Jos tahtoisi kysyä, mikä ominaisuus Nietzschen runoudessa ennen
muuta pysähdyttää meidät sen eteen, niin olisi kaiketi lähin ja
lyhyin vastaus: sen syvällinen vakavuus. Sen ankaruudessa on jotakin
profeetallista, joka viittaa runouden yli mieskohtaiseen julistukseen.
Me tunnemme vaistomaisesti että Nietzschen lyriikassa tapahtuu jotakin
inhimillisesti merkitsevää, jotakin ainutkertaista. Me tunnemme että
Nietzschen lyriikka on kaikkein loistavimpia näytteitä runoudesta,
missä todella merkitsevä — me voimme Nietzschen vaikutukseen nähden
liioittelematta sanoa: maailmanhistoriallisesti merkitsevä —
persoonallisuus on saanut puhtaasti lyyrillisen ilmaisun. Me tunnemme
että aikakauden väkevimmät tunteet ja suurimmat ajatukset ovat siinä
saaneet muodon, ovat hehkuvassa runoilijasielussa muuttuneet eläväksi
syväksi inhimilliseksi elämäksi.
Eräs Nietzschen viimeisistä saksalaisista tulkitsijoista, Heinrich
Römer, on nimittänyt Nietzschen runotarta _ancilla philosophica'ksi_
— ikäänkuin Nietzschen runouden tehtävä olisi ollut vain palvella
hänen filosoofisia tarkoituksiaan. Tällainen tulkinta ei tee oikeutta
Nietzschen lyriikalle, joka ei ollut hänen filosofiansa palvelija,
vaan hänen yksilöllisyytensä välittömin, korkein ja puhtain ilmaus.
Filosoofi Nietzschessä ei suinkaan sanellut hänen runojaan, vaan
pikemminkin runoilija hänessä saneli hänen filosofiansa. Tai ehkä
oikeammin: filosoofi ja runoilija olivat hänen yksilöllisyydessään
yhtä, olivat erottamattomat.
Nietzschen voimakkain lyyrillinen kausi sattui hänen elämänsä
merkitsevimpään käännekohtaan, niihin vuosiin, jotka edeltävät hänen
suurta luomisaikaansa, sitä, joka teki hänestä henkisen mahdin
Euroopassa. "Die fröhliche Wissenschaft"-kokoelman runous on kuin
iloinen aamusoitto pitkän hedelmällisen työpäivän alkaessa tai kuin
uhritanssi ennen taisteluun-lähtöä, ja dityrambit ovat tämän työpäivän
epilogi, iltalaulu yötä odotellessa. Kun ajattelemme, mikä valtava
henkinen luomiskausi mahtuu tämän prologin ja epilogin väliin,
ymmärrämme, mistä Nietzschen lyriikka on saanut voimansa: siitä
luomistyön ahjosta, mistä uusi tahto, uusi julistus syntyi maailmaan,
Zarathustran julistus "korkeammille ihmisille".