Se joka ensi sijassa etsii lyyrikkoa Nietzschessä, löytää hänet
epäilemättä alkuperäisimpänä ja voimakkaimpana niistä proosateoksista,
jotka ovat antaneet Nietzschen nimelle sen aseman europpalaisessa
tietoisuudessa. Hänen omalaatuisessa aforistisessa proosatyylissään
tunnemme hänen lyyrillisyytensä väkevimmät siivenlyönnit. Mutta
varsinaisen runomuotoisenkin lyriikan alalla on Nietzsche
piirtänyt lähtemättömästi nimensä kirjallisuuden historiaan, niin
ettei voi ajatella mitään edustavaa saksalaista runo-antologiaa,
josta yli-ihmisen filosoofi olisi unohdettu. Itse asiassa luovat
Nietzschen harvat runot mieltäkiinnittävää valaistusta tekijänsä
kehityshistoriaan, samalla kun monet niistä kuuluvat tiiviissä
voimassaan niihin lyyrillisiin tuotteihin maailmankirjallisuudessa,
jotka kerran luettuina jäävät elämänajaksi lukijan mieleen. Tällaisten
runojen merkitys on arvaamattoman suuri, ne muuttuvat vereksi meidän
vertamme ja lihaksi meidän lihaamme, ne eivät vain puhu meille,
ne puhuvat _meissä_, ja virittäessään tunteitamme ja ajatuksiamme
muuttuvat ne mahdiksi meidän elämässämme. Ne nousevat, kerran kuultuina
ja luettuina, elämämme vaiheissa usein huulillemme tietämättämme, ne
ovat kuin sanantuojia niistä sielun hiljaisista syvyyksistä, joissa
kohtalomme taotaan. Runoilijalle saattavat hänen tuotteensa ennustaa
hänen tulevia vaiheitaan, koska hän luomisensa hetkenä ei anna muotoa
vain sille, mitä hänessä on tietoista ja valmista, vaan myöskin sille,
mitä hänessä on tiedotonta ja epävalmista, aavistelevaa ja itävää.
Sama on tavallaan laita sen joka tiedottomasti muististaan reprodusoi
runoilijan säkeitä. Hän "näkee unta" runoilijan sanoilla ja hänen
uneensa voi menestyksellä sovittaa psykoanalyysin menettelytapoja. Niin
saattavat lyyrikon säkeet välittää meille silmänräpäykseksi yhteyden
sen kanssa mitä meidän sisässämme tapahtuu, antaa meidän aavistaa sen
virran syvyyttä ja suuntaa, joka mahtavilla aalloillaan kuljettaa
meidän tietoisuutemme kevyttä purtta.
Nietzschellä on eräitä tällaisia suuria, sykähdyttäviä säkeitä ja
säkeistöjä. Jos tapaamme niitä uusista saksalaisista antologioista,
niin saattaa meistä tuntua kuin päivän lyriikka niiden ympärillä
ikäänkuin taikaiskusta vaikeneisi ja me vain niiden kohdalla kuulisimme
kaiken suuren runouden kutsun: _tua res agitur_!