ihastuneena siitä, että nuot sanat ikään kuin osoittivat, että eversti
hänen kihlauksensa peruuttamista hyväksyi. Hän katsoi hetkisen isäänsä
kohden katseella, jossa toivo, ilo, hellyys ja epäilys vaihteli; mutta
kun everstin silmät, isällistä lempeyttä täynnä, hymyilivät häntä
vastaan, laski hän käsivartensa isänsä kaulan ympäri, antaen hänelle
niin monta suuteloa, ett'en minä niitä kyennyt lukemaankaan.
Provessori L. kiersi käsivartensa oman itsensä ympäri (luultavasti
toisen syleiltävän puutteesta), silmäillen tuota kaunista tyttöä
katseella ... oi, kuinka paljon katse välistä saattaa puhua!
"Anna minulle lasillinen viiniä, Piete!" huusi eversti, "minä tahdon
juoda iloisen ja iloa tuottavan maljan. Lasillinen oman maan viiniä,
tietysti!"
(Ystävällinen lukiani! hän tarkoitti marjaviiniä, minun valmistamaani.
Suokaatte minulle tämä vähäinen oma-kehuni anteeksi!)
Minä kaasin everstille lasillisen.
"Sinun maljasi, Kaarlo poikani!" huusi hän loistavin silmin.
Samassa hetkessä kuului kaunis, sulosointuinen kanteleen-ääni
läheisestä huoneesta. Olipa ikään kuin sähkövoima olisi koskenut
jokaiseen huoneessa olevaan henkilöön, ja jonkinlainen valaistus syttyi
kaikkein silmiin. Kornetti tahtoi hypätä seisoalle, mutta siitä häntä
esti hänen isänsä, joka oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärillensä,
ja Armo, tuskaantuneena siitä, että poikansa noin nähtävän kiivaasti
liikkui, kaasi hajuvettä hänen päällensä runsaammin, kuin mitä
olisi suotavaa ja kohtuullista ollut. Nyt kuului vielä yksityisiä
kanteleen-ääniä, ja vieläpä kerran. Sitten tulvasi vähitellen, ikään
kuin kukkien tuoksut kevät-aamuna, ihana, puhdas sävel-virta, vuoron
kohoten ja laskeutuen, se tunkesi äärettömän suloisena ja viehättävänä
aina sydämmen sisimpään soppeen, joten olisi saattanut luulla enkelin
koskevan kantelon kieliin. Noihin ääniin yhtyi pian vielä
viehättävämpi, -- nuoren naisen ääni, puhdas, heleä ja suloinen, joka
alussa oli vapiseva, mutta sitte vahvemmaksi vakaantui ja aina
ihastuttavammalla ja tunteellisemmalla tavalla lauloi:
Ah muistatko sen hetkisen,
Jon' saimme toisemme
Ja lemmen liekki liehuen
Loi loisteen tiellemme?
Meist' oli maailma suloinen,
Ah, ylen valoisa,
Ja joka aatos taivaasen
Nyt kantoi kiitosta.
Vaan tuli hetki katkera,
Kuin meitä eroitti,
Ja suusta suuhun suruisa
Nyt lensi "_hyvästi!_"
"Oi ilo, autuus maailman,
Nyt jääkää hyvästi!"
Sä sanoit, mutta ystävän'
Nyt ole suruti!
Sun armaas on jo luonasi
Ja sulle hymyilee:
"Nyt iät' olen omasi!"
Hän sulle kuiskailee.
Mitä teki tällä välin kornetti? Hänen silmissään säteili ilon ja
ihastuksen tulet. Hänen jalkansa liikkuivat, hän kurkoitti käsiään;
mutta eversti piti häntä kiinni ja pyysi sekä sanoilla että katseilla
häntä paikallaan pysymään, joten kornetin täytyi jäädä sohvaan
istumaan. Hänen kiivautensa myöskin tyyntyi laulun kestäessä; hiljaiset
autuaat tunteet näkyivät vallitsevan hänen sielussansa, ja kun hän
silmänsä loi kattoa kohti, näytti siltä, kuin hän taivaan taloihin
olisi katsellut.
Armo, joka oli lähtenyt ulos, palasi laulun tauottua taasen sisälle,
taluttaen tuota viehättävää laulajatarta -- tuota enkelin-ihanaa --
Herminaa. Eversti nousi istualta ja meni heitä vastaan. Isällisellä
rakkaudella syleili hän tätä suloista olentoa ja esitteli häntä
juhlallisesti seuralle, sanoen: "tässä on minun neljäs rakastettu
tyttäreni!"
Eihän kukaan pahastune sitä, ett'ei kornetti oitis hypännyt sohvasta ja
langennut polvillensa rakastettunsa eteen. Sitä ei hän nyt todellakaan
saattanut tehdä. Tuo ääretöin onnellisuuden-tunne oli liian suuri hänen
riutuneille voimillensa -- ja samassa hetkessä, jolloin hän näki tuon
rakastetun olennon, jonka hän iäksi päiviksi luuli kadottaneensa,
äitinsä rinnalla astuvan sisään, meni hän tainnoksiin.
Armo kaasi nyt varsin hänen päällensä kaiken hajuveden, mitä potissa
oli.
Kun kornetti taas aukaisi silmänsä, kohtasi ne Herminan silmiä, jotka
kyyneleisinä ja hellyyttä täynnä häntä katselivat. Eversti tarttui
näitten nuorten käsiin ja yhdisti net. Koko perhe ympäröitsi heitä,
sulkein piiriinsä nämät molemmat onnelliset. Sanoja ei lausuttu, mutta
nuot katseet, nuot hymyilyt, täynnänsä rakkautta ja onnellisuutta --
paljonpa paremmat ovat net kuin sanat!
Mitä lukiani luultavasti huutavat.
"Mutta mitenkä? Mutta mitä? Mutta miksikä? Mutta koska? Mutta kuinka
kävi, kuinka tuo tapahtui?"
Kaikella kunnioituksella olen teille säännöllisesti ja järjestyksessä,
kuten Kotitarkan tulee, antava
Selitystä.
Kun hyydyke on melkein valmiiksi keitettyä, pannaan siihen, jotta se
kävisi kirkkaaksi ja läpihohtavaksi, munan-valkuaista. [Lukia ehkä
hyvän-tahtoisesti muistiinsa johdattanee, että Kotitarkan onni eli
menestys valmistettiin eli keitettiin viinihyydykkeen kautta, ja
kiitollisuudesta, jota hän on velvollinen osoittamaan tuolle
hirven-sarvista valmistetulle jälkiruoalle, tarjoaa hän sitä nyt
viimeiseksi makupalaksi.] Samoin myöskin, jolloin romani, vähäinen
kertomus tahi joku muu kirjallinen keitos lähenee loppuansa, pannaan
siihen jonkunlainen selitys, jotta kaikki, mitä on sameaa, tulisi
kirkkaaksi; ja tämmöisellä selityksellä on usein munan-valkuaisen
omaisuudet, se nimittäin on sitkeä, koossa pitävä, selkeä ja selittävä
sekä joksikin mautoin.
Jopa näen teidän irmastelevan tätä munanvalkuais-kertomustani ja
olenhan itsekkin vähän levotoin ja ikävystynyt siihen, kuten kaikkeen
sitkeään, sekä luulen sen viisaimmaksi, että omien kankeasti
esitettyjen sanojeni sijasta saatan lukioitteni kuunneltavaksi sitä
keskustelua, joka eräänä kauniina Marraskuun päivänä oli rouva D:n ja
rouva Mellanderin välillä, mikä muuten oli rouva D:n sekä koko seudun
uutis- ja ilmoitus-lehtenä. Vapahtaakseni lukioitani joutumasta
harhatielle noitten rouvien arveluitten ja erhetyksien takia, tahdon
(rouva D:n ja rouva Mellanderin tietämättä) näyttämölle tuoda
kuiskuttajan (sufflör'in) eli totuuden hengestä tuulahduksen, joka,
puhaltakoon se maailman-historian kentän ylitse taikka perheellisen
elämän vähimmästä oven-rakosesta, aina on tärkeä ja kallis-arvoinen
apulainen. Minun kuiskuttajani eroaa kuninkaallisen teaterin
kuiskuttajasta siinä, ett'ei hän kuiskaa näytteliälle, vaan kuulioille,
saattaen heitä siten oikealle radalle. Mutta palatkaamme asiaan.
Näytös tapahtuu Lehtosaaressa, rouva D:n työkammiossa.
(Rouva D. istuu juomassa iltapäivä-kahviansa. Rouva Mellander tulee
sisälle).
_Rouva D._ No, kulta rouvaseni, noh vihdoinkin -- tervetultuanne!...
Olen odottanut vähintäin puolen tuntia. Kahvi on melkein kylmää ...
minun täytyy varmaankin antaa lämmittää sitä...
_Rouva M._ Herranen aika! pikku Patrunessani ... älkää suinkaan!
kylmänä ja lämpymänä, aina se on kylläksi hyvää minulle.
_Rouva D._ (kahvia kaataessaan). Noh, rouva Mellander, noh ... mitä
uutta?
_Rouva M._ Niin, armoseni! nyt olen saanut, Jumalan kiitos, kaikista
selkoa ... palan sokeria lisäksi pyytäisin...
_Rouva D._ Noh, kertokaa, kertokaa oitis! Olen kuullut sanottavan, että
tuo pieni metsän-nirpakka tuolla -- tuo Hermina -- on omaksi lapseksi
otettu H:n perheeseen ... että hän ja Kaarlo kornetti ovat kihloissa
sekä että jo kohta häitä vietetään.
_Kuiskuttaja_. Vasta kolmen vuoden päästä, niin on eversti H. sanonut.
Kornetin täytyy ensin matkustaa katselemaan vähän ympärillensä
maailmassa; ja Herminan (sanoo Armo) täytyy ensin oppia ruotsin
maantalous-hoitoa -- ja siihen hän kyllä tarvitsee kolme vuotta.
_Rouva M._ Mielestäni joku puhui tässä lähellämme, olemmeko yksistämme?
_Rouva D._ Ei ainoakaan henki meitä kuule.
_Rouva M._ Noh, sitte minä kerron, kulta Patrunessani; nämät ovat
hauskat asiat ... mutta näettehän sen ... en minä tahdo, että sanotaan
minun tätä kertoneen...
_Rouva D._ Ei yksikään henki sitä saa tietää.
_Kuiskuttaja_ (viheltää).
_Rouva M._ No niin! Asian laita on näin. Ensin alussa oli tämä nykyinen
paronitar K. ... mennyt ulkomailla naimisiin eräälle vapaasukuiselle
ruotsalaiselle herralle, jonka nimi oli Stjern ... taikka jotakin sinne
päin, ja tässä avioliitossa oli hänellä tytär ... juuri tuo kaunis
vesa, tämä Hermina, josta ei isä eikä äiti paljon huolta pitänyt --
sillä, näettekö, he olisivat tahtoneet pojan, ja tytöllä lienee
ollut raskaat päivät kotona. Noh ... sitten tuli Paroni K. sinne
ulkomaalle ... Taliin ... taikka -- en muista varmaan, kuinka sitä
maata nimitettiin, ja sai nähdä tuon kauniin rouvan -- Herminan
äidin ... rakastui häneen varsin hirveästi ja rouva rakastui paroniin
äärettömästi. Tuosta rouvan mies sai tiedon ... tästä syntyy talossa
hirveä kommerveikka ja noitten herrojen välillä tappelu.
_Kuiskuttaja._ Kaksin-taistelu!
_Rouva M._ Ja pää-asia oli se, että paronin täytyi lähteä maasta
poijes. Hän palasi Ruotsiin takaisin ja eli täällä jonkun ajan
jumalattomasti, löi korttia ja joi niin, että hänen varansa joutuivat
varsin huonolle kannalle. Silloin sai hän eräänä päivänä tietää, että
tuon kauniin rouvan mies tuolla ulkomaalla oli kuollut ja matkusti
oitis sinne, ajatellen, että hän saisi itsellensä kauniin rouvan ja
hänen kanssaan kauniit rahat myötäjäisiksi, joilla saattaisi maksaa
velkansa. No niin, -- hän kosii leskeä -- ja tämä ottaa hänen, he
vihitään kaikessa hiljaisuudessa ja rouva toivoo saavansa tuon sitten
anteeksi vanhalta isältään, mutta tämä (eräs rikas ylhäinen patruuna)
joutuu varsin vihan vimmaan ja tekee tyttärensä perinnöttömäksi. Niin,
näillä vastanaineilla ei ollut pienintäkään erää, millä olisivat
ulkomaalla eläneet. Noh, -- silloin tulivat he kauniisti tänne -- ja
samaan aikaan eräs kauppahuone, jossa oli koko loppu paroni K:n
tavarasta, joutui häviöön -- ja nyt tuli velkojia joka haaralta hänen
kimppuunsa -- ja hänen täytyi suorastaan piiloitella itseään, ja senpä
tähden hän asui tuolla metsätalossa, jossa ei hän kärsinyt nähdä koiraa
eikä kissaa -- ja jos sinne sattumalta ihmisiä tuli, oli hän kuten
vihainen sonni, niin paha -- ja oli suuttunut rouvallensa, jonka hän
luuli houkutelleen ihmiset sinne. Niin -- siellä lienee ollut
onnetointa ja viheliäistä elämää.
_Rouva D._ Mutta kuinka nuori H. sinne tuli?
_Rouva M._ Jaa, sen Jumala tietää! ... siitä minä en ole selkoa
saanut ... mutta sinne hän tuli -- ja nuot molemmat nuoret rakastuivat
toisiinsa. Melkein samassa hälinässä tuli sinne myöskin tuo kaunis,
rikas sukukartanon omistaja G. ja rakastuu hänkin pikku Herminaan.
_Rouva D._ Tämä on varsin käsittämätöintä! Eihän se tyttö ole ensinkään
kaunis ... ei hänessä ole mitään "frääsööriä" ei "kokoriittia"...
_Rouva M._ Niin, mitäpä hän on teidän suloisten tyttärienne suhteen? --
kuten retiisi punajuurikkojen rinnalla.
_Rouva D._ (punastuen). Rouva Mellander luultavasti tarkoittaa
ruusukukkia.
_Kuiskuttaja._ Pioneja.
_Rouva M._ Niin, juuri niitä minä tarkoitin ... aivan tietysti. Mutta
missä minä nyt olinkaan? Jo muistan. Jaa ... nuori H. matkusti pois ja
oli poissa koko kesän, mutta sukukartanon omistaja kävi ehtimiseen
paroni K:n luona -- ja osoitti kohteliaisuutta. Eräänä kauniina päivänä
kosi hän tyttöä, mutta mitä luulette? Hermina ei hänestä huoli -- vaan
antaa suorastaan kieltävän vastauksen. Mutta silloinpa lienee talossa
meteli noussut.
_Rouva D._ Tuo tyttö minusta aina on ollut haaveksiva houkkio.
_Rouva M._ Syksyllä kaikki paronin velkojat hänen panivat pintehesen,
uhaten viedä häntä vankeuteen, elleivät saisi rahaa. Katsokaatte,
Patrunessaseni, asian laita on sellainen, että paroni lienee kesällä
salaa oleskellut Tukholmassa, siellä lyönyt korttia ja voittanut sekä
niillä varoilla elättänyt perhettänsä ja vähän maksanut velkojillensa.
Mutta äkkiä onni muuttui, tuuli kävi vastaiseksi, ja paroni joutui
kovaan pulaan. Silloin vannoi hän kovan valan ja sanoi G:lle: "maksa
minulle kymmenentuhatta markkaa nyt oitis -- niin saat Herminan
vaimoksesi". Ja G. vastasi: "niin pian, kuin hän tulee vaimokseni,
maksan minä paikalla rahan". Paroni tahtoi ensin peljättää Herminaa,
saadaksensa häntä ottamaan Genserik'iä, mutta ei se auttanut. Silloin
lankesi hän tytön eteen polvillensa, rukoillen häntä, ja paronitar teki
samoin, tyttö itki ja sanoi vain: "antakaa minulle vielä kolme päivää
miettimisen aikaa". Sitä ei vanhemmat tahtoneet, mutta heidän täytyi
vihdoin myöntää; ja sillä aikaa kirjoitti Hermina kornetti H:lle, että
hän kiiruimmiten rientäisi kotia.
_Kuiskuttaja._ Hyvin vähän hänen sanojensa mukaista.
_Rouva M._ ... että hän maksaisi rahasumman ja sitten saisi hänen,
nimittäin Herminan, vaimoksensa.
_Kuiskuttaja._ Sillä tapaa ei hän kirjoittanut.
_Rouva D._ Oikein "intrigantti" elävä.
_Rouva M._ Niin kyllä! Noh ... kornetti tuli kotiinsa vallan
onnetoinna, tahtoi rahaa isältänsä, joka ei sitä hänelle antanut.
_Rouva D._ Jaa, jaa, ukko on ehkä kovin ahne. Noh! tuon loppu-asian
minä kyllä tunnen. Kina syntyi isän ja pojan välille. Everstinna tuli
sinne myöskin; he sanoivat toisillensa "sottisseja"...
_Kuiskuttaja._ Väärin!
_Rouva M._ Niin, siitä syntyi perhe-kahakka. Kornetti ratsasti pois
vihan-vimmassaan, tuli metsätaloon eikä löytänyt asujamia kotona -- he
olivat lähteneet poijes; tästä joutui kornetti vallan mielettömäksi,
ratsasti sinne ja tänne sekä tapasi vihdoin erään tuttavan, jonka hän
vaati kaksin-taisteluun.
_Kuiskuttaja._ Väärin.
_Rouva D._ Niin, ja sitten hän yöllä kannettiin kuolleena kotiin
vanhempiensa luo. -- Mutta mihinkä K:n perhe joutui?
_Rouva M._ Asian laita on näin: Heille tuli väkeä, jotka väkisin
tahtoivat panna kiinni paroni K:n. Silloin paroni ja paronitar
riensivät Herminan kimppuun, rukoillen häntä niin, että hän
sydämmen-tuskassaan myöntyi kaikkeen, mitä he vain pyysivät.
Sukukartanon-omistaja puhutteli velkojia ja lupasi maksaa heitä
muutaman päivän päästä. Ja sitten hän vei Herminan Tukholmaan, siellä
piti heitä kuulutettaman kolmesti yhtenä pyhänä ja oitis sitte
vihittämän; tämän piti käymän suurimmassa hiljaisuudessa ja tulisessa
kiiruussa, sillä kaikki, ja varsinkin G., pelkäsivät he nuorta H:ta.
_Rouva D._ Mutta mikä siinä oli esteenä, ett'ei häistä mitään tullut?
_Rouva M._ Se, että Hermina tuli kipeäksi ja melkeinpä puolihulluksi,
aivan kuten tämä "Klamenttiina Kantsonissa" -- eräässä romanissa, kait
Patronessa sen tuntee -- ja hän oli melkein loppua tekemäisillään
elämästänsä.
_Kuiskuttaja._ Väärin.
_Rouva D._ Kuinka jumalattomasti!
_Rouva M._ Silloin hänen äitinsä huolestui ja lähetti sanaa eversti
H:lle, joka ennen muinoin lienee ollut hänen hyvä tuttavansa...
_Kuiskuttaja._ Väärin, väärin, väärin.
* * * * *
Koska kuiskuttaja noista kolmesta henkilöstä näkyy olevan se, joka
paraiten tuntee koko näytelmän juonen (varmaankin sen tähden, että hän
käsikirjoitusta pitää kädessänsä), niin on oikeaa ja kohtuullista, että
häntä vaadimme yksistään näyttämölle, selvittämään kaikkea, mitä hän
noin kerskaten väittää muitten sanovan väärin.
_Kuiskuttaja._ Hyvä yleisöni, asian laita on näin: Herminan
sielun-vaivat, joita hän jo kauan oli kärsinyt, vaikuttivat tosiaankin
hänessä viimeisinä päivinä jonkunmoista hiljaista hourailemista, joka
peljästytti kaikkia hänen ympärillään olevia. Genserik G., joka
selvästi havaitsi, miten vasten-mielinen hän oli Herminalle, ja,
myöskin sai tietää, kuinka huonossa tilassa K:n varat olivat, korjasi
luunsa koko joukosta ja katosi tuota hätää niin, ett'ei tietty, mihinkä
hän oli mennyt. Paroni K. piankin näki, ett'ei häntä mikään pulasta
saattanut pelastaa, ja päätti lähteä karkuun -- ja hänen vaimonsa
seurasi mukana. Tänä toivottomuuden hetkenä uusi tähti syttyi näitten
onnettomien puolisojen taivahalle. -- He lähestyivät toisiansa, he
itkivät yhdessä. Entisyyden ylitse levitettiin unohduksen huntu, he
lupasivat tukea toisiansa vaivalloisella tiellään, heidän entinen
rakkautensa heräsi eloon ja antoi heidän aavistaa, että, jos he sen
tulta säilyttäisivät, olisi heillä suurimmassakin kurjuudessa jotain
onnea. Paronittaren sydäntä, jonka jäätä kärsimykset olivat
musertaneet, kivisti Herminan takia, hän kauhistui tyttärensä kohtaloa,
ajatellessansa, että hänen täytyisi onnettomien vanhempiensa kanssa
kuleksia ympäri maailmaa suuren köyhyyden ja kurjuuden uhrina. Eräänä
iltana istui hän katsellen tuota ihanaa, kalpeata, surusta ja
sielun-kärsimyksistä riutunutta tyttöä, joka nyt makasi hiljaisessa
unessa; hänen sydämmensä miltei pakahtunut, ja tukehuttaen ylpeyttänsä
tarttui hän kynään ja kirjoitti seuraavat rivit everstinna H:lle:
"Toivottomassa tilassa oleva äiti anoo äidin armeliaisuutta. Ennen,
kuin vuorokausi on loppuun kulunut, täytyy minun Tukholmasta lähteä
paetakseni Ruotsista. Tytärtäni en tahdo enkä saata ottaa mukaani. Minä
en tahdo nähdä häntä kurjuuden uhrina, -- ja kurjuus tästälähin
osakseni tulee. Teidän kunnioitettava luonteenne, se hyvän-tahtoisuus,
jonka itse olen nähnyt teidän kasvoistanne kuvautuvan, on synnyttänyt
minussa rohkeutta kääntymään teidän puoleenne rukouksellani ... (oi,
jospa sen kuulisitte vapisevilta huuliltani, jos näkisitte muserretun,
katuvaisen äidin-sydämmeni -- niin varmaankin rukoukseni kuulisitte):
-- ottakaa -- ottakaa lapseni teidän kotiinne, teidän perheeseenne!
armosta ottakaa häntä! Ottakaa Herminani turviinne -- ottakaa häntä
tytärtenne kammari-neitsyeksi -- siksihän kuitenkin kelvannee Marchese
Agavellon tyttären tytär. _Nyt_ hän on heikko ja kipeä -- heikko sekä
ruumiiltaan että mieleltään, nyt ei hän paljon mihinkään kelpaa; ...
mutta olkaatte malttavainen häntä kohtaan... Ah, minä tunnen -- että
käyn katkeraksi, ja -- minun tarvitsisi olla nöyränä! Suokaatte minulle
anteeksi! Ja jos minua tästä toivottomasta tilasta tahdotte pelastaa --
niin rientäkäätte -- rientäkäätte lohduttavana enkelinä tänne ja
sulkekaatte suojelevaan helmaanne surkuteltavaa lastani! Silloin minä
teitä siunaan ja rukoilen puolestanne; oi, jospa ei teidän koskaan
tarvitsisi kärsiä niin katkeraa hetkeä kuin minä nyt! _Eugenia A._"
Tämän kirjeen sai everstinna muutamia päiviä sen jälkeen, kuin hänen
pojallensa onnettomuus tapahtui. Hän näytti sen everstille. Nämät
molemmat puolisot läksivät heti Tukholmaan -- ja kun palasivat, oli
Hermina mukana; hänelle he siitä hetkestä osoittivat isällistä ja
äidillistä rakkautta, ja hän rupesi piankin tässä kodissa, jossa rauha
ja rakkaus häntä ympäröitsi, kukoistamaan yhtä kauniina, kuin
onnellisena.
Kuiskuttaja menee pois, jättäen tilaa Piete Jokapäiväiselle,
jolla näkyy olevan hyvä puhumisen halu.
Harvat ihmiset elämän näyttötanterella rakastavat puhumattoman osaa.
Jokainen tahtoo halusta vuorostaan sanoa jotakin, vaikka ei mitään
muuta, niin kuitenkin: "nimeni on Pietari" -- tahi: "nimeni on Paavo,
katso minua! tahi kuule minua!" ja koska minä, Piete Jokapäiväinen, en
tahdo tehdä sitä vääryyttä itselleni, että näyttäisin ujommalta, kuin
olen, astun nyt esiin sanoen: "kuulkaatte minua".
Paroni K. katosi äkkiä rouvineen Ruotsista. He suuntasivat matkaansa
Italiaan. jossa paronitar vielä aikoi koettaa isäänsä lepyttää. He
luulivat joutuvansa taistelemaan kaikellaisten vastuksien kanssa,
joita köyhyys ja puutteet tuottavat, mutta toisin kävikin. Matkalla
heidän ihmeeksensä, monessa paikkaa varsin tuntemattomatkin ihmiset
osoittivat erin-omaista kohteliaisuutta. Useassa kaupungissa oli heillä
raha-summia nostettavana, -- hyvä enkeli näytti heitä seuraavan ja
valvovan heidän parastansa. Paronittaren kirjeet hänen tyttärellensä
sisälsivät näitä sanomia.
"Tuon kaiken on mieheni tehnyt", sanoi Armo minulle eräänä päivänä,
silmät loistavina ylpeydestä, hellyydestä ja ilosta. "K. on ollut hänen
vihamiehensä heidän nuoruudessaan -- ja tehnyt hänelle monta kertaa
vääryyttä, ja vaikka he siitä ajasta asti ovat olleet eri haaralla,
niin tiedän, että mieheni ei ole sitä unhoittanut, sillä unhoittaa hän
ei saata; -- mutta sellainen on hänen kostonsa... Hän on jalo ihminen
-- Jumala häntä siunatkoon!"
Minä vastasin "Amen!"
Viimeiset vehkeet.
Leskirouva, pruustinna Pupina Pultti istui matkarattaillaan, suitset ja
piiska tukevissa kourissansa. Hänen ympärillensä oli heiniin pistettynä
joukko pyttyjä ja pussia, joissa oli ruokatavaroita, ja keskellä niitä
hänen hyvä ystävänsä Piete Tiina Jokapäiväinen.
Elokuun ilta oli tyven ja kaunis, tie hyvä, hepo iloinen, ja kuitenkin
näkyi rouva Pupinan matka edistyvän hitaasti, -- sillä hänen edellään
ajoi nuori talonpojan-poika, joka oikein näytti koettelevan rouvan
malttavaisuutta, koska ajoi varsin käyden edessämme ja esti meitä
pääsemästä ohitse; kun me ajoimme vasemmalle, teki hän samoin,
jos hevosta ohjasimme oikealle, ajoi hän taas eteemme. Koko aikana
lauloi hän kaikellaisia renttulauluja, joittenka sisältö oli mitä
inhoittavinta laatua, ja katsoi taaksensa ilkkuvasti virnistellen. Minä
katsoin ylös pruustinna Pultin puoleen, sillä olen (jumala nähköön)
lyhyt-läntä nainen ja hän on pitkävartaloinen, oikoinen sekä tukeva
kuten mastopuu, ja minä huomasin, kuinka hänen alihuulensa pistäytyi
ulospäin sellaisella tavalla, joka osoitti hänen olevan suutuksissaan,
näin hänen leukansa ja nenän-päänsä muuttuvan hehkeän-punaiseksi sekä
vihan nuolia lentävän hänen pienistä harmaista silmistänsä. Useita
kertoja olimme sekä hyvillä että kovilla sanoilla kehoittaneet poikaa
väistymään tieltä -- mutta turhaan. Pruustinna Pupina puri huuliaan,
antoi minulle, sanaakaan sanomatta, suitset pideltäväkseni, hyppäsi
rattahilta, astui muutaman aika askeleen ja seisoi tuota hätää
meidän kiusaajamme rinnalla, tarttui voimallisella kädellä hänen
kaulukseensa, veti kuormasta hänen alas maahan, ennenkuin hämille
joutunut poika ennätti tehdä vastakynttä, ja lamahutti häntä tukevalla
piiskan-varrellaan muutamia kertoja selkään, kysyen samalla, tahtoisiko
poika pyytää anteeksi sekä tehdä parannusta, vai haluaisiko hän
vieläkin koetella matkustavaisen käsivoimia. Luultavasti tämä jo
kylläksi oli vakuutettu niitten vankkuudesta, sillä hän kävi äkkiä
nöyräksi ja katuvaiseksi sekä lupasi kaikkea, mitä vain tahdottiin.
Pruustinna Pultti antoi nyt pojan nousta seisoalle ja piti hänelle
lyhykäisen voimallisen saarnan, jonka loppu oli niin kaunis, että se
liikutti minua, liikutti itse pruustinnaa ja myöskin poikaa, joka
hatun-lierillään pyyhki kyyneleet silmistänsä. "Minä tunnen sinun",
sanoi vihdoin Pupina rouva, "sinä olet samasta pitäjästä kuin minäkin;
isäsi on kauan ollut kipeänä, huomenna sunnuntaina sinun sopii tulla
minun luokseni Lehtikylään, niin saat hänelle jotakin".
Me kuljimme nyt esteettömästi eteen päin, mutta seisatuimme kuitenkin
vielä muutaman kerran. Yhdessä paikassa autoimme erästä akkaa, joka oli
ajanut kuormansa kumoon, toisessa pruustinna astui rattahilta, suurella
vaivalla auttaaksensa irti suurta sika-eläintä, joka oli takertunut
kiinni aitaan ja jonka epäsointuinen valitus-huuto tunkesi sydämmen
sisimpään sopukkaan.
Auringon lasketessa näimme sen viimeiset säteet tervehtivän Lehtikylää.
Hienot savuhöyryt nousivat korkin-vääntiön tapaisina mökkien
savupiipuista, leviten kirkkaaseen ilta-ilmaan, jossa sitten yhtyivät
pieneksi läpihohtavaksi hattaraksi, mikä hohtovärisen teltan tapaisena
liiteli kylän ylitse, joka sievine taloinensa ja viheriäisine
puutarhoinensa, kirkkaan lirisevän joen ympäröimänä näytti meistä
erittäin somalta, siinä kun ajoimme hiljakseen alas pitkän-vieruista
mäkeä, mikä pian jakaantui kahteen haaraan, joista toinen vei lähellä
olevaan kotiimme.