Nietzschen runotyylin ymmärtäminen edellyttää hänen proosansa
tuntemista. Hän on itse sanonut, että hyvän proosakirjailijan tyylille
on ominaista, että se kulkee niin liki runoutta kuin suinkin,
muuttumatta kuitenkaan runoudeksi. Nietzsche on vienyt proosansa
lähemmäksi runotyyliä kuin kukaan toinen saksalainen kirjailija, ja
ylimeno toisesta toiseen tapahtuu hänellä vaivattomasti ja luontevasti,
melkein kuin tekijän itsensä huomaamatta. Antiikin runousopin ja
retoriikan oppilaana ei hän kuitenkaan sekoita proosaa ja runoutta
toisiinsa — niinkuin jotkut n.k. vapaiden runomuotojen viljelijät
vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeen — vaan esiintyy hänellä aina runo
runona ja proosa proosana. Molemmissa saavuttaa hän tuloksia, jotka
eivät ainoastaan ole muodostaneet koulua, vaan ovat, mikä merkitsee
enemmän, jääneet pysyviksi saavutuksiksi saksankieleen: Nietzsche ei
syyttä ole suurin kielellinen uudistaja saksalaisen kulttuurin piirissä
Lutherin ja Goethen jälkeen.
Nietzschen proosatyyli ei vielä hänen ensimmäisissä teoksissaan
ole saavuttanut sitä persoonallista luonnetta, mikä myöhemmin
tekee sen niin helposti tunnettavaksi. Vasta siitä lähtien kun hän
— ensi kerran teoksessa "Menschliches, allzumenschliches" v:lta
1876 — omaksuu aforismin tyylikeinokseen tulevat hänen proosansa
loistavat ominaisuudet täysiin oikeuksiinsa. Nietzschen aforismi ei
kehittynyt, kuten esim. ranskalaisen La Rochefoucauld'in, hienostuneen
salonkikeskustelun kukkana, se muodostui kirjalliseksi työaseeksi
kovan käytännöllisen välttämättömyyden koulussa. Nietzschen ankarat
päänsärkykohtaukset pakottivat hänet liikkumaan paljon ulkoilmassa,
ja pitkillä kävelyretkillään oli hänelle mahdollista merkitä
muistiin tai säilyttää mielessään vain yksityisiä ajatuksia, jotka
vähitellen, pitkäaikaisesta tottumuksesta keskittymiseen kiteytyivät
yhä iskevämpään muotoon. Siten on hänen iskulausetyylinsä syntynyt
ja kehittynyt luonnon läheisyydessä, Sveitsin vuoristopoluilla ja
Välimeren rantamilla, vapaan taivaan alla, ja siten on hän niin
helposti voinut runoilijan välittömyydellä saada vertauskuvansa
elävästä luonnosta. Nietzschen sanonnalta puuttuu tykkänään se
seurallinen piirre, joka on ominainen ranskalaisten aforistikkojen
tyylille, hän ei ole keskustelija, kuten he, hän on yksinpuhuja, ja jos
hän on sen ohella jotakin muuta, on hän julistaja. Hänen seurakuntaansa
ei ole vielä olemassa, vasta hänen sanansa keräävät sen kokoon
maailmalta, elävien ja syntymättömien joukosta. Hänen Zarathustransa
käyttää uskonnonperustajan juhlallisen pateettista kieltä. Nietzschen
iskulauseet ovat ajatusrunoutta — vieläpä voimakkaasti tunneväritettyä
ajatusrunoutta —, niillä on varsin vähän yhteistä sen kylmän älyllisen
leikin kanssa, johon varsinkin ranskalainen henkevyys mielellään
pukeutuu, ne eivät loista hiotun floretin kylmällä vaan tulenlieskan
polttavalla valolla. Hänen proosatyylinsä on voimakkaan subjektiivisen
taiteilijaveren tuote, jonka syvästi persoonallinen luonne ilmenee m.m.
siinä, että se toisten jäljittelemänä vie kohta ajatukset esikuvaan.
Me tunnemme Nietzschen tyylin jäljittelijän yhtä helposti kuin
tunnemme renessanssimestarien, jonkun Michelangelon tai Rembrandtin
vaikutuksen määrätyissä 1600-ja 1700-luvun taiteilijoissa. Nietzschen
persoonallinen proosatyyli osoittaa usein maalarin silmää, se puhuu
meille musikaalisen henkilön hienosta korvasta, mutta ennen muuta
ilmenee siinä syntyperäisen lyyrikon kyky pukea määrätty tunnesisältö
lyhyeen, iskevään sanallis-rytmilliseen muotoon. Monet Nietzschen
aforismeista ovatkin verrattavat lyyrillisiin runosäkeihin.
Useat Nietzschen runomuotoisista lyyrillisistä tuotteista liittyvät
niin läheisesti hänen proosa-aforismeihinsä, että ne eroavat
jälkimmäisistä oikeastaan vain säännöllisen rytmirakenteensa ja
riimiensä puolesta. Sellaisia ovat — valitaksemme joukosta muutamia —
esim. seuraavat epigrammit:
Mua kapeat sielut kauhistaa:
heiss' ei hyvä ei paha sijaa saa.
*
Hän heitti ilmaan tyhjän sanasen —
ja nainen siihen kaatui langeten.
*
On aurinko kirous väsyneille:
puun arvo on yksin varjossa heille.
*
Viha yhdestä puusta parempi on
kuin ystävyys liimattu kokohon.
*
Pyyntö, poru alas paina.
Ota, pyydän, ota aina!
Näissä sananlaskun tapaisissa säkeistöissä ei vielä persoonallinen
aines oli kovinkaan esiinpistävä. Ylläolevat epigrammit ovat
muodollisesti kuin Goethen "Sprüche in Reimen"-kokoelmasta lainattuja
ja myöskin sisällyksellisesti voisivat ne, viimeistä lukuunottamatta,
olla Goethen käsialaa. Jotkut Nietzschen pitemmistä epigrammeista
muistuttavat taasen tyylillisesti, joskus myös ajatustensa puolesta,
Faustin yksinpuheluja. Epäilemättä olikin Nietzsche saanut Saksan
suurimmalta runoilijalta, varsinkin Weimarinaikaiselta Goetheltä —
kuten m.m. Ernst Bertram on osoittanut — voimakkaita vaikutteita.
Saattaa melkein kysyä, eikö Nietzsche itse asiassa kaikesta
luonnonlaatunsa erilaisuudesta huolimatta ole Goethen ensimmäinen ja
kenties ainoa todellinen oppilas — oppilas, ei jäljittelijä.
Jos ylläolevat säkeet eivät anna meille Nietzschen persoonallisinta
runotyyliä, saamme sensijaan seuraavasta, niiden joukkoon sijoitetusta
epigrammista, joka minämuotonsa puolesta jo lähentelee subjektiivista
lyriikkaa, elävän vaikutelman tyypillisesti nietzscheläisestä
sanonnasta:
Bei der dritten Häutung.
Schon krümmt und bricht sich mir die Haut,
schon giert mit neuem Drange,
so viel die Erde schon verdaut,
nach Erd' in mir die Schlange.
Schon kriech' ich zwischen Stein und Gras
hungrig auf krummer Fährte,
zu essen das, was stets ich ass,
dich, Schlangenkost, dich, Erde.
Kuinka luonteenomaisesti nietzscheläisiä ovatkaan nämä säkeet
rohkeassa realismissaan käärme-mielikuvineen, mikä — salaman ja haukan
rinnalla — on niitä runollisia symbooleja, joita Nietzsche on enimmän
rakastanut! Sanonnan, rytmin ja loppusointujen energia sekä kuvakielen
omalaatuisuus puhuvat näissä säkeissä synnynnäisestä, voimakkaasta
lyyrillisestä temperamentista. Ero näiden rivien ja Goethen epigrammien
välillä on ilmeinen. Niin realistinen kuin Goethe enimmäkseen onkin
iskulauseissaan — niiden sanonnassa on usein ikäänkuin kaikua hänen
käsityöläis-esi-isiensä kansanomaisesta viisaudesta ja kielenkäytöstä
— niin olisi Nietzschen nerokas käärme-mielikuva kuitenkin liian
epäplastillinen, liian "patolooginen" Goethen mielikuvaksi. Goetheen
verrattuna vaikuttaakin Nietzsche äärimmäisyystunteineen usein
hauraalta ja hennolta, toisinaan ehkä hiukan naiselliselta. Nietzschen
runous on haavoittuneen tai toipuvan runoutta eikä hänellä ollut, kuten
Goethellä — dramaatikolla ja ihmiskuvaajalla — kykyä runouden avulla
objektivoida omia sisäisiä taistelujaan ja siten vapauttaa itseään
sielullisista kärsimyksistä. Goethe tyyntyy kirjoittaessaan, Nietzsche
kiihtyy.
Toisessa, ylevämmässä äänilajissa kuin yllä siteeratut säkeet on
Nietzschelle niinikään erikoisesti ominainen se pieni runo, joka
päättää hänen epigrammisikermänsä ja jossa yli-ihmisen siveysoppi on
lausuttu ennen "Zarathustraa":
Tähti-moraalia.
Ken tähtiradoin kulkemaan
oot luotu, pimeyskö maan
sua liikuttaisi, onnekas,
sen kurjuusko sun kulkuas?
Oot valo kaukomaailmain,
on sääli sulle synti ain.
Oo puhdas — ainut käskys vain!
Tämä aito nietzscheläinen säkeistö johtaa ajatuksellisen sukulaisuuden
perusteella toiseen pieneen runoon, runoon "Pinjapuusta ja salamasta",
joka ei merkitse vain Nietzschen tuotannon vaan yleensä saksalaisen
lyriikan korkeimpia huippuja, niitä, joilla ennen häntä kenties vain
Goethen ja Hölderlinin runous on liikkunut:
Pinie und Blitz.
Hoch wuchs ich über Mensch und Thier,
und sprech ich — niemand spricht mit mir.
Zu einsam wuchs ich und zu hoch —
ich warte: worauf wart ich doch?
Zu nah ist mir der Wolken Sitz —
ich warte auf den ersten Blitz.
Pinjapuu, joka on kasvanut korkeaksi "ihmisten ja eläinten
yläpuolelle", jolle pilvetkin kulkevat liian alhaalla ja joka voi
löytää arvoisensa puhekumppanin vain salamasta, joka iskee sen
runkoon ja pirstoo sen, on Nietzschen uusi dionyysinen minä, joka
traagillisessa optimismissaan kurkottuu korkeinta kohti, mikä merkitsee
samalla äärimmäistä voittoa ja lopullista tuhoa. Kuinka usein onkaan
tätä Nietzschen asennetta uudemmassa kirjallisuudessa jäljitelty
ja kuinka sovinnaisilta ja tyhjiltä tuntuvatkaan nämä jäljitelmät
Nietzschen yksinkertaisten, tulisten säkeiden rinnalla! Ero on sama
kuin bengaalitulen ja salaman.
Samaan lyyrilliseen lajiin kuin edellä siteeratut runot kuuluu myös
Zarathustran yölaulu
"O Mensch! Gieb Acht!
Was spricht die tiefe Mitternacht",
joka myöhään unohtuu siltä, joka sen kerran on tunteellaan
ja ajatuksellaan omaksunut. Tässä Zarathustran mystillisessä
"piirilaulussa" nyyhkyttää elämän tuska ja riemu, nyyhkyttää ilman
kyyneliä ja huokauksia, niin ettemme tiedä eikö se lopultakin ole
dionyysisen elämänhurman ääni jostakin olevaisen uumenista. Runo onkin
tunnevärityksessään Nietzschelle ominainen: hänen henkinen taloutensa
ei tunne ilon ja kärsimyksen dualismia, pientä elämänsaitaa kirjanpitoa
hyvistä ja huonoista hetkistä, onnesta ja onnettomuudesta.
Epigrammin tapaan tiivistetyt mietesäkeistöt ja filosoofiset
kohtalorunot muodostavat kuitenkin vain lajin sinänsä Nietzschen
runomuotoisten tuotteiden joukossa. Myöskin lyriikan muilla keskeisillä
aloilla on hän liikkunut. Nietzschen synnynnäinen musikaalisuus, joka
ilmenee sekä hänen omissa yrityksissään säveltaiteen alalla että
varsinkin hänen intohimoisessa tavassaan vastaanottaa musiikkia, on
tullut produktiiviseksi myöskin hänen lyriikassaan. Hän on kirjoittanut
laulu-tyyliin runoja — sellaisia kuin "Venedig", "Der Tag klingt ab"
— jotka laulavat itsensä lukijan korvaan ilman musiikkitaiteilijan
sävelasua. Nietzschellä on ollut erinomaisen herkkä korva sanojen
rytmillisille ja meloodisille arvoille ja koko hänen luomistavassaan
suurissakin teoksissa, sellaisissa kuin "Zarathustra", on jotakin joka
lähinnä vie ajatuksen musiikkiin. Mutta ei vain musiikin, vaan myöskin
tanssin kanssa on Nietzschen lyriikka sukua. Tuskinpa on kukaan moderni
lyyrikko, tuskin edes Goethe Strassburgin-aikansa jälkeen, osannut
viedä runouden niin lähelle sitä primitiivistä alkutaidetta, jossa
lyriikka vielä oli erottamattomasti liittynyt lauluun ja tanssiin,
kuin Nietzsche. Ajattelen tällöin varsinkin hänen tunnettua lauluaan
mistral-tuulelle:
Mistral-Wind, du Wolken-Jäger,
Trübsal-Mörder, Himmels-Feger,
brausender, wie lieb ich dich.
Sind wir zwei nicht eines Schoosses
Erstlingsgabe, eines Looses
vorbestimmte ewiglich?
Hier auf glatten Felsenwegen
lauf ich tanzend dir entgegen,
tanzend, wie du pfeifst und singst:
der du ohne Schiff und Ruder
als der Freiheit freister Bruder
über wilde Meere springst.
‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
Raffen wir von jeder Blume
eine Blüthe uns zum Ruhme
und zwei Blätter noch zum Kranz.
Tanzen wir gleich Troubadouren
zwischen Heiligen und Huren,
zwischen Gott und Welt den Tanz.
Vielä yhden lyyrillisen tyylilajin valtaa Nietzsche edellisten
lisäksi "Zarathustran" aikoihin ja sen jälkeen: dityrambisen
hymnin, mitä pindarolaista runomuotoa olivat ennen häntä
saksalaisessa kirjallisuudessa viljelleet m.m. nuori Goethe,
Heine Pohjanmerisikermässään ja ennen kaikkea Hölderlin, joka
dityrambi-runoudessaan sisällyksellisestikin usein tulee niin lähelle
yli-ihmisen filosoofia että häntä on voitu nimittää nietzscheläiseksi
ennen Nietzscheä. Zarathustradityrambit, jotka Nietzsche kirjoitti
vähän ennen lopullista murtumistaan, muodostavat hänen filosoofisen
runoutensa mahtavan epilogin, hehkuvan auringonlaskun ennen
pimeän tuloa. Niissä saa Nietzschen lyriikka viimeisen, ikäänkuin
ylimaallisesti aineettoman ilmaisunsa:
Kultainen kuulaus joudu,
kuoleman esimaku,
salaisin, suloisin.
Kuljinko tieni ma liian nopeaan?
Nyt kun jalkani uupuu,
pysähdytti minut katseesi,
saavutti onnesi minut.
Yltympäri leikkivät aallot.
Mik' oli raskasta ennen
vaipui siniseen unhoon.
Jouten venheeni soljuu,
retkeni myrskyt se unhotti.
Toive ja toivehet hukkui,
kirkkaat on sielu ja ulappa.
Seitsemäs yksinäisyys.
Koskaan en tuntenut ennen
lähempänä suloista varmuutta,
lämpimämpänä auringon katsetta.
Viel' eikö vuoreni jäähuippu hehku?
Hopeisna kuin kala
ui minun ruuheni ulapoita kohti.
Dityrambeissaan tulee Nietzsche symbolistisen runouden rajoille,
astuu kenties rajan ylikin. Samalla tulee hänen runouteensa jotakin
mystillistä ja transscendenttia, mikä sille yleensä on vierasta.
Hänen "minänsä", hänen rajusti tunteva ja kärsivä minänsä, joka on
elänyt yli-inhimillisesti voimakkaiden imperatiivien alaisena, ei enää
seiso samassa kireässä taisteluasenteessa elämään nähden kuin ennen,
kamppailun kipeys ja voiton ilo ovat laanneet, hän on yhtä ideaalisen
minänsä Zarathustran kanssa, hän on tavannut tunnussanansa, symboolinsa
ja levon sen mukana. Rauhaton, kuohuva virta on löytänyt rauhan
meressä. Nietzsche-julistaja on lakannut olemasta, hän elää, kaukana
ihmisistä ja oppilaista, Zarathustran "seitsemättä yksinäisyyttä" ja
tervehtii hänen huulillaan kuolemaa, joka lopullisesti vapauttaa hänet
yksilöllisyyden kahleista. Harvoin on maan tomu painanut runoilijan
hyvästijättöä elämälle vähemmän kuin se painaa Nietzschen dityrambia
"Die Sonne sinkt", josta ylläolevat säkeet ovat lainatut. Harvoin
on niinikään runoilijan hyvästijättöä elämälle vähemmän -painanut
se maailmallis-"uskonnollinen" mieli, joka tahtoo siirtää jotakin
maailman iloista kuoleman rajan toiselle puolen. Harvoin on puhdas
henki ripittäytynyt kuoleman edessä paljaammin kuin eräissä Nietzschen
viimeisten dityrambien säkeissä, yli-ihmisen filosoofin joutsenlaulussa.