Jollei ota lukuun lyriikkaa, joka onkin ehkä parhaiten
tunnettu osa Goethen tuotantoa, sisältävät hänen yksityiset teoksensa
enemmän pyrkimystä, etsintää, kokeilua kuin lopullista saavutusta,
kiteytynyttä, valmista, virheetöntä taidetta. Suurella osalla Goethen
tuotannosta on torson luonne. Hän tunsi alituista tarvetta muodostella
ja muutella omia teoksiaan, kokoamatta koskaan itseään mihinkään
lopulliseen, niinkuin esim. Dante "Jumalaiseen näytelmäänsä". Hänen
kootut teoksensa sisältävät joukoittain katkelmia, aloitteita,
joita ei koskaan ole kehitetty, aineskokoelmia ja tilapäisteoksia
ilman suurempaa arvoa. Useimpien hänen teostensa kehityshistoriassa
on monta vaihetta. "Götz von Berlichingenistä" on olemassa kolme
eri muunnosta, "Iphigenie" on kirjoitettu neljä kertaa uudelleen.
"Wilhelm Meister" on niinikään elänyt monta vaihetta ja valmistunut
lopulta toisen suunnitelman mukaan kuin tekijä alkuaan itse oli
ajatellut. "Faust" muodostui kuuden vuosikymmenen aikana, niin että
voimme sanoa ihmiselämän jokaisen ikäkauden jättäneen siihen jälkensä
ja muodostelleen sitä, mutta valmiiksi siinä mielessä kuin Danten
mestariteos ei sekään koskaan tullut. Mikään Goethen näytelmistä ei
ole saavuttanut teatterilavalla samaa kestävää menestystä kuin esim.
Schillerin draamat, ja hänen romaaniensa teknilliset puutteellisuudet
ovat myöskin kertomataiteen alalla pelottaneet hänen myöhempiä
lukijoitaan. Jokaisella Goethen lukijalla on enemmän tai vähemmän
tietoisena tunne siitä, että Goethe on paljon enemmän kuin jokainen
hänen yksityinen kirjansa, niin, enemmän kuin kaikki hänen teoksensa
yhteensä, jos niitä arvostelee saavutuksena, ei pyrkimyksenä.
Tämä tunne on epäilemättä oikea. Sekin, joka tuntee Goethen koko
kaunokirjallisen tuotannon, mutta ei hänen tieteellisiä harrastuksiaan,
ei hänen persoonallisia suhteitaan sellaisina kuin ne ilmenevät hänen
kirjeissään eikä hänen toimintaansa valtioministerinä, tuntee Goethen
vaillinaisesti. Jokaisen tarkkaavaisen Goethe-lukijan johtavat hänen
teoksensa hänen elämäkertaansa, samoinkuin hänen elämäkertansa taas
takaisin hänen teoksiinsa. Homeroksen runous samoinkuin Danten,
Shakespearen ja Calderonin teokset elävät ihmiskunnan tietoisuudessa
aivan toisessa määrässä riippumattomina tekijöistään, ne eivät,
kuten Goethen runous, alati muistuta meitä siitä runoilijasta ja
siitä persoonallisuudesta, joka on taideluoman takana, ne elävät
itsenäisempää, objektiivisempaa elämää. Goethen koko runouden, yhtä
hyvin hänen lyriikkansa kuin hänen kertomataiteensa ja dramatiikkansa
keskeisin henkilö on hän itse, enemmän tai vähemmän näkyvänä, aina
läsnäolevana. Tässä mielessä on koko hänen tuotannossaan jotakin
lyyrillistä tai, mieluummin, jotakin tunnustuksellista. Jos tahtoisimme
yhdessä ainoassa näkökulmassa tarkastaa Goethen valtavaa, henkisen
elämän eri aloille haaraantunutta produktiviteettia, olisi varmaan
hedelmällisin — ja sentähden juuri goetheläisessä mielessä oikein
— näkökulma se, joka käsittäisi koko hänen tuotantonsa suureksi
ripiksi, tunnustukseksi, jossa hän on pukenut sanoiksi, mitä hän eri
aikoina on tuntenut ja ajatellut, mitä kärsinyt ja toivonut, mitä
rakastanut ja mihin uskonut. Välittömimmin puhuu tämä rippi meille
hänen lyyrillisissä runoissaan, jotka antavat meille hänen lämpimällä
tunteella täytetyn silmänräpäyksensä, välillisemmin hänen epiikassaan
ja draamarunoudessaan, joissa hän on pyrkinyt luomaan elämäntunteelleen
taiteellisesti objektiivisen muodon, välillisemmin niinikään hänen
tutkimuksissaan, mihin hän joutui etsiessään niitä lakeja, jotka
hallitsevat luontoa ja elämää. Tässä valtavassa tunnustuskirjassa
vaatii jokainen yksityinen osa, jokainen lause kokonaisuuden tuntemusta
tullakseen oikein ymmärretyksi, niin, vielä enemmän kuin tuntemusta,
vaatii intuitiivistä eläytymistä siihen persoonallisuuteen, joka tässä
tunnustuskirjassa kertoo taisteluistaan ja kärsimyksistään, voitoistaan
ja tappioistaan retkellänsä elämän läpi. Yksityisillä, yhteydestään
irroitetuilla lainauksilla Goethen teoksista emme voi todistaa mitään
siitä yksinäislaatuisesta henkilöllisyydestä, siitä alkuilmiöstä,
joka sisältyy käsitteeseen Goethe. Se joka etsii Goethen elämäntyöstä
jotakin teoreettista, loogillista oppirakennelmaa ilman riitaisuuksia,
samoin kuin se, joka siitä hakee kaikille käyttökelpoista
käytännöllistä elämänohjetta, pettyy odotuksessaan. Goethe ei ole
filosoofi eikä moralisti siinä mielessä. Ainoastaan se, joka voi tajuta
Goethen koko elämän ja toiminnan sisältäpäin, omista edellytyksistään
alati kehittyvänä tapahtumana, missä yksityiset teokset merkitsevät
vain sitä tietä, jonka kautta kehitys on kulkenut, olematta siis mitään
tarkoitettuja tuloksia ja päämääriä, ainoastaan se voi nähdä yhteyden
Goethen teosten ja harrastusten moninaisuudessa.
Goethen henkilöllisyys seisoo kirjallisuushistorian kirkkaimmassa
valaistuksessa. Itse on Goethe, joka varsinkin elämänsä loppupuolella
tunsi tarvetta katsoa itseään ja omaa kehityskulkuaan historiallisesti,
antanut arvokkaan ainehiston elämänvaelluksensa valaisemiseksi ja
ymmärtämiseksi. Kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, lopulla vuotta 1809,
koottujen teostensa ensi kertaa ilmestyttyä, alkoi Goethe kerätä
aineksia omaelämäkerrallista teosta varten ja niitä kronologisesti
järjestellä, alussa vuotta 1814 oli neljä osaa "Dichtung und
Wahrheit"-teosta valmiina. Senjälkeen veivät toiset harrastukset
runoilijan mielenkiinnon, kunnes hän taas vuosina 1825, 1830 ja
1831 jatkoi omaelämäkertaansa pääsemättä kuitenkaan pitemmälle kuin
vuoteen 1775, siis Weimaraikaansa saakka. Näihin muistelmiin liittyvät
välittömästi hänen 1815 kirjoittamansa italialaiset matkakuvaukset
ja 1822 syntynyt "Sotaretki Ranskaan", jotka kumpikin ovat ikäänkuin
luonnoksia elämäkertateoksen jatkoksi, sekä hänen päiväkirjansa,
"Annalen oder Tag- und Jahreshefte", joihin vanha Goethe sihteerinsä
avustamana on koonnut joukon tietoja ja piirteitä elämästään.
Nythän saattaisi ehkä kuvitella, että perehtymällä yksistään tähän
Goethen omaelämä-kerralliseen ainehistoon ja varsinkin lukemalla
hänen omaa esitystään lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, saisimme
historiallisesti tarkimman ja psykologisesti tyydyttävimmän kuvan
runoilijan kehityskulusta. On kuitenkin muistettava, että "Dichtung und
Wahrheit"-teoksessa on Goethe antanut runoilijafantasialleen, kuten
nimikin osoittaa, verraten vapaat ohjat, joten meidän yksistään tämän
kirjan perusteella on mahdotonta muodostaa itsellemme oikeata kuvaa
siitä, minkälainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa todellisuudessa on
ollut — meidän olisi sitä varten riistettävä historiallisten tosiasiain
yltä se runouden harso, johon vanha Goethe ne on verhonnut, ja se on
enemmän kuin mitä kriitillisimmältäkään lukijalta voi vaatia. Tähän
tulee lisäksi että Goethe hienotunteisuus-syistä ei voinut kertoa
suhteistaan ihmisiin täysin vapaasti — seikka, joka lienee suurelta
osalta ollut syynä siihen, että hänen muistelmansa katkesivat niin
varhain. Muistettava on niinikään, että Goethen elämäkertateoksessa
puhuu maailmankuulu runoilija lapsuudestaan ja nuoruudestaan sellaisena
kuin ne hänestä näyttivät katsottuina siltä korkeudelta, jonne hän
ikänsä, maineensa ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta oli joutunut
elämänsä iltana. Näin pitkä perspektiivi ei luonnollisesti ole
voinut olla jonkun verran väärentämättä mittasuhteita, puhumattakaan
siitä, että paljon on voinut painua muistin taivaanrannan taakse.
Siihen, mikä kaksikymmenvuotiaalle kerran oli merkitsevää ja tärkeää
maailmassa, siihen kuuden- tai seitsemänkymmenvuotias tuskin enää
löytää samaa suhdetta. Goethen syvällinen ja hieno elämäkertateos ei
näin ollen oikeastaan, ilmaise meille mitä hän todella tunsi ja koki
kuumeisimpana kehitysaikanaan, kun hänen tuleva elämänratansa vielä
oli tuntemattomuuden peitossa, ja kun hän verensä levottomuudesta loi
ensimmäiset runonsa ja ensimmäiset kirjansa. Meidän on koetettava —
silti hylkäämättä Goethen omaa elämäkertateosta — päästä takaisin
hänen nuoruutensa lähteille, meidän on pyrittävä seuraamaan häntä
hänen kehitysvuosiensa iloissa ja suruissa sellaisina kuin hän ne
silloin tunsi, tietämättömänä päämäärästään, usein onnettomana,
jo kuolemattomien runotarten valitsemana, vaikka siitä itse
tiedottomana, harrastuksissaan hajanaisena, tunteissaan kiihkeänä,
usein mieleltään ja ruumiiltaan sairaana, itseään soimaavana, mutta
samalla itsetietoisena neronsa aavistelussa, täynnänsä elämänjanoa,
nerokkaana nuorukaisena, vaikkei ehkä vielä nerona, vastaanottavana
elämälle, väsymättömänä sydämeltään, joka aina oli altis rakkauteen
ja ystävyyteen. — Se runsas ainehisto, jonka Goethe-tutkimus aikojen
kuluessa on kerännyt, antaakin meille tilaisuuden täydentää ja
tarkistaa, jopa osaksi asettaa toiselle psykologiselle pohjalle, mitä
runoilija omaelämäkerrallisessa teoksessa on kertonut lapsuudestaan ja
nuoruudestaan. Me opimme siitä, ettei nuori Goethe suinkaan kulkenut
suoraviivaisesti maailmanhistoriallista kutsumustaan kohti — mistä
hän nuoruusvuosinaan ei voinut olla edes tietoinen — vaan hapuillen
ja etsien, erehtyen ja kärsien. Hänen neroutensa ei varjellut häntä
niistä kokemuksista ja kärsimyksistä, jotka kuuluvat jokaiseen
ihmiselämään. Goethe ei olisikaan se inhimillisyyden edustaja, joksi
hän on kasvanut jälkeentulevien silmissä, jos hänen elämänsä olisi
ollut poikkeuksellinen siinä mielessä, että siitä olisi puuttunut
jotakin siitä inhimillisestä, jonka erottamattomasti katsomme
kuuluvan ihmiskohtaloon. Niinpä ei Goethe suinkaan ollut riippumaton
ulkonaisista olosuhteista. Saamme havaita, että ne päinvastoin
hyvinkin ratkaisevasti vaikuttivat hänen kohtaloihinsa, jopa hänen
runoilijatoimintaansa, m.m. siten, että ne eräänä aikakautena hänen
elämästään melkein kokonaan vieroittivat hänet runon työstä, vieläpä
kymmeneksi vuodeksi. Me voimme niinikään havaita, miten ulkoapäin
tulevat vaikutukset ja herätteet antavat, ei ainoastaan ainehistoa
hänen runolliseen tuotantoonsa, vaan myöskin usein itse sen tyylin,
johon hän kulloinkin valaa runosuoniansa. Hän on eri aikoina elämästään
tietoisesti lähennellyt, jopa suorastaan jäljitellyt Shakespearea,
Rousseau'ta, kansanlaulua, kreikkalaista tragediaa, roomalaista
lemmenlyriikkaa, persialaista Hafista ja Saadia, hän on löytänyt
sekä gotiikassa että klassillisuudessa omaa itseänsä, antiikissa ja
keskiajassa, mutta hän ei ole pysähtynyt mihinkään, hän on rientänyt
alati eteenpäin, tyydyttämättömänä valtavassa kaipuussaan löytää
lopullinen ilmaisu sille, mitä hän sisimmässään oli ja mitä hän
sisimmässään tunsi liikkuvan. Ulkonaiset olosuhteet ja ulkoapäin
tulevat vaikutukset eivät kuitenkaan koskaan orjuuttaneet häntä eivätkä
hänen luovaa nerouttaan. Hän löysi vapautensa, oman itsensä, myöskin
hänelle alkuaan vieraissa olosuhteissa, samoinkuin hänelle vieraissa
tyylilajeissa. Sillä hetkellä, jolloin ulkonaiset olosuhteet olisivat
muuttuneet hänelle kahleiksi tai hänen omaksumansa tyyli maneeriksi,
oli hän jo molemmat jättänyt. Goethen näennäisen passiivisuuden
takana piili herkkä itsesäilytysvaisto. Niinkuin kaikki, joiden
elämäntyössä ja henkilöllisyydessä me näemme jotakin jumalallista, on
Goethe tuntenut, niin maan lapsi kuin hän olikin, että pahinta mitä
elämässämme voi tapahtua on että tuotamme sielullemme vahingon.
Kun ajattelemme, miten runsaasti ja näköjään tarkoituksettomasti
luonto tuhlaa yksilöitä maailmaan, kun ajattelemme, miten jokaisen
sukupolven mukana kymmenet ja sadat miljoonat syntyvät ja katoavat
jälkeä jättämättä, kun ajattelemme, miten ahtaat rajat välttämättömyys
yleensä antaa ihmiselämälle, miten saidasti se mittaa meille meidän
mahdollisuutemme, kun ajattelemme ihmiselämän ja oman elämämme
pienuutta ja irratsionalisuutta — kun tätä kaikkea ajattelemme,
seuraamme ihmetyksellä ja hartaudella sellaista elämänvaellusta kuin
Goethen, joka on jättänyt vuosisatoihin jälkensä, nostamme katseemme
elämäntyöhön, joka nousee korkealle näkyviin ajan hukuttavasta
lentohiekasta niinkuin nousevat vanhojen mestarien rakennustaiteen
suuret luomat kaiken katoavan keskeltä. Kunnioitukseemme ja ihailuumme
sekaantuu kiitollisuutta, sillä tällaisessa ihmiselämässä näemme oman
inhimillisyytemme tavallansa edustettuna ja arvoon nostettuna. Se
antaa meille ikäänkuin vakuutuksen siitä, että huolimatta kaikesta
satunnaisesta ja pienestä, kaikesta surullisen avuttomasta, jonka
tiedämme aina kuuluvan ihmiskohtaloon, ihmiselämä kuitenkin voi
sisällyttää itseensä jotakin kestävää, jotakin yli-yksilöllistä, joka
ei kuolemassa häviä, joka ei katoa yksilön mukana vaan jää elämään
ja vaikuttamaan hänen jälkeensä. Se antaa meidän tuntea, miten
häipyvä silmänräpäys voi sulkea syleilyynsä jotakin ikuista, jotakin
jumalallista, miten yksilö voi nousta nimettömästä ihmismerestä
arvaamattomaan merkitykseen, esikuvalliseksi toisille, voimanlähteeksi
toisille. Me emme voi omaksua neroilta ja ihmiskunnan suurilta heidän
salaisuuttaan, me emme voi koroittaa itseämme heidän rinnalleen
luovassa voimassa, mutta me voimme heidän oppilainaan kehittää
itsessämme niitä moraalisia voimia, jotka ovat heidän olemassaolonsa
ydin, heidän luovan toimintansa hermo, heidän inspiratsioninsa syvin
lähde. Tässä merkityksessä käsitän moraalilla kaikkea sitä mitä
ihminen sisimmässään _tahtoo_ ja, vielä enemmän, sitäkin, jota hän ei
ehkä tietoisesti tahdo, vaan jota kohti hänen vaistonsa kurkottuvat.
Moraali tässä mielessä on alkuilmiö, se on ihminen paljaimpana,
riisuttuna siitä sosiaalisesta ja historiallisesta tilapäisyydestä ja
sovinnaisuudesta, johon elämän käytäntö hänet pukee. Se mikä Goethessä
viime kädessä ja lopulta on mieltäkiinnittävintä ja tärkeintä, se mihin
hänen merkityksensä ihmiskunnalle perustuu, on juuri hänen moraalinsa
tässä mielessä, s.o. mitä hän on _tahtonut_ sisimmässään. Kun
jälkeentulevat sukupolvet ovat nostaneet Goethen hänen kunnia-asemaansa
viimeisten vuosisatojen henkisessä historiassa, niin tahtoo se sanoa,
että ne ovat nostaneet kunniaan ne elämänarvot, jotka sisältyvät tai
sisällytetään käsitteeseen _Goethe_. Nämä elämänarvot taas on Goethe
itse eräässä mielessä asettanut, tahtomalla juuri niitä eikä jotain
muuta, suorittamalla valintansa niiden hyväksi ja hylkäämällä muun.
En tarkoita, että tämä valinta olisi ollut tietoista, vielä vähemmän
että se olisi perustunut johonkin älylliseen harkintaan. Niinkuin
kaikki mikä elämässä on syvintä ja samalla tärkeintä on tämä valinta
tapahtunut tiedottomasti, vaistomaisesti.
Mutta vaikkakin se kaunis orgaaninen kasvu, joka on Goethen elämälle
ominainen, pohjautuu syvemmälle kuin hänen tietoiseen pyrkimykseensä,
oli Goethellä kuitenkin nuoruudestaan lähtien voimakas tunne elämänsä
merkityksestä ja arvosta, samoinkuin kehittynyt tarve suojella ja
varjella itseään häiritsevältä vaikutukselta. Jo hänen ensimmäisinä
ylioppilasvuosinaan loukkasi hänen kehittynyt itsetuntonsa hänen
tovereitaan ja kautta koko elämänsä, ei vähimmin vanhuutensa
keskusteluissa Eckermannin kanssa, asetti hän itsensä poikkeusasemaan
omassa ympäristössään ja ajassaan. Tähän vaistomaiseen tunteeseen
elämänsä merkityksestä liittyi syvä edesvastuun tunne. Mitä
epikurolaisia piirteitä tapaammekin Goethen elämästä, on kuitenkin
sanottava, että hänen elämyksensä ovat olleet hänelle aina elämän
_vaiheita_, kehitysasteita, niiden pohjalla on ollut aina sisäinen
välttämättömyys, ei hetkellinen, tilapäinen halu. Goethen elämään
painaa kauttaaltaan leimansa syvä vakavuus. Kuta vanhemmaksi hän
tuli, sitä silmiinpistävämmäksi kävi tämä piirre hänessä. Hän tunsi
yhä selvemmin ja voimakkaammin, että hänen sanansa ja tekonsa saivat
merkitystä kauas yli hänen yksilöllisen minänsä. Mutta hänellä ei ollut
tätä tunnetta vain omaan elämäänsä nähden, kaikki inhimillinen toiminta
ja vaikutus kasvoi hänen silmissään vertauskuvalliseksi, symbooliseksi.
Kaikki _merkitsi_ hänelle jotakin yli jokapäiväisen, niin sanoakseni
reaalisen arvonsa. Jokainen teko, jokainen pyrkimys, jokainen saavutus
oli lopullisesti ymmärrettävissä vain suuremmassa yhteydessä ja
syvempää taustaa vastaan kuin minkä tarjosi yksityinen tapaus erikseen
arvosteltuna. Niinpä saattoi Goethe sanoa vanhuutensa puhetoverille
Eckermannille nuo paljon merkitsevät sanat: "Ich habe all mein Wirken
und Leisten immer nur symbolisch angesehn und es ist mir im Grunde
ziemlich gleichgultig gewesen, ob ich Töpfe machte oder Schusseln" —
olen aina pitänyt kaikkea toimintaani ja työtäni symbolisena ja minulle
on pohjaltaan ollut jotenkin yhdentekevää, olenko laatinut ruukkuja
vaiko vateja.
Goethellä oli syvälle juurtunut vastenmielisyys kaikkea teleologista,
tarkoitusperäisyyteen perustuvaa käsitystapaa vastaan. Koska
hänelle, kuten hän kuvakielellään sanoo, ei merkinnyt mitään, tekikö
hän ruukkuja vaiko vateja, ei myöskään mikään hänen runoluomansa,
ei edes hänen kirjallinen tuotantonsa kokonaisuudessaan ollut
hänelle hänen työnsä ja elämänsä _tarkoitus_. Jottemme tekisi
väkivaltaa hänelle, on _meidän_ myöskin varottava sovittamasta tätä
teleologista arvostelutapaa hänen elämäänsä. Jos hän loi nuoruudessaan
"Mailied'insä" ja "Wertherinsä" ja vanhuudessaan Marienbadenin elegiat
ja "Faustin" II:n osan, oli tässä kaikessa yhtä vähän "tarkoitettua"
kuin omenapuun kukissa keväällä ja hedelmissä syksyn aikaan. Niinpä
ei meillä ole oikeutta katsoa Goethen teoksia hänen elämänsä
tarkoitukseksi tai mitata edellisten merkityksellä jälkimmäisen arvoa.
Goethe ei ollut yksinomaan eikä ensi sijassa kirjailija, ei edes
runoilija, ja me pienennämme hänen mittasuhteitaan jos me koetamme
sovittaa häntä määrätyn ammatin tai kutsumuksen puitteihin. Lähes
kuusikymmenvuotiaana lausui hän itse: "Ei vaan ammattina mitään, se
on minun luontoani vastaan! Tahdon kaiken, mitä voin, tehdä leikkien
ja juuri sitä mitä eteeni tulee ja niinkauankuin minulla on siihen
halua. Niin olen nuoruudessani leikkinyt, tietämättäni; niin tahdon
tietoisesti jatkaa koko jäljellä olevan elämäni." Mikään ulkoapäin
asetettu "päämäärä", mikään "tarkoitus" ei saanut rajoittaa elämän
vapaata kasvua hänessä, ei saanut ohjata häntä muualle kuin minne
sisäinen välttämättömyys häntä ajoi. Tässä mielessä merkitsee
leikkisana Goethen käyttämänä suurinta vakavuutta. Jos välttämättä
tahdomme jotakin "tarkoitusta" Goethen elämään, on meidän se etsittävä
tästä elämästä itsestään, sen itseään toteuttavasta pyrkimyksestä, sen
lakkaamattomasta kasvusta omien mahdollisuuksiensa täyteen mittaan —
niinkuin Goethe itse on sanonut: "Elämässä on kysymys vain elämästä, ei
sen tuloksista."
Tämän oman inhimillisyytensä mittojen täyttäminen korkeimpaansa asti,
ei olisi ollut mahdollista, jos hän olisi antanut jonkin määrätyn
elämänkutsumuksen, jonkin ennakolta asetetun tehtävän vangita ja
rajoittaa itseään. Hänen voimakas elämäntunteensa, joka tapaili
äärettömyyksiä, pani hänet kulkemaan "joka suuntaan äärellisyyteen".
Jokainen tie, joka aukeni tutkimukselle tai runoilijafantasialle oli
käytävä loppuun saakka, jokainen itu hänen persoonallisuudessaan oli
kehitettävä kukkaansa ja hedelmäänsä. Hänellä oli kiire, sillä hänen
kaipuunsa veti häntä alati laajentamaan inhimillisyytensä alaa —
hänellä oli aikaa odottaa, sillä hän tunsi henkensä kypsyvän hänen
tahdostaan riippumatta, niinkuin maamies tietää satonsa tuleentuvan
siitä huolimatta, nukkuiko hän vai oliko hän valveilla. Hän tiesi, että
hänen tarvitsi vain olla uskollinen luonnolle itsessään, täyttääkseen
mahdollisuuksiensa mitan.
Se riippumattomuuden vaisto, se tarve olla eräässä mielessä mieluummin
dilettantti kuin ammattilainen, se halu luopua ennakolta määrätyn
elämänuran houkutuksista, voidakseen sitä paremmin seurata sisäisen
kutsumuksensa ääntä, voidakseen olla ihminen omien mittojensa mukaan,
ainoastaan ihminen, tämä vaisto ja tämä tarve on usein ollut ominainen
niille, jotka ovat elämällään ja vaikutuksellaan laajentaneet ja
syventäneet inhimillisyyttä ja siten suorittaneet historiallisen
kutsumuksen.
Eräs runoilija, pienempi kuin Goethe, mutta viime vuosisadan suurimpia,
Alfred de Musset, on hienosti ja lyyrillisen elävästi kuvannut tätä
vaistoa ja tätä tarvetta. Sen mitä hän on pukenut sanoiksi on myöskin
nuori Goethe tuntenut:
"Muistan vielä päivän", kertoo Musset, "jolloin isäni, ajatellen
tulevaisuuttani, puhui minulle eri elämänurista, kehoittaen minua
tekemään vaalini. Seisoin nojaten ikkunan pieleen ja katsoin kapeaa,
yksinäistä poppelia, joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia
noita elämäntehtäviä ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle.
Punnitsin niitä mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja
niin annoin ajatukseni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua,
että maa liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka
ajaa maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi.
Näin maan liikkuvan taivasta kohden — minusta tuntui kuin olisin
ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi,
levitin käsivarteni ja huudahdin: 'On kyllin kutsumusta olla päivän
matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin
kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain
ihminen, yleensä — en mitään muuta!'"
Olla ihminen, yleensä, ei mitään muuta — sitä on Goethe ollut
syvemmässä, täydellisemmässä mielessä kuin kukaan toinen historiallinen
henkilö uudella ajalla. Hän on omalla elämällään antanut
eurooppalaiselle inhimillisyydelle syvemmän merkityksen ja sisällön,
hänen henkeään elää kaikessa siinä, jonka hänen jälkipolvensa ovat
itselleen omaksuneet, siinä sielunvireessä, missä meidänkin aikamme
sykkii. Hän on sillä väsymättömällä, mutta samalla vaivattomalla
energialla, jonka hän oli saanut luonnolta lahjaksi, kyntänyt
useammat ja syvemmät vaot eurooppalaisen hengen elämään kuin kukaan
toinen renessanssin jälkeen. Vaatimattomasta alustaan nostaa hän
saksalaisen kirjallisuuden kunnia-asemaan Euroopan kirjallisuuksien
joukossa. Hän antaa saksankielelle ennen tuntemattoman ilmehikkyyden
ja voiman. Kaiken hänen kansassaan ja aikakaudessaan liikkuvan
pyrkimyksen ja kysynnän, kaiken tutkijatarpeen ja runoilijanäkemyksen
yhdistää hän nerollaan voimakkaaksi, suureksi synteesiksi. Hän luo
omasta lihastaan eurooppalaisen rodun syvimmän edustajan Faustissa,
joka levottomassa, äärettömyyksiä tavoittelevassa kaipuussaan ja
väsymättömässä pyrkimyksessään kätkee länsimaan kulttuurin koko sielun,
sen suuruuden ja voiman, samoinkuin sen heikkouden ja tragiikan. Hän
näkee korkealta näköalapaikaltaan, aikakautensa yläpuolella seisten,
monien tieteiden aloilla kauemmaksi kuin ammattitutkijat. Hän kirkastaa
ennakkoluulottomuudellaan henkistä näköpiiriä eri suuntiin. "Olen
tullut vanhaksi kaikelle muulle paitsi totuudelle", sanoo hän elämänsä
keskipäivän aikaan. Hän kulkee joka suuntaan äärellisyyteen, kokeakseen
kaikki mahdollisuudet, mitkä ihmiselämälle yleensä ja hänelle
erikoisesti saattoivat olla tarjolla.
Hänen totuutensa eivät ole ilmaistavissa yksinkertaisissa
oppilauseissa. Ne ovat perusluonteeltaan dynaamisia ja vaikeasti
tavoiteltavissa abstraktisella käsite-kielellä. Päästäksemme niiden
perille tai saadaksemme niistä edes aavistuksen on meidän seurattava
häntä keskelle hänen toimivaa elämäänsä. Meidän on annettava hänen
inhimillisyytensä tulla eläväksi itsessämme, meidän on pyrittävä
käsittämään kuinka syvällä oikeutuksella jälkipolvet ovat sovittaneet
hänen omia sanojaan:
_Das ist führwahr ein Mensch gewesen_.
Jos sen teemme, olemme varmaan huomaavat, että me Goethen edessä
seisten seisomme samalla aikakautemme syvimpien kulttuuriprobleemien
edessä.