Suurin osa Nietzschen runoista on syntynyt vuosina 1881 ja 1882.
Tosin osoittavat Nietzschen jälkeenjättämien runojen päiväykset, m.m.
Dionysos-dityrambit vuodelta 1888, ettei hän myöskään muina aikoina
elämässään ollut lyyrillisesti täysin tuottamaton, mutta mainittuja
vuosia voi pitää hänen varsinaisena lyyrillisenä kautenaan. Mitä
vaihetta merkitsevät nämä vuodet Nietzschen kehityshistoriassa?
Hän oli äsken sivuuttanut sen ikärajan, jota Dante sanoo "elomme
vaelluksen keskitieksi", 35:nnen ikävuotensa, hänen takanaan oli
joukko syviä, persoonallisuutta muodostavia elämyksiä ja kipeitä,
myrskyisiä ratkaisuja, joiden mainingit eivät olleet ehtineet laantua.
Hänen innostunutta, kiihkeää Wagner-kauttaan, jonka kirjallisena
muistomerkkinä voi pitää nuoruudenteosta "Tragedian synty", oli
seurannut ankara, intohimoinen vastavaikutus, joka ei ainoastaan
kaikiksi ajoiksi erottanut entisten ystävien teitä toisistaan, vaan
sai lisäksi aikaan täydellisen uuden orienteerauksen Nietzschen
maailmassa. Ero Wagnerista oli epäilemättä Nietzschen elämän syvin
murros, kriisi, jota voi verrata persoonallisuutta järkyttävässä
voimassaan uskonnolliseen murrokseen. Se teos, jossa Nietzsche särki
vanhat jumalansa ja tunnusti uskoaan uusiin oli aforismi-kokoelma
"Inhimillistä, liian inhimillistä" vuodelta 1878. Jos Nietzsche
Wagner-kautenaan oli uskonut ennen kaikkea taiteilijan kutsumukseen
elämän selittäjänä uskoi hän nyt tiedemieheen ja tieteeseen. Nietzsche,
joka vuodesta 1869 oli ollut klassillisen filologian professorina
Baselissa, lähenee tällä ajankohdalla sisäisesti omaa ammattialaansa.
Mutta myöskään usko tieteeseen ei tullut pitkäksi aikaa hänen elämänsä
tunnukseksi. Professorinviran hoito, mihin Nietzsche perusteellisen
luonteensa mukaisesti pani suurimman osan työvoimaansa, oli jo usein
herättänyt hänessä ristiriidan ammattifilologin ja vapaan kirjailijan
välillä ja tämä ristiriita syveni, kun filosoofi hänessä yhä
voimakkaammin alkoi vaatia oikeuksiaan. Yliopistonopettajan toimi ei
voinut häntä tyydyttää eikä se myöskään antanut hänelle riittävästi
tilaisuutta elämänkutsumuksen suorittamiseen ammatin ulkopuolella.
Nietzschen elämä kypsyi vähitellen uuteen ratkaisuun, jota väliintullut
sairaus joudutti. Jo v. 1868, suorittaessaan asevelvollisuuttaan,
oli hän eräässä tapaturmassa saanut vaarallisen vamman rintaansa ja
ottaessaan v. 1870 sairaanhoitajana osaa Saksan-Ranskan sotaan puhkesi
hänessä vaikea sairaus, joka tosin sillä kertaa meni ohi, mutta joka
kuitenkin järkytti hänen terveyttään, niin ettei se koskaan sen
jälkeen tullut täysin entiselleen. Mahdollisesti on tätä sairautta
pidettävä ensi oireena siitä taudista, joka kaksi vuosikymmentä
myöhemmin tuomitsi hänet mielisairaan varjoelämään. Unettomuus ja
vaikea päänsärky vaivasivat häntä jatkuvasti ja niihin liittyi
muitakin ruumiillisia häiriöitä, m.m. silmätauti, joka teki hänelle
lukemisen vaikeaksi, ajoittain mahdottomaksikin. Hän on pakoitettu
ottamaan virkavapautta yliopistonopettajan toimesta, mutta kun hänen
terveytensä ei loma-aikanakaan parane, kypsyy hänessä päätös luopua
professorinvirasta. Hän ei tunne tarvetta vain päästä rasittavasta
virantoimituksesta, hänessä syntyy tarve ja halu etääntyä yleensä
yhteiskunnasta ja ihmisistä, saadakseen yksinäisyydessä koota
voimansa siihen filosofiseen elämäntyöhön, joka näihin aikoihin alkoi
hahmottua hänen eteensä. Hän saa pyytämänsä eron professorinvirasta
v. 1879. Hänen kevennyksen-tunteensa pukeutuu melkein poikamaisiin
huudahduksiin: "On lystillistä että minut sekoitetaan Baselin
professoriin Friedrich Nietzscheen. Vieköön piru hänet! Mitä minulla
on tekemistä sen miehen kanssa." Hänen ruumiillinen tilansa kuitenkin
huononi vielä entisestään, ja vuodet 1879 ja 1880 merkitsevät tässä
suhteessa hänen elämänsä vaikeinta aikaa. Jatkuva unettomuus ja
päänsärky sekä silmien näkövoiman heikentyminen, ajoittain miltei
täydelliseen sokeuteen saakka, saivat hänen toivottamaan itselleen
kuolemaa pelastajaksi kärsimyksistä. V. 1880 kirjoittaa hän
sisarelliselle ystävättärelleen neiti von Meysenbugille: "Elämäni
kauhea, miltei herkeämätön kärsimys panee minut janoamaan loppua, ja
eräistä merkeistä päättäen onkin vapauttava aivohalvaus kyllin lähellä
herättääkseen toiveita. Mitä kärsimykseen ja kieltäymiseen tulee voi
viime vuosieni elämä kilpailla minkä hyvänsä askeetin elämän kanssa
minä aikana hyvänsä. Luulen suorittaneeni jo elämäntyöni, tosin kuin
mies, jolle ei ole suotu riittävästi aikaa."
Tauti irroitti Nietzschen hiljalleen, ei vain kirjoista, jotka olivat
olleet hänen kenties läheisin seuransa, vaan myös sosiaalisista
suhteista: Nietzsche, jolle varsinkin syvästi eletyt ystävyyssuhteet
olivat merkinneet suorastaan elämänvaiheita, alkaa kulkea sitä
yksinäisyyden tietä, nousevaa vuoripolkua, jolla hän kohtaa varsinaisen
filosoofisen geniuksensa. Lääkärin neuvosta vaihtaa hän usein
olinpaikkaa, hän oleskelee vuoroin Engadinin ihanassa vuoristossa
Sveitsissä, vuoroin Naumburgissa, vuoroin Välimeren rantamilla ja
kirjoittaa — tai oikeammin runoilee pitkillä kävelyretkillään luonnossa
— aforismikokoelmansa "Kulkija ja hänen varjonsa" ja "Aamuruskoja".
Viimeksimainitun teoksen motoksi lainaa hän vanhasta intialaisesta
hymnikokoelmasta nuo lyyrillisen aavistuttelevat sanat, joita ei voi
olla sovittamatta hänen omaan tulevaan suureen luomiskauteensa:
Es giebt so viele Morgenröthen,
die noch nicht geleuchtet haben.
Siinä esipuheessa, minkä Nietzsche puolikymmentä vuotta myöhemmin
kirjoitti tähän aforismikokoelmaan, vertaa hän itseään tämän teoksen
luojana maanalaiseen työntekijään, myyrään, joka nousee päivänvaloon
ja kohtaa pitkäaikaisen pimeyden jälkeen aamuruskon säteet. Italian
taivaan alla, Välimeren rannoilla, alkaa hänen terveytensä parantua,
Genovassa, Kolumbuksen kaupungissa, herää kuin taikaiskusta uudelleen
hänen elämänuskalluksensa ja hänen työilonsa. Hän tuntee uusia
voimia liikkuvan itsessään, hän on kuin uusi Kolumbus, joka kääntää
laivankokkansa uusia meriä kohden:
Nach neuen Meeren.
Dorthin will ich, und ich traue
mir fortan und meinem Griff.
Offen liegt das Meer, ins Blaue
treibt mein Genueser Sohiff.
Alles glänzt mir neu und neuer,
Mittag schläft auf Raum und Zeit —:
nur dein Auge — ungeheuer
blickt michs an, Unendlichkeit!
Tämä toivorikas, hedelmällinen mieliala, tämä _amor fati_, jatkuu
vielä, kun hän uudelleen vaihtaa Välimeren rannat Sveitsin vuoristoon.
Hänessä tapahtuu yksi noita radikaaleja muodonmuutoksia, joita hän itse
vertasi käärmeen nahanluomiseen ja jotka itse asiassa osottavat, miten
suuressa määrässä hänen sielunelämänsä oli mielialojen, lyyrillisten
imperatiivien hallitsema ja ohjaama. Oppi-isänsä Schopenhauerin
pessimistisen tahtometafysiikan muuttaa hän voimakkaaksi elämän
myöntämiseksi. Schopenhauerin sokean elämäntahdon sijaan asettaa
hän yksilön määrätietoisen pyrkimyksen valtaan ja vaikutukseen:
hänen yli-ihmisfilosofiansa alkaa kypsyä hänessä. Näihin aikoihin —
elokuussa 1881 — välähtää niinikään hänen vuorivaelluksillaan, "6000
jalkaa ihmisen ja ajan tuollapuolen", hänen mieleensä ensi kertaa
ajatus kaiken elämän ikuisesta paluusta, tuo omituinen ajatus, jonka
lumoavaa vaikutusta hän on eräässä kirjeessään kuvannut runoilijan
dityrambisella kuvakielellä. Tämä ajatus tai oikeammin tämä
taiteellinen näkemys kuvastaa ehkä paremmin kuin mikään muu hänen uutta
suhdettaan elämään, hänen "traagillista" optimismiaan. Nietzsche on
tullut elämänsä onnellisimpiin vuosiin. Hän mainitsee kirjeissään tältä
ajalta että hän jälleen osaa "iloisesti elää ja iloisesti nauraa".
Onnentunteen rinnalla on hänen itsetuntonsa kasvanut, itsetunto, joka
oli välttämätön edellytys yli-ihmisfilosofian syntymiselle. On kuin
Nietzschelle ei näihin aikoihin, miehuutensa parhaina vuosina, olisi
ollut vieras se keskipäivän demooni, josta munkkikronikat puhuvat ja
jonka sanotaan antavan miehelle uuden ylpeyden ja itsetunnon ja uuden
siveysopin. Hänen kaikkia arvoja uudestaan arvioiva filosofiansa
ja hänen jättiläismäinen poleeminen tarpeensa alkavat syntyä
hänessä, mutta niillä ei vielä ole sitä kovuutta ja ankaruutta, sitä
leppymättömyyttä, joka niille myöhemmin on ominainen. Nietzschen
sisar mainitsee elämäkertateoksessaan usein veljensä raikkaasta,
iloisesta naurusta. Nietzschen teoksista kuulemme tämän naurun
tuskin muulloin kuin juuri näinä vuosina, joita hän itse myöhemmin
nimitti odottamattoman parantumisensa ajaksi. Hän tunsi vapautuneensa
"tuskan tyranniasta", hän oli uudelleen saanut uskonsa "huomiseen ja
ylihuomiseen", hän aavisti "läheisiä seikkailuja ja jälleen avoimia
meriä". Ja kun hän muutamia vuosia myöhemmin muistelee tätä aikaa
vertaa hän sitä huhtikuuhun, jolloin vielä tuntee talven läheisyyden,
mutta samalla kevään voiton. Se kevät, jonka tulo täytti hänet
"saturnaalisella" ilolla, oli hänen luomisensa suuri kausi, se, joka
oli antava hänen ajatukselleen aavistamattoman kantavuuden ja tekevä
hänestä, joka alkoi nähdä pyrkimyksessä valtaan elämäntahdon ylevimmän
ilmaisun, yhden vuosisatansa henkisistä mahtajista. Hän tuntee tiensä
johtavan ylös huimaaviin korkeuksiin, henkiseen vapauteen, jota hän
ei tähän saakka ollut kokenut, eikä hän vielä aavista sitä kuilua,
joka uhkaa häntä näiden korkeuksien takana. Lähestyvä luomiskausi
luo eteensä iloisen varjonsa, Nietzsche elää "halkyonisia" päiviä,
käyttääksemme hänen rakastamaansa sanaa, hiljaisia onnenpäiviä, joiden
juhlatunnelma vaistomaisesti etsii itselleen rytmin ja riimin muotoa.
Näihin aikoihin, vuosina 1881 ja 1882, osaksi Italiassa, osaksi
Sveitsissä, kirjoittaa Nietzsche ne lyyrilliset runot, jotka sisältyvät
teokseen, minkä pelkkä nimikin jo ilmaisee meille tämän elämänkauden
perustunnelman, teokseen "Die fröhliche Wissenschaft". "Iloinen
tiede" merkitsee käännekohtaa Nietzschen elämässä ja ajattelussa,
se merkitsee, kuten hän itse on sitä maalailevissa, inspiroiduissa
säkeissä kuvannut, lopullista ankkurinnostoa pitkälle, tuntemattomalle,
suuria vaaroja ja voittoja lupaavalle matkalle lähtiessä:
Tämä ei ole kirja: on kirjat hautoja,
on käärinliinoja, arkun lautoja.
Tämä tahtoa on ja lupaamista,
täm' on viimeisten siltojen purkamista,
täm' on merituulta ja ankkurin kitinää,
täm' on rattaan vääntöä, ruorin ritinää.
Jo paukkuu tykki, jo tupruu sauhut,
meri edessä nauraa ja merten kauhut!
Mikä matkalle-lähtö: filosoofi viikinkipurressa!